sokerihumalaa

Ei ehkä vaikeita valintoja, mutta heikko mieli ei tee aina oikein

2012-02-10T20:30:00.000+02:00

Ihmettelen aamulla lumista maisemaa ikkunan läpi. Toppavuoriin hukkuvat kulkijat paljastavat pakkasta olevan reilusti. Hyppään takaisin sänkyyn ja toivon töiden katoavan silmien ummistuksella. Seuraavan kerran avaan silmät kun kello näyttää ihan liikaa ja joudun juoksemaan ympäri asuntoa ehtiäkseni töihin. Ei tuota, saa reidet näyttämään leveiltä. Ei ainakaan tätä paitaa, kiloja tulee heti lisää kymmenen. Eikä tätäkään, pylly näyttää kamalalta. Äh ihan sama paksuus ei poistu vaatteita vaihtamalla!

Väsyttääväsyttääväsyttää huudan tuskaisesti mielessäni ja päivä ei voi olla hyvä tällä naamalla ja keholla. Yritän hahmottaa suurempaa kuvaa, yritän muistaa että elämä on yksi pitkä matka eikä pidä surra hetken takapakkia. Kun vain ei tarvitsisi pahoittaa mieltään itsensä takia joka kerta kun katsoo peiliin. Jos en katso enää peileihin, paraneeko olo?

Töissä oli aivovalmennusta. Oli ihan hauska luento, alkoi pohdinnalla siitä, mitä on pakko tehdä ja mitä ei. Luennoitsija perusteli aukottomasti, kuinka yhtään mitään ei oikeastaan ole täysin pakko tehdä. Ei ole pakkoa, ellei halua saavuttaa teolla jotain. Minun on pakko laihduttaa. Väärin, mikään ei varsinaisesti pakota siihen. Mitään maailmaa mullistavaa ei oikeasti tapahdu, jos en laihduta. Minun on pakko laihduttaa, jos haluan olla kauniimpi/sietää itseäni. Minun on pakko urheilla, jos haluan laihtua. (Tässä kohtaa haluan huomauttaa, että luennoitsija ei käyttänyt ihan näitä lauseita, mutta täysin vertailtavissa olevia).

Yritettiin hahmottaa tavoitteita näiden "pakkojen" takana. Omalla kohdallani on ainakin täysin paikkaansa pitävää, että alan itsekin aina taistella pelkkää "pakko" -sanaa kohtaan. Hitto vie minun ole mitään pakko! Ei olekaan pakko, paitsi jos haluan sillä saavuttaa jotain. Itsestäänselvyyksiä ehkä, mutta pohdittiin ajatuksen kulkua tuon maagisen sanan ympärillä. Painotettiin, kuinka kyse on aina priorisoinnista. Pitää päättää, mitä todella haluaa, jotta valinnan hetkellä parhaan vaihtoehdon valitseminen ei ole niin vaikeaa.

Nyt jään istumaan sohvalle ja syömään, jos haluan viettää rennon illan ja aijai nautiskella suklaasta. Siitä sen pehmeästä mausta, romanttisesta mieltä lämmittävästä komediasta. Oloni on varmasti ihan hyvä, ainakin vartin, tunnin tai parikin.

Tai sitten skippaan suklaat ja lähden salille, jos haluan näyttää paremmalta ja voida paremmin. Olo ei ole niin hyvä ihan heti, mutta myöhemmin selviydyn aamun vaatevalinnasta alle tunnissa. Voin nukkua pidempään ja levollisemmin, kun ei tarvitse unissaankin nähdä painajaisia leviävästä olemuksesta.

Kysymys kuuluukin, kumpaa haluan enemmän? Jos tiedän vastauksen, valinnan pitäisi olla helppo.

Tätä voi käyttää fiksumminkin, esimerkiksi on pakko hakea apua, jos haluaa ratkaisuja ongelmiinsa joihin ei yksin niitä löydä. Muistattehan, ettette ikinä tee tyhmyyksiä niinkuin itse teen vaan olette fiksuja, eikö niin? Se oli sitten lupaus, eikö niin?♥

Ainahan se on helpompi puhua kuin uskoa

2012-02-07T21:54:00.002+02:00

Tulee päiviä, aamuja, eritoten iltoja, kun koko maailma painaa harteillasi. Elämäsi on ehkä vankilasi, kehosi vihollisesi. Sinua kohtaan on odotuksia, vaatimuksia, joita et usko pystyväsi täyttämään. Mieti sillä hetkellä, oletko itse kasannut maailman harteillesi. Vaativatko todella muut sinulta enemmän kuin pystyt antamaan, vai vaaditko sitä vain itse?

Jonain hetkenä peilistä ei katso takaisin mitään hyvää. Ei mitään kaunista. Katso sillä hetkellä niihin silmiin ja näe itsesi. Kaikissa elämän toiveissasi on pelkästään kauniita asioita. Kaikki haaveesi ovat olemassa sinua varten, sitä varten että näkisit mitä elämäsi voisi olla. Näe niissä se mahdollisuus, älä sitä mahdottomuutta. Usko, että kun todella olet parhaimpasi, eli oma itsesi, kaikki on mahdollista.

Yhtenä tai useana iltana tunnet olevasi yksin. Voin luvata, ettei se ilta tai ne illat tule olemaan elämäsi viimeisiä. Yksin et todellisuudessa tule miljardien ihmisten keskellä olemaan ikinä. Vain itse ehkä suljet kaikki muut ulkopuolelle. Lupaan, että jos avaat itsesi muille, lopulta sinun arvoisesi ihmiset näkevät hyvän sinussa ja hymyilevät takaisin. Koska olet viimeksi kertonut jollekulle, kuinka tärkeä hän sinulle on? Niinpä niin, ehkä samasta syystä hän ei ole sanonut sitä sinulle. Joskus emme osaa kertoa mitä tunnemme, vaikka se kaikki olisi olemassa.

Kun olet väsynyt, älä itke sitä mitä sinun pitäisi silläkin hetkellä olla tekemässä ja mitä pitäisi jaksaa. Sinun pitäisi ainoastaan hyväksyä tosiasia, että olet väsynyt. Hyväksyä se, että jaksaminen ei ole ihme muuta kuin silloin, jos olet vaatinut itseltäsi liikaa.

Tiedät ehkä, miltä tuntuu kun sydän sirpaloituu. Tai jos et, tulet sen oppimaan. Mikään suru ei ole kuitenkaan pahempaa kuin suruttomuus, koska silloin et ole ikinä elänyt tai tuntenut. Mikään ei ole ilmaista, niin paljon kuin haluaisitkin. Toisaalta, miltä ilo tuntuisi, jos et tietäisi millaista on ilman sitä?

En sano, että luota siihen että elämä kantaa. Elämä ei kanna ketään, sinun pitää kantaa itse itsesi. Sinun pitää tehdä se siksi, että olet sen velkaa itsellesi. Olet velkaa itsellesi ja unelmillesi, että uskot itseesi etkä luovuta ikinä. Usko pois, olet vahvempi kuin ikinä uskotkaan.

Jos nyt voisit sanoa tämän kaiken kenelle tahansa, mieti miksi et sanoisi sitä itsellesi?

I could hold you for a million years

2012-02-07T09:22:00.000+02:00

Lauantaina pyörsin kaikki aiemmat päätökseni ja lupaukseni. Baaritiskillä olin miljönääri, uskoen kaikkeen muuhun kuin halpaan humalaan. Tunsin olevani elossa, tunsin liikaakin. Lopulta näpyttelin liikaa rivejä viestiin vaaleatukkaiselle miehelle, jonka olin jo jättänyt elämästäni. Vastauksesta huolimatta en saanut yhtään vastausta rivien välissä huutamiini kysymyksiin.

Myöhemmin joku ihan muu suuteli kaulaani. Joku, jonka nimeä en tiedä vieläkään. Kaduin etten ollut jättänyt kysymyksiäni rivien väliin, suljin vain silmäni ja yritin unohtaa olevani olemassa.

Aamulla hän halusi pitää minua kainalossaan, selvisi sekin ettemme olleet syntyneet edes samalla vuosikymmenellä. Tiesinhän sen kyllä kovasta kosketuksesta. Tai ehkä se johtui siitä, etten ollut hänelle kukaan. En tosin välittänyt siitä, koska eihän hänkään ollut minulle kukaan. "Sulla on muuten kauniit silmät" hän totesi ollessaan lähdössä. Hymyilin, koska tajusin että se oli ensimmäinen kerta kun katsoimme toisiamme silmiin.

Iltapäivällä kävelin lähikauppaan ja pian istuin sohvalla lusikoiden jäätelöä suoraan purkista. Voitelin leipiä toisensa perään, tuijotin silmät lasittuneina tv:tä enkä saanut viestejä mielestäni. Odotin ruoan tekevän olon paremmaksi, jostain syystä niin ei käynyt. Yritin nukkua ja unohtaa ja toivoin tunteideni muuttuvan unen myötä jääksi. Kaikkiin lihaksiin koski, jokin pieni valo sentään pitkän tunnelini päässä; edellisen päivän salitreeni tuntui kunnolla.

Uusi viikko ei ollut yhtään armollisempi. Töihin menin myöhässä eikä kolmaskaan kahvikuppi tehnyt virkeäksi, vaikka en sunnuntaina tehnyt muuta kuin nukuin (ja söin). Uppouduin töihin ja lopulta lähdin vasta seitsemän aikaan illalla kohtia salia. Piiskasin itseäni minkä pystyin. Adrenaliinin voimalla unohdin nälkäni. Unohdin sentään kaikki kaipaavat ajatukseni.

Tai unohdin hetkeksi. Istuttuani autoon ipodista sattui osumaan Adelen "Make you feel my love". Unohduin kuuntelemaan kappaletta repeatilla puolitoista tuntia. Ajoin päämäärättömästi ja mietin kuinka paljon vihasin sitä, ettei sydämeni ollut enää jäätä. Ei ollut sen jälkeen kun se vaaleatukkainen mies kerran ojensi pehmeän kätensä. Mietin aiempia sanojani, silloisia viimeisiä, sitä kuinka paljon halusin ottaa ne takaisin. Kuinka paljon haluaisin nyt huutaa tunteeni ulos, mutta en pysty.

Miksi et voi lukea sitä kaikkea rivien välistä?

Eilen yksi omena ja raejuustoa, tänään vähän enemmän. Huomenna ehkä tiedän enemmän, toivottavasti tunnen vähemmän.

Maailma on varmasti kaunis. Uskon että näen sen vielä joku päivä.

Ps. 48,7

I'm burning inside, it must be the hunger of life!

2012-02-04T17:56:00.000+02:00

Yritin palata treenaukseen rauhallisesti. Juoksumatolla hölkätessä tuli lähinnä vastenmielinen olo, vieressä nuori mies teki samalla maratonennätystä tai jotain vastaavaa. Päätin olla välittämättä ja siirtyä salin puolelle kunnon lihastreeniin, vaikka aika pian iski kylmä totuus vasten kasvoja: lihakset eivät ole unohtaneet tai antaneet anteeksi muutaman kuukauden lintsausta. Käsivarren rusinoita ja hyllyvää ahteria peilatessa olen suorastaan järkyttynyt, että olen antanut kaiken löystymisen ja heikkenemisen tapahtua ruumiilleni.

Joskus aiemmin ystäväni aina ihmettelivät lihaksiani ja kehuivat hyvää ryhtiä. Ei pelkoa siitä enää, pahin tosin pahin tapahtui jo viime keväänä syömisongelmien pahennuttua. Raejuusto tai mikään muukaan kunnon ruoka ei ollut enää sallittujen listallani.

Olin mielessäni jo päättänyt, etten syö tänään, mutta peileistä näkyvä ilmestys sai tarttumaan raejuustorasiaan heti treenien jälkeen. Lisäksi on uponnut pari riisikakkua ja vähän vihersalaattia, uskottelen jaksavani sillä koko illan. Ystäväni järjestää illanvieton johon olen päättänyt mennä, koska on A) ihanaa päästä viettämään aikaa tärkeiden ihmisten kanssa ja B) olen kerrankin päättänyt ignoorata täysin vastenmielisen peilikuvan ja ja kaikki sanat päässäni jotka sanovat että olen läskiällörumakamalalehmä jne. Tavoitteenani oli muutenkin jaksaa kolme askaretta viikonloppupäivinä. Lisäksi olen kerrankin laittautunut ja käynyt suihkussa ajoissa, koska kävin myös harrastustunnillani iltapäivällä.

Gosh, aikuisten oikeasti onnistun kerrankin koko päivän jaksamaan ja olemaan itkemättä väsymystä ja sen jälkeen aikaansaamattomuutta!

Tämä päivä saa luvan olla hyvä alusta loppuun, vaikka kävisi mitä! (Note to self: skippaa kaikki tarjoilut ja eritoten alkoholi, mene autolla ja jätä pankkikortti kotiin.)

Ihanaa lauantaita kaikki pienet!♥

ps. vastaan kommentteihin myöhemmin koska on jo kiire, Freckles ja Louna olette maailman rakkaimmat♥

Joku päivä olen vapaa kaikesta

2012-02-03T21:29:00.001+02:00

Kello lyö kahdeksan illalla. Kylmän viileästi suustani tulee piikkejä, toinen toistaan terävämpiä. Lähden kotiin puhisten ja aiemmin tuntunut väsymys on täysin tiessään. Puoli tuntia myöhemmin kotona alkaa tuntua pahalta.

En oikeasti ikinä riitele ystävieni kanssa, edes aiheesta.

Pelkään tämän kaiken väsymyksen ja turhautumisen muuttavan koko persoonaani ajan kanssa. Kyyniseksi, varautuneeksi, joksikin muuksi kuin mitä oikeasti olen. En ole tällainen, en varmasti.

Päivä oli alkuun niin hyvä ja kaikki meni niin hyvin, mutta tapahtuneen jälkeen löydän itseni tekemästä itselleni ruokaa välittämättä yhtään mistään. Miksi välittäisin, kun olen alusta loppuun epäonnistuja kuitenkin? Kaikkein pahintahan on olla epäonnistunut ihmisenä, ystävänä.
Ei yli tuhatta, mutta melkein tuhat liikaa. Hävettää olla tällainen, hävettää edes myöntää että ahdan itseeni kertaistumalta kolmen ihmisen illallisen verran ruokaa.

Nyt ahdistaa ja haluaisin tarttua viinilasiin, mutta en uskalla avata pulloa tai se saattaa upota kokonaan. Yritän unohtaa koko ikävän asian mutta huono omatunto seuraa kaikkialle. Toivottavasti se katoaa yön lumituiskuun.

Huomenna salille. Varmasti menen.

It's freezing outside, but I'm not frozen

2012-02-02T20:56:00.004+02:00

Olen ollut hämmentävän tehokas parin edellisen päivän aikana. Tuntuu, että monta asiaa on loksahtanut kohdilleen arjen askareissa, olen jaksanut ja suunnitellut ja innostunut. Nyt en meinaa millään muistaa, mitä kaikkea pitäisi tehdä seuraavaksi, vaikka tiedän että ainakin työjuttuja olisi sadoittain. Otin työkoneenkin kotiin jotta voisin ahertaa duunijuttujen parissa vielä illallakin, mutta sen sijaan olen katsonut telkkaria ja laiskotellut oikein urakalla. Eräs ystävä kävi sentään visiitillä ja lähti juuri, ihanaa oli tuonut pullaakin mukanaan ja vaati syömään kun ei voi muuten itse ottaa.

Minulla on oikeasti ystävä, joka on ihan miniminiminipieni, ja jotenkin hän onnistuu silti aina skippaamaan kaikki tarjoilut. Toteaa ettei vain halua. Missä ne käytöstavat hä, minäkin haluan oikeuden sanoa "Ei" tuntematta huonoa omatuntoa, kun joku on ajatellut kauniisti. Vai onko se vain sitä heikkoutta? Jatkossa harjoittelen kohteliasta kieltäytymistä. Ehkä ei tosiaan tarvitse sanoa mitään syytä, ei vain ota.

Juu iltapäivällä oli vähän huono olo, siksi jäi väliin tänäänkin urheilu.

Äh, hyvä fiilis alkaa kadota kun huomaa kuinka kaikki työn ja touhun ulkopuolella menee päin ...........

Huomenna ei mitään tai hermostun itseeni. En tiedä onko edes syytä tai kannattaako, tarvitsen vain sen tunteen että pystyn, onnistun. Ei kyllä, nyt voin hyvin ja jaksan, jaksan paremmin kuin ikinä ja olen parempi kuin ikinä!

Enhän tipu reunan yli, jos vain kurkistan? Valoa pohjalla, toisellakin puolen?

Pitäkää itsenne lämpiminä pakkasessa♥

Life needs colours

2012-01-31T20:42:00.002+02:00

Olo on kohtalaisen hyvä ollut jo pari päivää. Ajattelin, että ehkä uskallan kerrankin sanoa ääneen, että en ole ollut totaalisen itku kurkussa hetkeen. Olen suunnitellut, pohtinut ja miettinyt, miten saisin lisää onnistumisen tunteita kaikkeen. Tai siis, on lähes mahdotonta tuntea onnistuvansa missään, kun tavoitteet ovat ehkä kohtalaisen epärealistiset.

Jos minulta kysyttäisiin, että millainen on erinomaisen onnistunut päivä, niin en olisi syönyt yhtään, olisin juonut teetä hyvän ystävän tai ystävien seurassa ja urheillut kolme tuntia. Aamulla herännyt virkeänä, ollut energinen koko päivän ja illalla nukahtaisin sikeään uneen mukavan väsynein lihaksin.

Mahdollista? Haaveunta?

Okei, en pysty edes puolivakavissani uskottelemaan, että uskon tuon todella olevan realistista, ainakaan yhtä poikkeuspäivää pidempään.

Tapanani on jättää suurimmat tavoitteet aina viikon tai kuun alkuun tai jotain vastaavaa. Tiedätte ehkä tämän ilmiön, "sit huomenna". Jätän tänäänkin suurimmat suoritukset huomiseen, mutta en sentään ensi maanantaihin! *Raikuvia aplodeja itselleni*. Ehkä hivenen epätoivoista, mutta ajatus tärkein. Yritän siis joka arkipäivä suorittaa jonkun aktiviteetin töiden jälkeen, viikonloppuna kolme. Tämä voi tarkoittaa perusteellisempaa siivousta, urheilua, muuta harrastustuntia tai ystävän tapaamista. Arkipäiville otan siksi vain yhden ns. "isomman" ekstrajutun, koska toivon että tällä tavalla jaksan paremmin pidempään.

On jotenkin kammottavaa, että ystävän tapaaminen on haaste. Ei se oikeasti ole kamalaa vaan todella ihanaa, mutta välillä en kaiken väsymyksen keskellä jaksa esittää pirteää ja juoruta tunteja. Kun silmät seisovat päässä, on vaikeaa olla mielekästä seuraa, säälisin vain ystävääni/ystäviäni. Tässä on kaikesta huolimatta kohta ryhdistäydyttävä, tai ystäväni kehittävät elämäänsä parempia ystäviä. Kun joskus voisin heille selittää, tai saada heidät ymmärtämään ja uskomaan ettei vika missään nimessä ole heissä.

PS. En ole pitkään aikaan kirjoittanut määriä, mutta eilen ja tänään noin 800.

Pyrin jatkossa mahdollisimman lähelle 750.

PPS. Olen ollut yli 2vrk ilman sokerisia herkkuja! Whooa, ihan huomaamatta.

PPPS. Okei tätä edellinen jälkikirjoitus oli ehkä vähän säälittävä. He!

Ei tämä nyt niin kamalaa ole, kai?

2012-01-29T14:18:00.000+02:00

Jos menee hyvin, en uskalla tulla kirjoittamaan siitä koska olen varma, että samalla hetkellä elämä heittää kuraa kahviini. Kun menee huonosti, tämä pakopaikkani on keino purkaa huonoa oloa ja saada ajatuksia päästä ulos. Blogistani voi saada ehkä kuvan, etten tee muuta kuin tasapainottelen epätasapainoisuuden kaikilla laidoilla (mikä kyllä osin pitää paikkansa), mutta jostain syystä ahdistun siitäkin, minkä kuvan elämästäni saa. Oikeastikin myös pidän siitä välillä, elämästäni siis.

Kaikkein kammottavinta on se, kuinka suoraan näkyy hukkaan valuva aika. Tiimalasin läpi ropisevat hiekanjyvät ja minä vain istun ja ihmettelen. Ihmettelen kaikilla ilmeillä ja mielentiloilla, kuin en olisi osallinen enkä ainakaan kykenisi vaikuttamaan mihinkään.

Pari viimepäivää kuvaa ehkä aika hyvin niitä parhaita hetkiä. Olen lähtenyt taistelemaan kaiken sortumista vastaan, suorittanut, tehnyt, ehtinyt. Hyvänä päivä yritän parhaalla tarmolla olla kaikkea sitä mitä haluaisin olla, yrittäen unohtaa samalla etten välttämättä vain ole sellainen. Jaksanut mennä töihin ajoissa, ollut tehokas, saanut kehuja esimieheltä ja ylemmiltäni, juossut töiden jälkeen heti harrastuksiin, keskittynyt, tehnyt parhaani, käynyt urheilemassa, viettänyt aikaa ystävieni kanssa, hoitanut satunnaisia työjuttuja vielä illalla. Tehnyt sata asiaa samaan aikaan tehokkuuden maksimoimiseksi, mm. pessyt pyykkiä, tehnyt ruokaa, silittänyt vaatteita ja hoitanut asioita puhelimessa samanaikaisesti. Hymyillyt ja tuntenut oikeastaan pitäväni koko elämästäni.

Nämä ovat ns. hyviä päiviä. Se, mikä tekee näistä päivistä sellaisia, että ne tunnistaa minun elämääni kuuluviksi, ovat sellaiset "sortumisvaara" -hetket jokaisessa päivässä. Esimerkiksi, yhtenä iltana ajaessani salikäynnin jälkeen vielä maalikauppaan katsomaan maalivaihtoehtoja keittiöön, suunnittelin samalla työjuttujani ja päiväaikataulujani jotta ehdin tehdä kaiken mitä pitäisi. Yhtäkkiä kun pysähdyin asiaa ajattelemaan, tunsin kuinka väsynyt tosiasiassa olin. Päässä juoksi ajatus "olen niin väsynyt, olen niin loputtoman väsynyt en jaksa en jaksa en jaksa en jaksa".

En ollut antanut väsymykselle mahdollisuutta kohkatessani kaikkea mahdollista, ja pelkät sanat päässä saivat kyyneleet valumaan ja voimat katoamaan kaikista jäsenistä. Yhtäkkiä sillankaide näytti sairaalloisen houkuttelevalta antaessaan heikkoudessaan lupauksen, että siitä läpi ajaessa ei ikinä enää tarvitsisi jaksaa. Ajatuksissani kelasin pikavauhtia, miltä kämppä näytti ja missä vaiheessa työt ja koko elämäni olivat, voisinko, olisiko alla muita? Halusinhalusinhalusin, pysäytin ajatukseni pelkkään kyynelien peittämään himoon ja vain ajoin sillan yli. Toisella puolella olo oli tavallaan helpottunut, olin ylpeä itsestäni, että jaksoin kantaa itseni taas yhden rotkon yli. Maalikaupan pihassa havahduin siihen taas tehtävieni olemassa oloon ja soitin ystävälleni. Keskustelimme valkoisen lämpöisyyden merkityksistä ja vivahteista ja hymyillessäni tietäville mielipitellemme olin jo unohtanut koko asian.

Näitä on eri muodoissaan joka päivä, hyvinä päivänä ehkä yhden kerran, huonoina päivinä nappailen mahdollisuuksien mukaan unilääkkeitä, jotta tuollaiset ajatukset lakkaisivat. Välillä olen vain väsynyt, välillä epävarma käytöksestäni tai ulkonäöstäni, välillä epävarma kaikista muiden ajatuksista. En tiedä miksi näen niin paljon itseeni kohdistuvia vihamielisiä ajatuksia ja kysymysmerkkejä muiden kasvojen takana, koska faktahan on se, että muut useimmiten miettivät mitä toinen on itsestä mieltä eivätkä sitä, että onpa tuo idiootti, ruma ja vielä lihavakin. Siis melkein kaikki ajattelevat useimmiten itseään. Kaikesta huolimatta, usein liikaa miettiessäni alan käyttäytyä juollain tietyllä tavalla ollakseni ns. tavallinen ja porukan mukainen (jos ei ole siis hyvistä ystävistä kyse) jälkikäteen pohdin loputtomiin olinko ihan typerä ja nolo ja tunnen paskaa fiilistä päiviä.

Tiedän, että on maailman tavallisinta tuntea epävarmuutta. Luulen myös, ettei ole normaalia märehtiä yksittäisten tapausten takia päiviä ja nähdä itsemurhavaihtoehtoja jokaisessa sähkörasiassa, lyhtypylväässä tjv ohitse kulkevassa asiassa päivittäin hyvienkin hetkien lomassa.

Nykyään olen yrittänyt olla ajattelematta, mitä on normaali tai kuinka sekaisin olen. Olen yrittänyt hymyillä pienille asioille, koska tämä on elämäni ja loppujen lopuksi tunnen usein olevani iloinen tai ns. onnellinen. Perusaamuna keitän kahvia ja hymyilen; Hymyilen itseasiassa melkein aina aamuisin. Elämä tuntuu niin kamalalta niin usein, että siihenkin on osittain turtunut. Välillä jopa unohdan, etten ole supermies. Välillä olen jopa ihan oikeasti iloinen ja onnellinen.

Tekstini ovat kääntyneet niin vahvasti syömisestä yleiseen fiilisten ruotimiseen, että kohta kaikki tätä lukevat unohtavat mitä oikeastaan edes yritän tai mikä on tavoitteeni. Itse en ole päässyt unohtamaan reisien leveyttä, kulkevathan ne kavalat vihollisihrat mukanani joka paikkaan, mutta yritän tiivistää ajatuksiani uusimmasta suunnitelmastani heti kun ehdin. Uskokaa tai älkää, mulla on suunnitelma! On lohdullista kyetä suunnittelemaan tulevaa, toisin sanoen alitajuisesti vielä uskoo selviävänsä.

Mikä on se oikea tie? Keskellä kultainen?

2012-01-25T22:07:00.002+02:00

Yritin tänään olla normaali.

Sen sijaan että olisin aamulla painanut torkkua tunnin ja huojunut töihin puoliunessa tummien silmänalusten kanssa, painoin torkkua puoli tuntia ja huojuin töihin vähän vähemmän unessa. Yritin jopa välittää siitä, miltä ihmisten silmissä näytän ja tehokkaan epätoivoisen kylpyhuoneessa vietetyn puolituntisen jälkeen tummat silmänalusetkin olivat melkein peitossa.

Keräsin koko tarmoni ja toivottelin työkavereilleni hyviä huomenia. Lähdimme kollegoiden kanssa hakemaan kahvilasta latteja, ihan vain koska ne ovat parempia kuin työpaikan koneesta saatavat. Aamu kaipasi muiden mielestä jotain erityistä kivaa, koska ulkona oli pakkasta. Yritin tarmolla olla osallinen. Otin myös latten, vaikka mielessäni juoksi maitodesejä ja niiden kaloreita. En edes ehtinyt miettiä, kun suustani tulivat tilatessa sanat "rasvattomaan maitoon, kiitos!". Jokin pelastui, edes jokin.

Kävin myös lounaalla. Koin ahdistusta koko ruokalistasta, hetken mielijohteesta otin vain samaa mitä työkaverini (siis minähän en käy lounaalla ja koko tilanne oli niin absurdin erikoinen, että oli takerruttava keinoon "yritä olla normaali, epäahdistunut, tee niin kuin muut") eli kanapastan. Tilattuani alkoi heti kaduttaa, enhän minä syö pastaa.

Onneksi työkiireiltäni en ehtinyt miettiä asiaa enempää.

Töiden jälkeen kävin ystäväni luona, jolle avauduin eräästä menneiden viikkojeni välinpitämättömyyden aiheuttamasta kamalasta teosta, josta en tässä kehtaa enempää edes kertoa. Ystäväni ei tuominnut vaan oli iloinen puolestani, kun olin kerrankin rikkonut rajojani enkä ollut miettinyt liikaa. Mennyt fiiliksen mukana. Yritin kovasti myös unohtaa sen, että olin yrittänyt kadota kokonaan. Ystäväni kirkkaat silmät saivat miettimään, mitä kysymyksiä hänenkin mieleensä olisi jäänyt. Kysymyksiä, johon hän ei ikinä saisi vastauksia, koska ikinä en mitään etukäteen paljastanut. En ikinä paljasta, parempi ettei tiedä, parempi ettei kukaan ikinä tiedä mistään.

Olo oli ihan hyvä. Joku ei tuominnut.

Tulin äsken kotiin, enkä voi olla miettimättä sitä, että ystäväni sanat eivät ole mikään synninpäästö. Pastan takia olen varmaan aamulla satakiloinen. Olen syönyt pastaa. Olen juonut kaloreita, nestemäisessä muodossa tulevia kaloreita kiskonut kurkustani alas. Tiedän kuinka lapsellista on itkeä tällaista, vai onko? Kuka on se parempi, se joka onnistuu jossain? Luulen että kaikkine vikoineni en ole inhimillinen vaan ainoastaa syntisen likainen, virheellinen ja väärä. Jos pääni kertoo jo samalla hetkellä, että nyt pitäisi miettiä kaksi kolme kertaa, niin eikö se ole väärin? Omatunto, mitä hä? Kuka pitää oikealla tiellä, kun itse en sitä tiedä?

Haluanko olla normaali? Onko normaali yhtä kuin paksu?

Miksi oloni on muuten parempi, kun olen syönyt, eikö voisi olla toisin päin?

Ahdistus. Ahdistuskin tuntuu lapselliselta.

PS. Vastaan kommentteihin huomenna, kiitos ja halauksia kaikille♥

I don't know if I deserve to be happy, but I do know that my loved ones don't deserve to be sad because of me

2012-01-24T21:27:00.001+02:00

Aloittamalla rehellisesti, voin ehkä päästäkin jonnekin. On myönnettävä asioiden olevan tavalla, jolla ne ovat.

Jos rehellisesti saisin päättää, en olisi ikinä enää herännyt.
Jos kaikki ei olisi jo mennyt, olisin vetänyt varmasti vielä tarvittavan monta purkkia lisää.
Miksi? Kerrankin asiat olisivat olleet helppoja.

On monta muutakin syytä. En ole pitkään aikaan ollut ihminen, josta olla ylpeä. Olen toiminut häpeällisesti, unohtanut läheiseni ajatellessani vain itseäni, vähäisen syömisen aiheuttamassa väsymyksessä mennyt aina sieltä, mistä aina on matalin. En ole pystynyt kunnioittamaan itseäni.

Olin joskus vahva. Ajattelin paljon asioita, pidin itseäni fiksuna. Panostin terveyteeni ja ulkonäkööni terveissä mittasuhteissa. Onko sellainen ihminen vahva, fiksu ja terve, joka lääkeyliannostustokkurassa ei muista edes omaa nimeään? Tai sellainen, jonka silmät katkeruus täyttää kyynelistä, niin ettei välistä näe enää maailmaa ja sitä, että ympärillä on aina joku, jota se satuttaa?

Sitä mieltä olen, että jos pysyn loputtomiin tuollaisena, olisi pitänyt kaivaa rohkeutta ja vetää vaikka veitsellä ranteet auki. Jos pyhitän loppuelämäni itsevihalle, katkeruudelle ja samalla muille surun aiheuttamiselle, en ole ansainnut paikkaani täällä.

Täytyy muuttua. Täytyy etsiä se rohkeus ottaa vastuuta itsestään ja toimistaan. Olen aikuinen, en voi elää saippuakuplissa loputtomiin. buhuu joo mulla ei ole ketään ja niin, oikeasti on. Ympärilläni on tosin vain ja ainoastaan läheisiä, joille jatkuvasti käännän selkäni, ja hyvin mahdollisesti joku päivä he kyllästyvät ja kääntävät selkänsä minulle. Voinko syyttää heitä siitä? En. Ei ole oikein vaatia välittämistä, jos ei itse anna mitään.

Suuria puheita, en tiedä vielä yhtään miten käytännössä toteutan matkani paremmaksi ihmiseksi. Karttaa ei ainakaan ole ja kompassini on aina näyttänyt vain kadotukseen. Jos luottaisin fiilikseen?

Mutta, onko se liikaa pyydetty, jos silti haluaisin olla pieni? Kaikki elämässäni tähän asti on näyttänyt, että liikaa sitä haluamalla kaikki menee vain metsään. Jos otan pieniä, pieniä askelia kohti vähempää ja samalla varmistan, että jaksan olla ihminen muillekin. Pitää pohtia nyt kunnolla, miten käännän suunnan, miten pystyn olemaan vahvempi.

On tultava päivä, jolloin voin katsoa itseäni peilistä hymyillen. En siksi, että nauraisin säälittävyydelleni vaan siksi, että olen ihminen josta pystyn pitämään itsekin.

Ehkä joku päivä.

PS. Kiitoskiitoskiitos edelliseen/sitä edelliseen postaukseen kommentoineille, sananne merkitsivät uskomattoman paljon. Aloin hivenen uskoa, että ehkä pystyn vielä tähän elämäään

En voi hävitä lopullisesti

2012-01-24T10:44:00.000+02:00

Herään aamulla. Vedän peiton sivuun hytisten kylmästä. Hapuilen kohti kylpyhuonetta ja sen häikäiseviä valoja ja liian ankaria peilejä. Peilejä, joista näen silmille valuneet ripsivärit ja fyysisen olemuksen, joka näyttää majailleen katuojassa viimeisen kuukauden. Sisäinen minäni on jäänyt vieläkin sinne jonnekin, se ei ole paikalla eikä näkyvillä kuin ihmisten varovista katseista; niistä katseista, jotka eivät totuuksia uskalla lausua. Totuuksia siitä, kuinka he ovat pahoillaan puolestani, pahoillaan sen elämän puolesta joka valuu hiljalleen viemäriin.

Yritän tehdä itsestäni ihmisen ja aloittaa olemisen uudestaan. Askareet alkavat liian aikaisin aamusta, mutta nukkumiseen ei ole enää varaa. Yritän kääntää katseen pois vyötäröstäni, yritän unohtaa sen kaiken mutta se ei lakkaa olemasta, vaikka kuinka haluasisin.

Kiskon vaatteet ylle ja valmistaudun tähän päivään. Valmistaudun hymyilemään ihmisille, joilla ei ole aavistustakaan todellisuudesta. Vielä enemmän joudun keskittymään ihmisten kohdalla, jotka tietävät liikaa; hyvin harva tästä ahneudenpuolesta, osa siitä että muuten vain on takkuilevaa. Varovasti he kysyvät, miten on kaikki kulkenut, ja vastaan niin epäilyksiä herättämättömästi kuin suinkin pystyn; tavallisesti, ok, hyvin.

Niin se kai menee, jotenkuten

On pakko päästä ylös. On pakko alkaa nähdä huominen, on pakko alkaa haluta huomista. En kestä kuopan pohjalla enää hetkeäkään.

On pakko ryhdistäytyä ja pyytää anteeksi eräältä ystävältä, joka huolehtii liikaa. Unohdan viikoksi koko vaa'an ja kaadan kaikki viimeisetkin nappini viemäristä. Lupaan että tästä alkaa elämäni, jonka en anna valua viemäristä alas.

Tästä päivästä eteenpäin alan rakastaa itseäni, vaikka vihasin koko olemustani loputtomiin vielä eilen. En pääse minnekään, ellen anna itselleni ensiksi anteeksi, että olen tehnyt aivan kaiken väärin. Muilta en voi olettaa saavani anteeksi, mutta ehkä voin tehdä siitä helpompaa, jos alan paremmaksi.

Pelkään, etten saa anteeksi vaikka tekisin mitä. En voi silti kuin yrittää.

Kyyneleet vierivät poskilla mutta sydän on ontto

2012-01-23T15:18:00.001+02:00

Tärinä on jo vähän helpottanut eiliseltä. Sydän hakkaa edelleen hivenen epätahtiin ja ruumiinosat puutuvat omituisista kohdista.

Eilen jopa muutaman metrin kävely oli hankalaa, kun varoittamatta alkoi joko koko jalka tai muu osa hallitsemattomasti krampata. Yhtäkkinen pahoinvointi sai juoksemaan vessaan ja kakomaan kitkeriä nesteitä ulos. Uudestaan ja uudestaan.

En ajattellut herääväni eilen aamulla. Yhtäkkiä vain kuulin äänen ja avasin silmäni. En päässyt ylös holtittomasta tärinästä johtuen. Aluksi luulin nähneeni vain unta, vain kuvitelleeni kaikki edellisillan hetket. Muistettuani mitä olin tehtyt, mietin, että olenko vielä lähtömatkalla, onko joku vielä tulossa hakemaan? Tarkistin purkkini, kyllä ne olivat kaikki tyhjiä.

Muistan vain puolikkaita lauseita, puhelimen toisesta päästä kuuluneet huolestuneet lauseet, "oletko ihan kunnossa? Tarvitsetko jotain, pitäisikö tulla käymään?". Vakuutan että pärjään täysin hyvin, vaikka sanani meinaavat muuttua puuroksi, kesken lauseen unohdan mitä olen ollut sanomassa, jopa sen että olen ollut jonkun kanssa puhelimessa.

Ajattelematon pillereiden syöminen oli absurdia, mutta vielä absurdimpaa on se, ettei se riittänyt. Kaksi purkillista lihasrelaksantteja, kaksi laattaa unilääkkeitä, kaksi laattaa vahvoja eri kipulääkkeitä; kaikkien kyljissä punaisia kolmioita ja varoitustekstejä. Pohjilla reilusti viiniä ja viinaa, enkä ollut edes oksentanut mitään ulos.

Silti heräsin, vaikka ajattelin ettei ikinä enää tarvitse.

Muistan lauantai-illalta, että tiesin viimeisten minuuttien tulevan, enkä tuntenut oikeastaan mitään. Toivoin vain nukahtavani nopeasti, jotta en ehtisi katua tai miettiä muita asioita mitä pitäisi katua.

Eilinen meni kuin sumussa, sillä eihän minun pitänyt enää herätä. Illalla sängyssä huomasin sydämeni jättävän lyöntejä välistä ja poikkoilevan muutenkin epätahtiin, elättelin vielä toivoa, että jospa se väsyisi seuraavan yön aikana. Mutta ei, heräsin tänäänkin.

Tämäkin päivä meinaa kadota johonkin sumuun, koska en osaa tarttua kiinni mihinkään. Käsien tärinä ei vieläkään ole helpottanut, enkä voi olla ihmettelemättä, kuinka pitkään myrkyt tuntuvat elimistössäni. Vai onko jotain käynyt niin, ettei tämä lopu ikinä? En tiedä, en tiedä.

...Lisäksi, aseestani loppuivat luodit.

Ensimmäistä kertaa on todella hankalaa sanoa, koska aloitan yrittämisen uudelleen, tai aloitanko ikinä.

Olette rakkaita, pitäkää huolta itsestänne♥ anteeksi en voi vastata kenenkään komnmentteihin, koska en saa miltään koneelta kenenkään kommenttisivua auki... Muilla vastaavia ongelmia?

Vihaan tietokoneita

2012-01-21T00:57:00.000+02:00

Oikeastaan vihaan kaikkia teknisiä laitteita jotka eivät tottele. Varsinkin niitä, jotka eivät tottele edes yleisimpien korjaustoimenpiteiden kuten iskujen ja kirosanojen huuteluiden jälkeen.

*"!¤%#%#"

Huoh. Ei vieläkään.

Yritän hillitä nyt itseni tässä tietokonekiukussa ja palaan vielä pohtimaan paria viime viikkoa. 10 päivää sitten olin vielä ihminen, jolla oli toivoa jostain vähemmästä. Jo muutamien päivien välinpitämättömyyden jälkeen tunsin menneeni totaalisen pilalle ihmisenä, kuin jokin tuomio olisi tullut loppuelämän läskiydestä. Ehkä alitajuntani väsyi vuosien yrittämiseen? En tiedä kuinka hullua on ahdistua siitä, etten ahdistu asiasta tarpeeksi. Päässäni kyti/kytee varmaan ikuisesti ajatus, että jos en juokse itku kurkussa hermosavukkeelle jokaisen vihersalaattiateriankin jälkeen, turpoan muodottomaksi kahdessa viikossa.

Mietin miksi yrittäisin, kun kaikki asiat maailmassa ovat yrittäneet sanoa, että luovuta jo ja kisko nyt vihdoin ne pillerit ja tee palvelus itsellesi ja muille. Kaikki tapahtumat ja muiden sanat ovat täynnä piiloviestejä siitä, että olisin korvattavissa jollain paremmalla versiolla. Jollakulla, joka osaisi sanoa asiat paremmin, tehdä asiat oikeammin ja ajallaan ja mielellään tuoda koko ajan jotain uutta, olla koko ajan yli oman suorituskyvyn. Taas kerran kaikki vastaan tulevat miettivät hymyjensä takana, kuinka vastenmielinen olen. Kenties kokonaiset salakerhot pohtivat, kuinka sietää minua siihen asti kun hankkivat minulle potkut elämästäni.

Joskus kaikessa hulluudessani epäilen, että te kaikki lukijanikin olette tosielämän tuttujani tai saatanan kätyreitä, jotka yrittätte nujertaa ihmisyyteni. Kiero ase on liikaa puhuva hiljaisuus. Olemisen ja samalla olemattomuuden tuhannet merkitykset. Se näytön takaa näkymätön katse, joka voi olla mitä tahansa. Kun voin vain arvailla mitä vastenmielisyyttä aiheutan.

Tämänkin kaiken kirjoitin vain näyttääkseni keskisormea niille kaikille, jotka yrittävät saada minut päästäni sekaisin. Sitähän en tietenkään ole, muuten vain hulluja puhun. Kiitos anteeksi, varsinkin Louna ja Freckles yms ihanat jotka olette päivieni valo ja aina muistatte rohkaista, olen niin liian vähän enkä ikinä voi korvata sitä mitä minulle olette.

Back to this moment. Tai to this morning! Rohkaisin mieleni sekä kohtasin pahimman pelkoni silmästä silmään astuessani lasiselle kylmälle puntarille. Sydän tykytti kuin maailmanloppua odotellessa kun numerot vilisivät näytöllä. Ihan kuin lapsena onnenpyörää katsoessa, että mihin kohtaan se pysähtyy. Eikä se ollutkaan niin paljon. 49,2kg.

Okei, ei niin paljon on vähän suhteellinen käsite. Massaa oli tullut syömävimmoissani vähemmän kuin olin kuvitellut, mutta nelosen perässä on aivan väärä lukema, jotta asiaa voisi pitää mitenkään positiivisena. On vähintäänkin sairasta toivoa, että voisin vaihtaa kaikki muuten vain epävarmat ja omituiset ajatukseni siihen, että voisin yhtä tarmokkaan hullusti yrittää tukkia suuni kaikkien ruokahoukutusten edessä. Hullukin olen väärällä tavalla.

Shit nyt yritän unohtaa olevani sekaisin ja yritän uskoa huomiseen ja jaksamiseen. Eilinen meni hyvin, tänäänkin olo on ollut ihan fine ja luullakseni huominenkin on vain itsestäni kiinni. Silmät kiinni kun jäävuoret sortuvat? Onneksi puukkoja en näe, ne ovat sentään selän takana.

Panikoin, olo on pelokas. En tiedä mitä huominen on. En tiedä. Kaipaan kaikkea, kaipaan niin paljon olemista, olenhan vielä olemassa? Itkettää, haluaisin vain olla kaikille tarpeeksi. Myös itselleni.

Paluu todellisuuteen

2012-01-19T18:33:00.001+02:00

Olen ollut poissa. Liian monta päivää ja viikkoa olen yrittänyt kadottaa itseäni ja olemustani paperivuoriin ja askareisiin. Purkanut fyysistä ja psyykkistä tunnottomuutta syömiseen ja vielä lisää syömiseen. En ole miettinyt sen enempää, olen syönyt koska pankkitilillä on rahaa ja rahalla saa kaupasta ruokaa, ja koska olen kuvitellut sen jotenkin lohduttavan.

On väsyttänyt. Päivästä toiseen. Olen selviytynyt taistelemalla töistä, jonka jälkeen olen sulkeutunut kotiini ja ravannut illasta toiseen jääkaapin ja sohvan väliä.

Koko ajan olen tiennyt, että jossain kohtaa kaduttaa. Koko ajan tasaista tahtia olen suurentunut muuttuen lopulta leveämmäksi ja paksummaksi kuin yli vuoteen. Siltikään se ei ahdista tarpeeksi, jotta itsevihassa olisin päiviä syömättä.

En ole kirjoittanut, koska en ole osannut sanoa mitään. Päässäni ei ole liikkunut mitään muuta ruoan suhteen kuin se, että mitä ostan kaupasta seuraavalla kertaa puuduttaakseni muuta toimettomuuttani.

HITTO VIE, olen odottanut tätä pientä terästäytymistä ja kiinnostuksen nousua. Aiemmin olo on ollut lähinnä voimaton, koska pelkkä ajatuskin kitudieetistä ja itsensä rääkkäämisestä salilla on saanut painumaan sohvannurkkaan ruokasatsin kanssa. Tänään on itseasiassa ensimmäinen edes hivenen reipas olo pariin viikkoon, mutta olo on sentään heti toiveikkaampi. En edes tiedä mitä painan, mutta siitä olen aivan varma että liikaa se on. Ehkä jaksan muutaman päivän hyvin vähällä, ehkä sitten uskallan selvittää?

Pitää alkaa taas rustata ajatuksia ylös vaikka olisi kuinka kiire tai kuinka epäonnistunut ja voimaton olo, koska silmien sulkeminen ei kuitenkaan poista totuutta. Päin vastoin, tässä on menty sokkona metsään ja vauhdilla.

Vuoden ensimmäinen kuu yli puolenvälin ja tässä sitä ollaan. Silti ei ole vielä myöhäistä tehdä tästä vuodesta parempi, ja minähän teen siitä parhaimman ikinä!

EDIT: outoa kuinka paljon alkoi ahdistaa tämän julkaisun jälkeen. Tai hävettää, en tiedä kumpaa enemmän. Tekisi mieli pyytää anteeksi anteeksi anteeksi, kaikilta ja kaikesta. Ei se ole kuin kaksi kiloa, ei se ole kuin kaksi kiloa, ei se ole kuin kaksi kiloa *kova yritys psyykata itseään*.

Pennillä ajatuksia

2012-01-09T00:26:00.001+02:00

Tänään ja eilen olo on ollut hyvä. Siis Hyvä! Eilen en uskaltanut tulla kirjoittamaan, koska olin syönyt liikaa ! ja tiedän että olisin saanut itkuahdistuksen jos olisin ajatellut sitä viisikin sekuntia pidempään.

Olen siis:

urheillut molempina päivinä

viettänyt aikaa ystävien kanssa

hymyillyt

tänään ollut syömättä

mutta hymyillyt muista syistä

saanut asioita aikaiseksi

venytellyt musiikki taustalla

juonut teetä ja tänään litran kahvia

vai onko jo kello yli puolen yön?

hymyilen vieläkin, kolmatta päivää?

Hyvää yötä!

Vapauden vaikeus

2012-01-06T15:32:00.000+02:00

Liikaa vapaata. Tämä yksi ylimääräinen aivan turha vapaapäivä. Vaikka olen ollut väsynyt, niin silti haluaisin mieluiten pakollisia tehtäviä viemään ajatukset pois niistä pahimmista sotkuisista ja solmuisista. Mikään duunijuttu, mikään ihmissuhdeselvittely ei vedä vertoja umpisolmuille joita on pääni täynnä. Lisäksi on liikaaliikaa ruokaa ja aikaa miettä sitä.

Oli se portti, joka oli auki. Nyt se on kiinni ja olen taas lukittuna tähän maailmaan. Haluaisin vain, ettei tämä elämä tuntuisi vankeustuomiolta ja kehoni itse vankilalta.

Haluan, enemmän ja epätoivoisemmin kuin aikoihin,

mutta en aina tiedä miksi.

Ajattelu lähinnä väsyttää.

Haluaisin nukkua nämä kaikki kolme päivää putkeen.

Ryömin usein kuopasta ylös vain horjahtaakseni seuraavaan kuoppaan. Välillä suorastaan syöksyn, ja välillä kuoppakin on tuttu. Tämän hetkinen rotko vasta tuttu onkin, olen vieraillut täällä monesti, viimeksi aika vähän aikaa sitten. (Näkisin ajankohdankin vanhoista teksteistä, mutta pää jumittaa liikaa enkä jaksa ylimääräistä kaivella).

En ole edes vihainen itselleni tästä ylimääräisestä eksymisestä väärälle polulle. Puolustuskin on yksinkertainen: en jaksa olla parempi. Harha on ystävä, harha pitää huolen siitä että kestän todellisuuden. Se myös vie pois monia sikamaisia tarpeita ja auttaa juoksemaan vielä yhden kilometrin. Maanantaiaamuksi lupaan tulla takaisin, maanantaina olen jälleen olemassa, elämänikin on jälleen olemassa ja todellinen.

Hassua muuten, että kaikkea laiskuutta ja huonoja päätöksiä voi aina perustella sillä, että on väsynyt! (Paitsi duunista kotiin jäämistä, mutta ehkä hyvä niin, muuten saattaisin nukkua elämääni ohi vuosikymmenen putkeen). Ja tämä tekosyy tuntuu melkein aina jopa oikeutetulta. Yhyy elämäni on sentään rankkaa, hyvä työ, ihanat ystävät ja kaikki hyvin! Niinjuu, en vain osaa olla osana sitä. Jostain syystä en kestä sitä.

Kaipaan hirvittivän kipeän paljon kaikkea, mitä en saisi kaivata. Jännitän jo nyt ensi viikkoa, jolloin tulee kohtaaminen erityisen ihmisen kanssa, joka sai minut hymyilemään pehmeästi ja hengittämään kevyesti, ennen kuin käännyin pois. Kaipaankaipaankaipaan.

Onneksi kaipaan, onneksi jotain tunnen.

Ihanaa perjantaita kaikille, toivottavasti teillä on ollut tänään hyvä päivä♥

Totuus sattuu, tämäkin: mielipiteeni itsemurhasta

2012-01-05T21:50:00.001+02:00

Aika kökkö inhorealistinen teksti luvassa. Mitä mieltä olen itsemurhasta, omalla kohdallani tai muiden.

Itsemurha on itsekästä, pelkurimaista ja luonnotonta, plus tietysti tyhmää. Avaan tätä.

Joku pahimmassa masennuksessa ja elämäntuskassa rypevä voi ajatella tekevänsä sillä palveluksen muille. Itse en ole millään tavalla sitä mieltä. Realistisesti ja kamalan kuuloisesti: tiedän olevani rakas monelle. Voin vain yrittää kuvitella teosta aiheutuvaa mielipahaa miettimällä, miltä jonkun itselleni todella rakkaan vastaava teko tuntuisi. Jos vaikka yksi rakkaimmista ystävistäni yhtäkkiä olisi poissa. En enää ikinä kuulisi sitä naurua tai näkisi niitä kasvoja. En olisi ikinä saanut mahdollisuutta auttaa tai pystyisi ikinä todella ymmärtämään.

Ja käytännössä, laittaisin jonkun läheisen tai vaikka täysin ulkopuolisen siivoamaan jälkeni. Tyhjentämään asuntoni, kantamaan rojuni ja ruhoni ulos, setvimään raha-asiani ja työni ja omaisuuteni myynnin. Ei niin pikkuduuni, kuka tahansa olisikin se onnekas, ei varmaankaan olisi kiitollinen. Jopa valtiolle olisin menetetty verotulo. Ei mitään hyvää muille.

Sallin tuon ajattelun, jos joku suunnittelee murhaavansa muita ihmisiä tai tappavansa itsensä: sitten joo mieluummin hän kuin ne viattomat muut jotka eivät ansaitse kärsiä toisen mielenvikaisuudesta elämällään.

Pelkoon pääsen omalla kohdallani monestakin syystä. Tällä hetkellä olen tajuttoman ahdistunut tulevaisuudesta. Päätöksistä, jotka eivät enää odota liian pitkään. Opiskelemaan, ei opiskelemaan, töihin, toiseen työhön jne. Lisäksi, tämä syömishäiriöhelvetti ei ole muutenkaan niin mukavaa. Loppuelämä vähintään jonkun sortin ahdistuksen siivittämänä ja kykenemättömänä läheisyyteen, aitoon rakkauteen ja normaaliin elämään ei houkuta. Pelkään kipua, tuskaa, masennusta, ihan luonnollista.

Paha vain, että itsemurhalla en ikinä kuitenkaan tulisi kokemaan sitä itse kivuttomuutta, koska six feet under hengettömänä ei juurikaan tunneta mitään.

Pelkoa on myös se, etten hae apua. Kuten olen aiemminkin sanonut, uskon että joka ikinen on oikeutettu apuun. Tarpeen määrää ja oikeutusta on hankala mitata, omasta mielestäni pienikin mielipaha on jonkun kuuntelun arvoinen. Suurempi mielipaha ammattilaisen, koska monen psyyke ei kestä omien murheiden lisäksi muiden murheita, jos ne ovat isompia. Tukea varmasti saa, mutta en voisi ikinä olla niin itsekäs, että lykkäisin vastuuta elämästäni kenenkään ystäväni harteille. Miksi en sitten uskalla? Osittain ylpeyden takia. En ole ikinä halunnut olla heikko. Vihaan heikkoutta enemmän kuin mitään, vielä enemmän sen myöntämistä ääneen. Jos se olisikin vain se yksi ainoa ihminen, mutta usein papereihin jäädyt merkinnät eivät ole vain sen yhden ihmisen pään sisälle. Ihmisten asenteet asioiden tullessa julki muuttuisivat, viis siitä keitä he olisivat. Esimieheni, äitini, ystäväni, joku puolituttu. Joku siitä kuulisi, jos kirjautuisin ihan laitokseen niin loputtoman liian moni.

En vain voi olla varma, ettei kukaan ikinäikinäikinä saa tietää. Se olisi kammottavampaa kuin mikään muu.

Millä oikeuttaisin oman pääni sisällä tekoni? Ihan vain sillä, että edellä mainittu fakta johtaa siihen, että luvassa on ikuinen oravanpyörä ja henkinen kipu ennen kuin joko teen asioille todella jotain (todnäk never) tai tapahtuu ihme. Jälkimmäiseen en usko. Valehtelematta, en usko ansaitsevani sitä. Eikä mielestäni kukaan ole oikeutettu sanomaan, että minun on pakko kestää sitä, koska itsemurhani sattuisi siihen johonkuhun niin paljon. Mitäs minun kipuni? Kukaan muu ei joudu elämään pääni ja paskani kanssa yhtä pitkään ja yhtä läheisesti kuin minä itse. Kysymykseksi jääkin, laitanko oman kipuni muiden kivun edelle? Jos kysynkin vain itseltäni, onko oma kipuni tärkeämpää kuin muiden? Ei. Siinä suurin syy miksi olen täällä. Ei ehkä vähäarvoisempaa, mutta ei tärkeämpääkään.

Ja kyllä, se kipu on vain itsestäni kiinni. Pelkoni avun hakemisesta ovat omaa henkilökohtaista sairauttani ja typeryyttäni. Syyt ovat yksiselitteisen huonot, yrittämällä todella ja apua vastaanottamalla elämäni voisi muuttua.

Tottakai toivon, että löydän joko sen rohkeuden tai tapahtuu ihme. En minä halua kuolla, enkä usko että kovin moni muukaan ihan muuten vaan.

Ihmisellä on itsesuojeluvaisto. Vaaratilanteissa suojelemme itseämme automaattisest: vedämme kätemme pois jos se osuu johonkin kuumaan jne. Ihminen on tietyllä tavalla eläin, pyrimme selviytymään. Konkreettisesti emme hyvinvointiyhteiskunnassa joudu taistelemaan elämämme puolesta joka päivä tai käytännössä melkein ikinä, jonka takia selviytymisviettimme ei käynnisty. Mielestäni itsetuhoisuus yleisellä tasolla johtuu enimmäkseen siitä, että asiamme ovat liian hyvin. Emme osaa arvostaa elämäämme, koska sitä ei uhata viedä juurikaan ikinä. Ei ole mitään tarvetta taistella elämän puolesta tai monilla edes käsitystä siitä, mitä sen menettäminen todella tarkoittaa. Moni ei myöskään ajattele asioita tarpeeksi, teon voi toteuttaa hyvin helposti ja nopeastikin, valitettavasti.

Oma rationaalisuuteni käynnistää aina itsesuojeluvaistoni. Epäröivät ajatukset, jos edes joskus joku helpottuu? Jos vaikka tapahtuukin ihme, vaikka vasta kymmenenkin vuoden päästä? Mitä kävi viime viikolla, en ajatellut niin paljon. Meinasin vain toimia enempää miettimättä, siksi säikähdinkin itseäni. En antanut itseni ajatella.

Siksi kirjoitan nyt tästä, jotta muistaisin kaikki ajatukseni jatkossakin, varsinkin sen että ei minulla oikeastaan ole yhtäkään kunnollista syytä. Itsekkyys, pelkuruus, tyhmyys ja liian helppo elämä ovat aika huonoja.

Siksi myös hermostuin niin vauhdilla edellisessä tekstissäni, koska olen noita kaikkia, joskaan en vielä äärimmäisellä tavalla. Truth hurts, kuten sanoin.

Siksi, aloitan jälleen yrittämisen.

EdDIT /// PS. aiempi kiukkuhyökkäykseni oli vähän turhan jyrkkä, anteeksi Kafi ♥ oikeasti hänenkin kirjoituksessaan oli pointtinsa ja ennen kaikkea hyvä tarkoitus...

Terästäydyin hetkeksi

2012-01-03T21:32:00.001+02:00

Viimeisimmät tekstini ovat olleet kammottavia. Joka tavalla. Välillä en jaksa kirjoittaa kauniista asioista, kun mielessäni ei liiku mitään kaunista.

Kahvia mustana -blogin kirjoittaja kirjoitti äskettäin tekstin huomiohuoraamisesta pahoinvoinnilla.

Herätti ajatuksia, monenlaisiakin. Tietysti, koska tunnistaessani oman käytökseni ja kohdatessani vahvaa tuomitsemista väkisinkin joudun puolustuskannalle.

Oh SHIT, I'm a human!

Vastapohdintaa: Asiat kuitenkin liikkuvat mielessäni. Ahdistavat, häiritsevät, ovat liiankin kanssa olemassa vaikka en niin haluaisi. En ikinä avaa suutani ajatuksistani ystävilleni, koska heillä ei ole kykyä selvitä tuollaisista sanoista. En ikinä avaa suutani työterveyslääkärille, koska olen vain niin kakkahousu ja pelkään seuraamuksia. En ikinä voi mitään muuta kuin ryömiä ajatusteni kanssa mitä syvimmissä loukoissa.

Joskus haluan vain sanoa mitä ajattelen, kirjoittaa sen näkyville lähinnä itselleni.

Milloin olen kaikessa anonyymiydessänikin henkilöitynyt niin vahvasti, etten saa sanoa tai kirjoittaa mitään, koska joku jossain voi nähdä sen? Aistia, että sen on kirjoittanut joku todellinen ihminen?

Sen sijaan, että pyytäisin anteeksi karuja, rumia, itsevihaisia tekstejäni, totean että saatana siihen sentään on minulla oikeus, jos ei mihinkään muuhun. Kirjoittaa itselleni.

Tämä on mielestäni sama asia, kuin elokuvien "always-happy-endings". Olen aina vihannut niitä loputtoman onnellisia loppuja, koska ei todellisuus ole sitä. Niin että jo alussa tietää, kuka päättyy kenenkin kanssa yhteen ja mitä tapahtuu.

Väitän myös, että lähes kaikki pahoin voiminen on itse aiheutettua. Voiko kukaan väittää, ettei millään missään kohtaa olisi voinut valita toisin? Siksi en koe, että pystyisin ainakaan itse tuomitsemaan muita millään perusteella, koska en tiedä miten joku muu tuntee, mikä on ollut historia. Kaikki tuntevat kivun omalla tavallaan, minäkin omallani. Synnitön heittäköön ensimmäisen kiven.

Jos joku haluaakin huomiota, jonkun kauniin sanan, onko silläkään niin väliä? Tässä karussa ja kylmässä maassa on synti puhua ja vielä suurempi synti osoittaa olevansa tunteva ja elävä.

Ps. Tämä ei ollut mikään vastaisku, pohdin vain. Olen iloinen, että päässä liikkuu jotain kaikkien päivien jälkeen.
Pps. En osaa kirjoittaa muusta koska en tiedä miten voin, kunhan yritän selviytyä päivästä toiseen. Ehkä vielä tällä viikolla.

Kerro miksi?

2012-01-02T03:25:00.010+02:00

Miksi teet tämän minulle, äiti?
Miksi rakastat, välität, vaikka en sitä ikinä ansaitsisi? En voi pysäyttää sydäntäni, koska en pysty hävittämään mielestäni sitä näkyä loputtomista kyyneleistä silmissäsi. Tiedän että syyttäisit itseäsi, etkä ikinä antaisi itsellesi anteeksi, vaikka se ei olisi sinun syytäsi. En vain kestä sitä kipua sinulle, koska se ei olisi syytäsi ja olet maailman rakkain minulle. Vihaan niin paljon, vihaan niin paljon ja loputtomasti, koska en ikinä saisi anteeksi. Sieluni ei ikinä saisi rauhaa. Tiedän ettet ikinä päästä irti, vaikka en mitään muuta toivoisi. Mikset voi lopettaa rakastamista vaan pakotat jatkamaan, vaikka viha itseäni ja elämääni kohtaan repii minut kappaleiksi?

Miksi teet tämän minulle?

Anteeksi tämä, en vain osaa purkaa oloani muuhun kuin tänne.
Pelkään aamua,
pelkään tulevaa,
eniten itseäni.

Herään painajaisesta vain tajutakseni, että heräsin uudessa painajaisessa

2012-01-01T22:04:00.000+02:00

Häpeän niin paljon huolta, jonka teille aiheutin, tai aiheutan. Anteeksi, kiitos, anteeksi, kiitos. Tämä kirjoitus vain purkaa ajatuksiani, jotta olisi huominenkin, joten älkää huolehtiko.

Pohdin usein, mitä konkreettisesti tarkottaisi, jos vain katoaisin. Mitä jäisi kesken, kenet jättäisin pulaan, mitkä hommat ovat tekemättä.

Eilen aamupäivällä pohdittuani jälleen samoja asioita, huomasin että ensimmäistä kertaa mikään ei oikeastaan jäisi kesken. Töissä, vapaa-ajan sitoumuksissa, missään. Kotinikin oli kerrankin suhteellisen järjestyksessä.

Vapaus, se oli hallitsevin tunne miettiessäni päätöstä ilman huomista. Kuinka ei tarvitsisi kävellä suunnattoman ahdistavaan tulevaan, enkä mitenkään voisi aiheuttaa enää yhtäkään pettymystä kenellekään, viimeistä tekoa lukuunottamatta. Imuroidakaan ei tarvitsisi.

Ensimmäistä kertaa, portti vapauteen oli täysin auki eikä mikään menneessä pidättelisi.

Ajattelin, että jättäisin lapulle tämän blogini osoitteen, ehkä joku sitten saisi jotain vastauksia. Ehkä he tuntisivat häpeää, ehkä inhoa. Ajatuskin nolostutti niin, että puna nousi poskille, vaikka tiedän ettei sillä olisi enää merkitystä.

Vastasin puhelimeenkin muutaman kerran, kuullen sanojeni tulevan ulos kuin unessa. Yksikään lause ei antanut lupauksia, ei tosin myöskään herättänyt kysymyksiä. En halunnut tehdä mitään tuntia pidemmälle kantavia päätöksiä, suunnitelmia.

Äitini soittaessa pidättelin itkua, jälkikäteen laitoin tekstiviestin pahoitellakseni jouluista riitaamme.

Jostain syystä, olen vielä tässä. Halusin siirtää vielä päätöstä, otin unilääkkeitä siirtääkseni kaiken tähän päivään.

Nyt tunnen olevani jatkoajalla, kun kello on lakannut tikittämästä ja ensimmäinen maali lopettaa koko pelin. Paha vain, että olen sekä puolustajani että vastustajani.

Kuin aamuun asti olisi aikaa laittaa kelloon uudet patterit tai tiputtaa se vesiämpäriin.

Tuntuu vain tyhjää.

Ajatuksia vain, enää, LUPAAN että herään huomennakin.

Todennäköisesti huomenna tartun kiinni kaikkiin alkaviin projekteihin väsynein käsin, luottaen ja toivoen että sydämeni pysähtyy itsestään kun en enää jaksa.

Just in case someday there is no words to explain

2011-12-31T12:58:00.000+02:00

Anteeksi Äiti,

että sait tällaisen kylmän tyttären. Joka ei osaa olla tarpeeksi kiitollinen. Joka ei juossut lapsena ovelle halaamaan, eikä juokse vieläkään. Joka yhtäkkiä kääntää selkänsä ja puhuu vihamielisesti syistä, joita kukaan muu kuin minä itse ei ymmärrä tai tiedä. On hetkiä, kun voin niin pahoin etten vain osaa tai pysty peittämään kipua. Lapsi ei osaa tai halua puhua, mutta pahoittaa mielensä kun muut eivät kuule.
Anteeksi, että apua pyytämättä ja varoittamatta aikanaan yritin lopettaa elämäni. Anteeksi että haaveilen siitä salaa vieläkin liian usein enkä kerro. Laitan pelkäämään, koska tällä syntymästälahjaksi saadulla pilatulla luonteella mennään metsään ihan vain jos nappi ei mene kiinni. Mikään ei ikinä ole varmaa, vaikka haluaisit vain, että olisit saanut vain normaalin lapsen, ja että voisin vain olla normaali. En ole, anteeksi, tekisin mitä vain että olisit saanut jonkun muun, olisit ansainnut jonkun muun.

Anteeksi Isä,

että vaikka ymmärrän kaiken, kieltäydyn hyväksymästä kohtuullisiksi ilkeitä sanoja ja kovia otteita. Anteeksi, että en anna anteeksi, vaikka tiedän että rakastat. Tiedän, ettei ole varaa arvostella, koska itsekään en osaa rakastaa oikein. Itsekin satutan, koska en osaa paremmin. Anteeksi, että sanon takaisin yhtä ilkeästi tai totuudenmukaisesti vielä kipeämmin, koska haluaisin joskus sinunkin tietävän, miltä minusta tuntuu. Vaikka tiedän sinun tietävän paremmin kuin muiden, olen pahoillani isä, aina rakkaus ei riitä. Toivon silti, että olisit saanut jonkun muun. Jonkun, jota voit vihatta ja ilkeyksittä rakastaa. Jonkun, jonka rakastaminen olisi ehkä ollut helpompaa.

Anteeksi, ettei teillä kummallakaan ollut vaihtoehtoa.

Anteeksi K,

ei ole mitään millä voisi kaiken hyvittää. Anteeksi, etten anna mahdollisuutta auttaa. Ei ole mitään mitä et olisi tarpeeksi osaltasi antanut, satutat koska sinuun sattuu monta kertaa enemmän. Anteeksi, etten voi millään tulevaa kipua viedä pois. Enemmän kuin mitään toivon juuri sinun tulevan onnelliseksi. Kaikkein kauneimmat ajatukset juuri sinulle.

Anteeksi X,

että jätän sinut aina yksin asioiden keskelle. Jätän tavaroita ympäriinsä, suljen kaiken ajatusteni ulkopuolelle, koska en välillä muuhun kykene. En tee osuuttani koska en jaksa, vaikka ei se ole kuin tekosyy, pitäisi jaksaa. Sanoja ei löydy usein kummaltakaan, vaikka molemmat tietävät enemmän kuin antavat ymmärtää. Anteeksi, että joudut näkemään jäävuorteni sortumisen ja sen, kuinka en siitä välitä. En osaa enää oikein välittää, mutta se ei johdu sinusta. Tai ehkä johtuukin, koska pelkään sinun tietävän enemmän kuin haluan, mutta kyse ei ole siitä ettei olisi rakkautta.

Anteeksi kaikki muut,

että elämäni on satuttanut niin monia. Anteeksi että sanani ovat satuttaneet niin monia. Olen enemmän pahoillani, kun pystyn ikinä osoittamaan. Toivon, että kaikki antaisivat mahdollisuuden itselleen, että kaikki uskaltaisivat rakastaa itseään ja muita. Rakastakaa myös elämää, vaikka se ei aina rakastaisi takaisin.

Fear for the life, hate for what's on the sight

2011-12-31T01:06:00.000+02:00

ahdistus
väsymys
unettomuus

Mistään en saa otetta kunnolla. Kuin hieno hiekka käsissä, kaikki vain valuu sormien läpi.

Oikeasti yritin. ~~No joo en.~~

Olen paksupaksupaksu. Vihaanvihaanvihaan. Lopettaisin olemassa olemisen ja syömisen ja hengittämisen, jos vain voisin. Jos vain saisin. Lopettaisin tuntemisen, jos nyt saisin sen kerran ainoan päättää. Lakkaisin välittämästä, jopa siitä etten välitä. Leikkaisin sormenpäät, polttaisin silmät umpeen, sitoisin jalat lopullisesti, jäädyttäisin sydämen kesken sykkeen

One, two, three wishes?

Taas ilkeät, pistävät, vihaavat ajatukset lipuvat pääni sisällä. Haluaisin päästä johonkin satamaan, mutta yhtäkään ei ole näkyvissä, eikä ole airojakaan. Veneellä pimeällä suolla, sormiin tarttuu likaisesta vedestä mutaa.

Yksi ilta haaveilin kaiken katkeamisesta. Pelkään suunnattomasti tulevaa ja ennen kaikkea sitä, ettei mikään muutu. Olen yksin paikoillani, se yksinäinen itkevä lapsi lastentarhan pihalla. Sekunnit, minuutit, tunnit kulkevat eteenpäin vaikka kuinka yritän pysäyttää kelloa. Kiskoa virtajohtoja ja pattereita irti, silti jossain aina tikittää. En halua nähdä sitä mitään tulevaa, en halua nähdä sitä kaikkea missä epäonnistun kun väsyn tai en vain yritä tarpeeksi.

En halua nähdä niitä pettyneitä silmiä, kuolleita katseita.

Kun kuolen kaikille, koska en vain ole tarpeeksi

Pitäisi pyytää anteeksi taas kouralliselta rakkaita ystäviä, jotka olen vain sulkenut ulos tämän viikon. Täyttäessä pääni yrityksillä ja ajatuksilla kohdistuen vain ja ainoastaan itseeni, koska muuhun en osaa enää keskittyäkään. En vain voi olla näin kamala. Miten muut jaksavat? Pystyvät, osaavat?

Koin äskettäin suunnatonta himoa kaataa lasillisen vettä näppäimistölle.

En sano että huomenna lopetan. Sanon sen huomenna kunjos olen lopettanut ylimääräisen.

Just a quick note

2011-12-28T15:33:00.000+02:00

Söin päivällä muutama tunti sitten lounasta ensimmäistä kertaa viikkoihin. Ihan vain kanasalaattia annoksen, pelkästään amerikansalaattia, kourallinen kanasuikaleita ja tomaattia. Aloin katua syömistä heti aloitettuani, enkä voi sanoa että se olisi ollut mikään nautinto loppua kohdenkaan. Välittömästi kaiken upottua tuli suunnaton himo jumpata. Kuluttaa edes osa pois millä tahansa keinoilla. Aamupäivällä syömäni puolikas banaani kolkutteli myös ajatuksissa, nyt istun työtuolillani totaalisen itku kurkussa.

Onneksi lähes kaikki muut ovat lomilla välipäivät, vältyn sentään pahimmalta julkiselta häpeältä.

Joskus vihaan tätä enemmän kuin pystyn sanoin kuvailemaan.

Olen nainen, eli muutan mieltäni vartin välein

2011-12-28T10:11:00.000+02:00

Aloitan tekstin itseni kannustamisella: En suinkaan nyt ole epäonnistunut ja luovuttanut, muutan vain suunnitelmiani. (...tähän jotain uskottavaa jatkoa itselleen valehtelulle)

Arvata saattaa, ruokalakkoni päättyy eiliseen. Meni ihan fine, toisin sanoen päätä särki ja koko ajan oli huono olo. En tiedä miksi, mutta joskus selviän jopa helposti ilman mitään, joskus jo kuuden tunnin väli saa olon sanoin kuvailemattoman sairaaksi. Kyllä siitäkin selviää jos todella haluaa, mutta eilen satuin katsahtamaan peilin kautta mahaani. Hyihyihyi yök yök yök! En oikeasti ole niin painava. Miksi siis olen niin *kolkytneljätuhatta kirosanaa* turpea?

Alan syömään terveellisesti. Syy: Kaikki hyllyvä. Nyt on pakko aloittaa reipas urheilu, eihän tällaista kestä sekuntiakaan. Olen ihan oikeasti omistanut vielä viime keväänä/alkukesänä kiinteän vatsan, vaikka painoin enemmän kuin nyt. Kuten edellisessä tekstissä totesin, on vain pakko syödä jotain jos aikoo liikkua. Tänään menen salille ja laitan hyllyvät katumaan olemassaoloaan.

Terveellinen syöminen on aika suhteellinen käsite, enkä ole ihan vielä täysin kartalla siitä mitä aion. Ainakin palaan takaisin ruotuun ja unohdan kaikki leivät ja pastat ja vastaavat. Olen myös haaveillut useammasta päivästä ilman sokeria niin pitkään kuin muistan, ehkä nyt? Viikko, vain yksi viikko. Lisäksi haaveilen paljon ns. "kunnon" ruoan syömisestä, silläkin uhalla, että mielenterveys kärsii kun en tarkalleen tiedä minkä verran energiaa kaikessa on. Voisin toki laskea, mutta sen kun kerran aloitan niin menetän järkeni pakkomielteisen luonteeni kanssa viimeisen kerran grammojen kymmenyksiä ynnätessä. Kalaa kaksi kertaa viikossa, muuten kokolihaa, salaattia yms vihreitä, kasviskeittoa ja raejuustoa.

Lähinnä haluaisin kokeilla, todennäköisesti ajan x jälkeen palaan itkien takaisin vanhoihin kaavoihin. Mutta jos olen oikeasti rehellinen itseni kanssa enkä lintsaa missään kohtaa, saatan sekä pienentyä että voida jopa hivenen paremmin.

I can do it, right?

Right?

...right?

Mikäpä sen pahan tappaisi, ellei paha itse?

2011-12-27T13:32:00.000+02:00

Otsikon sanoma on mielestäni jotenkin hilpeä.

Eilinen ei sitten mennyt ihan suunnitelmien mukaan, ei oikeastaan lähellekään. Ikävän voimakasta pahoinvointia uhmasin syömättömyydellä ilta seitsemään asti, sitten soi ovikello. Rakas ystäväni oli päättänyt tulla piristämään aiemmin kiroamaani siivouspäivääni leffalla ja korillisella eri herkkuja. Allekirjoittaneen eteen ei voi tuoda suklaata, sillä sitä uppoaa tarpeen tullen vaikka kaksi kiloa (en edes liioittele!) eikä nälkäkiukun partaalla olevan eteen muutenkaan mitään ihania ruokia. Viinistä puhumattakaan, lotrattiinhan lopulta glöginkin sekaan vähän kirkasta. Selityksiäselityksiäselityksiä tiedän, mutta en voinut paiskata ovea nenän edestä kiinnikään.

Oli miten oli, tapaninpäivä kääntyi äkkiä yksinäisyysmasistelusta nauruun ja iloisiin ajatuksiin.

...tai siis kääntyi ainakin aamuun asti. Itkuitku nyyh nyyh, tähän taas sama itkuvirsi lihavuudesta ja turpoamisesta kuin aina aiemminkin joten en enää toista.

Vannon, että tuo jäi nyt viimeiseksi tänä vuonna. Ensimmäinen erä tässä taistelussa muodostuu kahden päivän tauolla ruokaan. Tämä ja huominen, ei mitään liian mahdotonta, jaksan kyllä ~~(siis epätoivoisesti yrittää psyykata itseäni).~~ Torstai on reippaasti urheilupainotteinen päivä, joten en voi olla syömättä silloin, mutta pyrin sellaiseen minimiin, jolla selviän vielä oksentamatta tai pyörtymättä. Perjantainkin jaksan ilman, koska olen päättänyt niin, ja lauantaina voi sitten juhlia järjellä ja puolihyvällä omatunnolla uutta vuotta. Sounds like a plan to me, nyt tarvitsee enää toteuttaa se.

Omaa ihannevartaloani ei saavuteta pelkästään kituuttamalla vaan salillekin pitäisi mennä, mutta en voi treenata kunnolla tai edes puolitehokkaasti jos en syö mitään. Ja nyt on vain sulatettava pahimmat kerrokset vyötäröltä mahdollisimman nopeasti, koska en vain kestä niitä, joten treenaaminen alkaa kevyesti ensimmäisellä viikolla ja tehokkaammin heti kun saan painon ja ruoan johonkin tasapainoon (..eli ei ikinä?)

Laput silmille ja täysillä eteenpäin, sillä pääsee ainakin jonnekin. Jos edes johonkin aloituksesta. Viisaaksi en itseäni ikinä ole väittänytkään.

Kiitos kaikki ihanat lukijani kun olette siellä, muistakaa uskoa itseenne♥ Älkää tehkö niin kuin minä teen vaan niinkuin sanon, olette maailman kauneimpia♥

I'm sorry, I just hate Christmas

2011-12-26T11:27:00.002+02:00

Joulu ei vain ole minua varten. En ole sellainen lämmin ja välitön. Tai, olen silloin kun saan olla sellainen ilman pakollisia paineita, ilman sellaista yltiömäisen iloista kuristavaa ahdistavaa painetta.

To be completely honest, en taida kestää mitään liian pehmeää ja hehkuvaa nyt.

Sillä ei ole niinkään väliä, miten hän kuljetti sormiaan hiuksissani viimeisillä minuuteilla ja pyyhki vesipisaroita poskiltani. Miten liian vakavasti hän sanoi kunnioittavansa toiveitani siitä, etten enää sen illan jälkeen halua hänen katsovan tai koskevan minua sillä tietyllä tavalla. Yritti vannottaa minua pitämään huolen itsestäni, johon vastasin väsyneesti hymyillen, ettei ketään voi pelastaa itseltään. Poskelle vierähti kyynel, mutta toivon ettei hän huomannut sitä sateen takia.

"Ei se ole valinta, että huolehdin kuitenkin. Huolehdin, koska välitän enemmän kuin selvästi saan." Pyydän anteeksi ja tunnen fyysistä pahoinvointia itseni takia, koska laitan kaikki läheiseni käymään läpi huolta. Hän suutelee viimeisen kerran ennen kuin kävelee pois jättäen minut seisomaan sateeseen.

En voi olla pohtimatta, että tapoinko taivaaltani viimeisenkin suojelusenkelini.

Tämä juuri ennen joulua, enkä osaa välittää nyt mistään. Tiedän että on oikein, etten altista ketään itselleni. Kun en jaksa, osaa, enkä halua pitää huolta itsestäni. Välillä pelkään elämää ja itseäni yksin ja unohdan, etten saa. Tosin tiedän tälläkin hetkellä, että todellista pelkoa on se, etten osaa luopua itseni henkisestä ja fyysisestä pahoinpitelystä. Koska helpompaa on pitää kiinni kuin irroittaa.

Koska helpompi on luovuttaa kuin yrittää.

Ehkä joku päivä, olen valmis laittamaan muiden hyvinvoinnin edelleni ja piilottamaan paremmin ja syvemmälle pahuuteni, nyt en voi päästää ketään liian lähelle koska läheltä totuus näkyy.

Aamulla vaaka oli armollinen joulusta huolimatta, 47,9kg. Olen vihdoin kotona tyhjääkin tyhjemmän jääkaappini kanssa (jossain vimmassa heitin kaiken yöllä roskiin) ja tästä eteenpäin muistan, että ~~olen loputtomasti liikaa enkä syö enää ikinäikinäikinä~~ rajansa kaikella. Onneksi vanhempani ja muut toteuttivat ainoan joululahjatoiveeni, eli etten saa yhtäkään suklaarasiaa lahjaksi. Kiitos, kerrankin uskoivat etten laskenut leikkiä. Tänään menen salille ja täytän kalenteria treeniajoilla, pullattomilla kahvitreffeillä ystävien kanssa ja millä tahansa, mikä vie ajatukset pois ruoasta ja ihmisestä joka oli liian välittävä.

Nyt piristyn, unohdan miehet ja otan otteen elämästä! En vasta uuden vuoden jälkeen vaan tässä ja nyt. Halauksia teille pienet, toivottavasti teidän joulunne oli ihana ja voitte kaikki hyvin♥

Elämä ei ole pettymyksiä täynnä, itse olen

2011-12-24T11:46:00.000+02:00

48,3kg.

Luulin rehellisestikin olleeni vähemmän. No, pitkä itku lyhyestä ilosta, niinhän elo yleensäkin menee.

Note to self: älä skippaa niitä selvitysretkiä aamuisin.

2nd note to self: älä syö joulusuklaita.

Aikuistenoikeasti sellainen ihan oikea postaus tulee vielä joulun aikana ja vastaan kommentteihinne jne. Kiitos ajatuksistanne olette tajuttoman rakkaita, viettäkää ihanista ihanin joulu ja unohtakaa hetkeksi murheet, toivottavasti ette edes lue tätä koska ette käy muistelemassa ikäviä ajatuksia tänään! IHANAA aattoa!

Näen, mutta en tahtoisi

2011-12-16T14:00:00.000+02:00

Haluaisin kirjoittaa runoja.
...siis hukkua rytistettyjen papereiden kasoihin.
Tehdä lumeen lumienkeleitä.
Piirtää sydämiä huurustuneisiin ikkunoihin.
Luistella järvenjäällä kuunvalossa.
Laulaa ilman säestystä pilkkopimeässä.
Olla montamontamonta kiloa vähemmän.

Tartun molemmilla käsillä teekupista ja yritän lämmittää kylmää nenänpäätäni höyryssä.

Vannon samalla mielessäni, etten syö enää tänään.

ps. ihanaa viikonloppua teille♥

Vähän perinteisempi kitinävalituspostaus

2011-12-15T15:41:00.000+02:00

Lueskelin tässä muiden kirjoituksia. Tuntuu, että tällä hetkellä kaikki pärjäävät niin vähällä. Haluaisin myös, mutta en osaa enkä osaa tuntea huonoa omatuntoa vääristä toimintamalleista.

Jo viime viikosta lähtien, olen unohtanut erinnäiset kaikkein tiukimmassa olleet tapani. Tarkoitan tässä leivän ja pastan välttelyä. Viime viikolla söin melkein joka päivä pastaa, tällä viikolla melkein joka päivä leipää. Viime viikolla yksi pasta-annos suolalla joka päivä ja tällä viikolla esimerkiksi eilen ja toissapäivänä söin neljä leipää joka päivä. Ihan levitteellä, kinkulla ja tomaatilla. Tällaisesta on niin pitkä aika, etten osaa yhtään ajatella niiden sisältämiä energioita. Liikaaliikaa, sopivasti, mitä? Noiden lisäksi olen kuluttanut vain kahvia ja vettä ja ollut varsin hyvillä mielin ajattelematta asioita enempää. Juu turvotus on maailman kuvottavinta mutta olen tuudittautunut siihen, että kyllä se siitä lähtee kun lopetan tämänkin. Mitä jos totun liikaa? Olen kuin pullataikina. Hyi.

Jotenkin on nyt totaalisen epäonnistujan olo. Tai että olen jossain unessani jossa säännöt eivät päde kunnes herään siihen että perskuta olenkin satakoogee.

Ehkä heräsin nyt?

Ja saanko tähän samaan uhota että aloitan säännöllisemmän treenaamisenkin viikonlopusta eteenpäin? Maailmanrauhaa ja rakkautta ja huomenna olen kaunis? Suklaata en myöskään syö enää ikinä.

Good morning new world?

Se särkyi kuin lasi

2011-12-14T13:54:00.000+02:00

En ole pariin päivään kirjoittanut, koska teksti olisi ollut sellaista itseinhoista itkuvuodatusta joka ei sovi kenenkään silmille.

Olen niin lamaantunut kun en tiedä mitä ajatella mistään. Itsestäni tai muista. Pitäisikö hävetä kaikkia toimiaan ja kadota jonnekin, olla menemättä enää ikinä paikalle tai olla niin kuin viime viikonloppua ei ikinä olisi ollutkaan. Tiesin jo etukäteen, että tulee tapahtumaan asioita joita ei saisi tapahtua, silti menin ja niin tapahtui ja nyt en voi unohtaa sitä. Haluan unohtaa, koska millään en saa anteeksi tällaista.

Hän puhui niin käsittämättömiä asioita, tunteista ja ihmeistä, kuinka ei pysty vain kääntymään pois. Istuin hänen edessään portailla ja peitin kasvoni käsilläni heiluttaen samalla päätäni sivulta toiselle. Ei näin, ei näin, älä sano enää mitään. Nousin ja yritin lähteä pois mutta hän tarttui molemmin käsin kiinni vyötäröstäni. Tunsin hänen kätensä kylkiluitani vasten ja hänen äänessään kuului säikähdys kun hän kommentoi pienuuttani. Jälkikäteen en osaa kuin hävetä reaktiotani, joka kääntyi ahdistuksesta välittömästi hymyyn. Unohduin ajatukseen enkä varonut enää kun hän tarttui kiinni kasvoistani ja painoi huulensa huulilleni liian moneksi sekunniksi. Enää en edes muista mitä sanoin lyhyesti, nopeasti ja sekavasti ennen kuin käännyin ja lähdin taakseni katsomatta kävelemään pois niin nopeasti kuin pystyin.

Se, mikä aiemmin oli huoletonta ja helppoa puhumista ja yhdessäoloa, hymyä ja yhteisiä ihastuksen ja vihastuksen kohteita, on nykyään kaikkien tunteiden myrskyä. Vihaa, rakkautta, intohimoa ja pelkoa. Vihaa siksi, että hänen takiaan olen pettänyt itseni ja periaatteeni.

Tekee niin pahaa olla minä.

Tällä hetkellä sitten? Olen vähän piristynyt. On pari niin mahtavaa päivää takana, että lapsen askelin olen taas päässyt positiivisuuden puolelle. Olen ottanut etäisyyttä, ollut puhelin kiinni ja tehnyt vain asioita jotka ovat tässä ja nyt. Jättänyt kaiken sivuun mikä on ollut mahdollista ja rauhoittunut. Monet enemmän, vähemmän tai käytännön olemattoman läheiset ihmiset ovat yllättäneet niin ihanilla ja positiivisilla aseenteillaan, etten voi edes kuvailla ihmetystäni. Tai liikutustani.

Nyt yritän ottaa vastuuta itsestäni ja teoistani ja olla mukamas kuin aikuinen. En tosin tiedä vielä mitä se tarkoittaa.

Syöminen on mennyt kohtuullisesti ja sen suhteen psyykkeeni on ollut kasassa tavallista paremmin. Painon kerron perjantaina, toivon että se olisi vähän vähemmän kuin viimeisellä lasisen vihollisen tapaamiskerralla. Huomenna kerron tarkemmin ja paremmin tästä osuudesta!

Halauksia teille kaikille ihanille, olkaa jooko parempia ihmisiä kuin minä♥

Kun olisikin maailmanloppuni, mutta onkin loputon maailmani

2011-12-09T13:40:00.000+02:00

En ole uskaltanut kirjoittaa itse asiasta päiviin. Siitä, mitä olen syönyt ja miten olen liikkunut, koska en järjellä pysty sanomaan että mikään on ollut väärin, mutta tiedän minkä ahdistuksen tosiasioiden kirjoittaminen aiheuttaa.

Halusin niin kovasti uskoa, että yrittämällä jaksan hymyillä vaikka olisi mikä. Olenkin hymyillyt, fiilistellyt pieniä jouluisia ja talvisia söpöjä asioita, mutta joka ikinen hetki kun ei ole ollut jotain erityistä ihmeteltävää olen pidätellyt itkua. Syistä, miksi en eilen ollut syömättä loppuun asti, miksi en käynyt lenkillä, miksi en tehnyt punnerruksia. En ole tietoisesti ajatellut niitä, mutta kun turvoksissa oleva vatsanseutu tuntuu, vaikka en edes koske sitä, tiedostan kaikkien noiden syiden olemassaolon.

Tarkoitan ! että miksi leviävä olemus ei riitä rangaistukseksi kaikesta liiasta, miksi pitää tulla mukana halu raapia ranteet verille, kiskoa kaikkea puuduttavaa viinasta lääkkeisiin, kokea mitä tahansa fyysistä kipua joka veisi pois heikomman, mutta sata kertaa kamalamman tunteen sisältä. Sen tunteen kun olet pettänyt itsesi, kun tiedät että kaikki nuo kivun halut ja himot tulevat, koska olet harhautunut heikkoudessa luulemaan, että hetken sokerilla kuorrutettu ilo voisi olla tuon kaiken arvoista. Se on vain sokeria, miksimiksimiksimiksimiksi!

Yrittäminen ei riitä ja olen turhautunut miettimään mitä seuraavaksi. Ajatus kuukausista, vuosista ja vuosikymmenistä tässä kehässä tuntuu lähinnä maahan hakkaavalta.

Silti, en lopeta yrittämistä koska lupasin koko viikon olla antautumatta ahdistukselle kokonaan vaikka tuntuisi miltä. Pitää vaan olla koko ajan kiireinen, yrittää löytää maailmasta jotain pientä ja kaunista jos ei suurta ja hienoa. Vähän jo piristyin kun selasin kaikkia mieltä lämmittäviä kuvia weheartit.comista, nyt askartelen muutaman paperilumihiutaleen.

PS! Huomenna on joulukuun kymmenes päivä. Joku ehkä muistaa, miksi siinä on jotain niin jännittävää. Tai oli, nyt mietin millainen olen, millaista kukaan ei halua, sellaista ihmistä jolla ei päässä liiku muuta kuin päivän, eilisen ja huomisen kalorit.

Paino on heilunut 47yläreunassa ja 48alareunassa.

En tiedä miksi se on niin kammottavaa, ehkä koska se oli jo vähemmän,

niin tunnen joka hetki pettäneeni itseni ja epäonnistuneeni

Ehkä olen, ehkä en

2011-12-07T21:03:00.000+02:00

Kävelen päämäärättömästi jo neljännen tupakan verran, ajan yhtä pitkän kuin kylmyydeltä kestää viedä nenänpäästä tunto. Sinertäviä sormenpäitä ihmetellessäni hymähdän: onneksi veri karkaa sormista ennen sydäntä.... Vai? Hitaus saa kylmyyden saavuttamaan nopeammin, ennättämään kiinni kaikkiin jäseniin, mutta välinpitämättömyys kaikkea todellista kohtaan ei anna reagoida mihinkään. Kiireettömyys näkyy jokaisessa askeleessa mutta väliäkö sillä, kun ei ole matkalla minnekään.

Pysähdyn näyttelyikkunan eteen. Ikkunasta on näkymä noin kymmenen neliön kokoiseen huoneeseen, jossa on lämmin valo mutta kalusteina ainoastaan huoneen perällä nököttävät pöytä ja tuoli. Seinillä on epäjärjestykseen ripustettuja maalauksia. Yritän lukea lasin läpi esitettä, mutta lasi höyrystyy hetkessä hengityksestäni.

Noin kolmissakymmenissä oleva mies hieroo parransänkeään ennen kuin kastaa siveltimen veteen ja siitä akvarelliväripalettiin; paperille alkaa piirtyä maisema. Mies nostaa katseensa työstään ja huomaa lasin takaa sisään katsovan tytön. Yhtään häpeilemättä erikoiselta vaikuttavaa käytöstään tyttö vain seisoo, katsoo ja hymyilee. Miestä alkaa itseäänkin hymyilyttää ja hän yrittää viittoa ulkopuolista katsojaa sisään.

Olen hetken suorastaan hämmentynyt tosiasiasta, etten olekaan näkymätön. Maailmassa on joku muukin ja se joku muu on huomannut minut. Se joku silmäilee nyt olemustani, jonka yritän unohtaa ja lakata näkemästä. Punertavia pyöreitä poskia ja pöhöttynyttä ruumista. Pieni liikahdus saa hyisen ilman tulvahtamaan takkini sisään säikäyttäen samalla äskettäin pysähtyneet ajatukseni liikkeelle: "Se kaikki näkyy. Kaikki mistä olen liikaa. Kaikki näkevät sen kaiken."

Käännän katseeni maan kautta sivuun ja jatkan matkaani lähes juosten kohti läheistä puistoa. Yritän saada keuhkot täyteen ilmaa, mutta ilman haukkominen saa kurkun sykkimään kivusta. Sytytän jälleen tupakan ja puhallan ilmaa suoraan ylöspäin. Taivas on täynnä tähtiä. Pohdiskelen tähtikuvioita etsiskellessäni, että lakkaavatko katseet ikinä ahdistamasta. Kaivertamasta onkaloita mieleeni ja puristamasta keuhkojani kasaan.

Olikohan tuo Kaksoset?

Päätän jatkaa matkaa kun kylmyys alkaa puuduttaa varpaita. Heti seuraavasta päämäärättömästä askeleestani ja näkemättömästä katseestani minun todellisuuttani on jälleen ainoastaan olemattomuuteni. En ole loputtomasti liikaa ja loputtomasti viallinen. Seikkailuni on matkani ei-minnekään.

En muista olenko ikinä ollut niin helpottunut siitä, etten tunne olevani yhtään mitään tai kukaan.

Muutama iltamyöhäinen ajatus

2011-12-06T23:18:00.002+02:00

Joskus elämä on sattunut, olen oikeutetustikin itkenyt, surrut kohtaloa ja lopulta katkeroitunut.

Sen jälkeen ajattelin pitkään, että vahvuus on sitä ettei itke, ettei välitä eikä hymyile kuin näennäisesti. Sellaista kivikovaa ja kylmää vahvuutta. Rohkenin näyttää keskisormea maailmalle ja sen vääryyksille. Vahvuus oli sitä, ettei tarvitse muita eikä tarvitse sellaisia heikkouden määreitä kuin rakkaus, usko ja toivo.

Jos en rakasta ikinä, ei sydämeeni voi ikinä sattua.

Luottamus olikin erikoisempi juttu. Entisen poikaystäväni sanojen totuudenmukaisuutta epäillessäni ymmärsin, jos en usko ikinä en voi ikinä pettyä. Kaikki asiat ovat merkityksellisiä vasta sitten, kun itse luon niille merkityksiä.

Hetkittäin kovempia ravistuksia toivat suorat sanat läheisiltäni, joiden käytös heijasti vain käytöstäni heitä kohtaan. Kaikkein rakkaimpani, joita en enää osannut halata. Yritin kovasti tehdä kaikkeni osoittaakseni kuinka tärkeitä ystäväni minulle olivat, mutta en ikinä pystynyt sanomaan yhtä lyhyttä lausetta: "olet minulle tajuttoman rakas ja tärkeä". Kaikki tuo, halaukset ja lämpimät sanat olivat minulle osoituksia vain ja ainoastaan heikkoudesta, epäonnistumisesta, tulevasta kivusta.

Lopulta aika sulatti suurimman osan sydäntäni ja sieluani peittäneestä jäästä. Aika, lämpimät katseet ja sanat, jotka pääsivät sen kaiken kovuuden läpi. Muutama pehmeä kosketus silloin, kun olin jo unohtanut miltä tunteet tuntuvat. Käytettyäni tuhansia ja tuhansia tunteja itseni ymmärtämiseen aloin ymmärtää paremmin muitakin. Kuinka ihmiset ovat vain ihmisiä, kaikessa inhimillisyydessään heistä parhaimmatkin tekevät virheitä. Sanovat asioita joita eivät tarkoita ja vaikka tarkoittavatkin, siihenkin voi olla syynsä. Ja tähän päivään mennessä se syy ei ole ollut mikään saatanan luoma yliluonnollinen pahuus vaan yksinkertainen tosiasia, että yksikään meistä ei ole täydellisen virheetön.

Kovuus ja ilkeys vasta heikkoutta ovatkin.

Nykyään siis tiedän paremmin. Ajan, iän ja miettimisen kautta olen ymmärtänyt, että todellista vahvuutta on se, että uskaltaa olla haavoittuvainen. Uskaltaa olla ystävällinen muille, vaikka takaisin tulisi mitä. Joka ikinen päivä hymyillä iloisesti muille, vaikka he vain nyrpistäisivät nenäänsä ja kääntyisivät pois. Kiittää jotakuta pienestäkin teosta ihan vain siksi, että voisi saada hymyn sen toisen kasvoille. Kertoa ja osoittaa muille, kuinka tärkeitä he ovat, vaikka he eivät tekisi samoin. Vain rehellisesti omana itsenään voi olla aidosti ylpeä itsestään, ja kun ei häpeä mitä on, pystyy olemaan vahva. Kun ymmärtää, että kaikki säröt pinnassa ovat vain osa sitä mitä on, eivät osoituksia heikkoudesta tai siitä että on viallinen.

Ei voi olettaa saavansa vastarakkautta, vaikka antaisi mitä. Mutta ei voi ikinä saada mitään, jos ei anna itsestään mitään. Rakkaudella tarkoitan tässä ihan kaikkea romanttisesta rakkaudesta ihan vain muista välittämiseen.

Todellista vahvuutta on rakastaa, vaikka ei ikinä olisi varmuutta vastarakkaudesta.

Kannattaako siis ottaa riskejä elämässä, jolloin voi sattua, mutta voi saada rakkautta omana itsenään, juuri sellaisena kuin on? Mielestäni kannattaa.

Ps. Ihanaa itsenäisyyspäivää ja lämpimiä halauksia teille♥

Pps. Blogger kiukuttelee enkä saa vastattua kommentteihin, mutta huomenna huomenna, en siis ole unohtanut teistä yhtäkään♥:)

One week, seven days

2011-12-05T11:15:00.001+02:00

En sanoisi olevani perfektionisti, koska sellaiset ihmiset ovat jotenkin aina järjestyksessä. Kotona tavarat paikoillaan, kalenterissa kaikki siististi viivoilla, elämä järjestyksessä. Ei niin kuin minulla, että haluaisin olla sitä ja tätä ja tota ja järjestelmällinen ja pitää kodin kauniina ja olla jaksava ja aikaansaava ja energinen, hillitty ja hallittu. Haluaisin. Ei niin, että kun johonkin yritelmään tulee pieninkin särö niin istun lattialla itkemässä heikkouttani ja kykenemättömyyttäni ja lamaannuksen vallatessa mieleni en välitä vaikka koko omaisuuteni ja elämäni kasvaisi rikkaruohoa. Perfektionisteilla niitä säröjä ei pääse tulemaan. Ei hermostuksissa rytättyjä muistiinpanoja ja ajatuksia, sotkuisia hiuksia ja poskille valuneita ripsivärejä.

Vai peittävätkö muut säröt paremmin?

Hetkinen, kyllähän minäkin ne peitän, eivät muut niistä tiedä.

Hmmm. Ajatus katkesi.

Palaan alkuun, sinne mistä ajatus lähti.

Perjantaina oli loppujen lopuksi todella kiva ilta. Vaikka viimeisillä minuuteilla harkitsin kotiin jäämistä, ulko-ovella olin kääntymässä takaisin ja perillä olin ottamassa ensimmäisen bussin takaisin, menin ja kyllä se kannatti. Heti perillä ystäväni juoksi halaamaan lujasti ja sanoi että hänellä on ollut kamala ikävä. Niin kuin minullakin, mutta olen ollut liian kiireinen yrittäessäni unohtaa elämäni neljän seinän sisällä. Koko ilta oli juuri sellainen kuin pikkujoulujen pitääkin olla, pipareita, punaviiniglögiä ja kultaisia joulupalloja. Huoneiden täydeltä ihania ihmisiä ja lämpimiä hymyjä, enkä kertaakaan tuntenut olevani liikaa tai ylimääräinen, ihmisenä tai vain jostain kohtaa.

Ymmärsin, että on vain ja ainoastaan typerää antaa koko elämänsä juosta ohitse.

Heräsin lauantaina aika aikaisin, mutta tajusin heti, että koko päivänä en pääsisi/kykenisi millekään hikilenkille. Ajatus kaikista jo ihoni alle syöpyneistä kaloreista kuristi sisintä ja vielä pahemmin ajatus siitä, etten pääsisi tuhoamaan niitä millään. Ystäväni soitti pyytääkseen kahville. Muistin kyllä edellisillan toteamukseni, mutta sanat vain tulivat ulos suustani: "voi olisi todella ihanaa, mutta joudun lähtemään äitini kanssa kauppoihin ja illalla onkin muuta menoa. Todellatodella harmi, soitellaan ehdottomasti ensi viikolla ja yritetään päästä kahville vielä ennen joulua tai viimeistään heti sen jälkeen, käykö?". Lopetettuani puhelun laitoin toiselle ystävälleni viestin, että olin kuumeessa ja ääni täysin poissa, enkä pääsisi illalla juhliin. Pahoittelin vuolaasti, mutta oli vain niin kamala olo.

Ei yhtäkään kokonaista totuutta, en vain kyennyt mihinkään. Harmaa taivas ja vesisade eivät vain saaneet mieltäni enää samaan tunnelmaan kuin edellisenä iltana, enkä jaksanut mennä edes suihkuun. Vietin loppuillan unilääkepurkki vierelläni niitä hetkiä varten, kun heräsin muistamaan, miten paljon vihasin itseäni. Kuinka paljon kaduin jo kaikkia valheita, kuinka pahoillani olin ystävieni puolesta, jotka olivat minulle niin niin rakkaita ja valehtelin heille minkä ehdin. Seuraava pilleri. Sumea hetki, herätys, taas uusi pilleri. Kyllä, tässä jossain välissä ehdin jääkaapillekin. Kyllä, siinä välissä sain taas kymmenen tuhatta syytä vihata itseäni enemmän.

Herättyäni sunnuntaina eli eilen 23:49, laitoin ensimmäistä kertaa päiviin herätyskellon soimaan. Kävin suihkussa ja katsoin itseäni peilistä. Mietin, miten erinomaisesti peitinkään päivisin jälkeni, miten täydellisesti muut uskoivatkaan että elämäni oli ihanaa ja miten jotkut välillä kertoivat oikein kadehtivansa tervettä ja hyvää itsetuntoani.

Sillä hetkellä, silmät turvonneina ja hartiat lysyssä, tajusin kuinka kaikki se valheellinen paska kostautuu vain ja ainoastaan itselleni. Kuinka heikkouksissani teen jatkuvasti karhunpalveluksia itselleni ja mennessäni sieltä, missä aita on matalin, unohdan että matalankin aidan takana voi olla upottava suo. Sitä suota jotkut kutsuvat kohtaloksi, jotkut karmaksi, minä osoitukseksi siitä, ettet oikeastaan ikinä voi tietää missä se suo on. Sattumaa?

Lupasin itselleni, että yritän niin paljon kuin pystyn yhden kokonaisen viikon. Tällä viikolla en yhtäkään kertaa sulkeudu kotiini millään tekosyyllä, yhtenäkään päivänä. Olen kokonaisen viikon rehellinen itselleni. Teen ratkaisuja asioiden puolesta, koska olen päättänyt haluta ne, eikä sen jälkeen ole oikeutta itkeä sitä kipua jota se tuo mukanaan. Kerron ehkä huomenna lisää, mitä tämä käytännössä tarkoittaa, juttuni on yltänyt jo aivan liian pitkäksi.

Anteeksi, jos tekstistäni ei saa mitään tolkkua, ei minusta ihmisenä yleensäkään:) Halauksia teille kaikille♥ ja kiitos pienet tähteni, että olette valaisemassa taivastani.

Haluaisin jättää maailman taakseni, kääntää selkäni elämälleni

2011-12-02T11:27:00.000+02:00

Taas vaihteeksi, olen väsynyt. Tauoton loputon kiire saa lamaantumaan, istun vain ja katson kun kaikki sortuu. Ahdistun pelkään panikoin, lopulta lakkaan välittämästä mistään. Tartun johonkin, muistan ja laitan pois. Unohdan ja tartun uudestaan, joskus unohdan muistaa. Joskus en vain välitä, vaikka pitäisi, koska uskon olevani voimaton heikkouteni edessä.

Jos näkisit jäävuoren sortuvan, voisitko tehdä muuta kuin katsoa ja ihmetellä?

Vaikka ei ole mennyt enempää kuin puolituhatta - pari sataa päälle päivässä, on sekin liikaa jos haluaisin olla vähemmän. Pitäisi yrittää enemmän, jaksaa paremmin, mutta kun kaikki muut asiat elämässä heittävät neuloja rintaani, en pysty olemaan vihollinen itselleni vielä siihen päälle. En tosin epäile hetkeäkään, ettenkö ansaitsi sitä kaikkea kipua ja surua. Siltikään en usko, että voisi olla tarkoitettu niin, että lopulta riittää voimia vain pakkasella ulos nukahtamiseen tai pillerimurskan mehuun sekoittamiseen.

Tänään hymyilen ja olen kaikkea mitä en ole vaikka se viiltäisi tuhat viiltoa sydämeen. Laitan hiukseni ja menen ja teen vaikka haluaisin jäädä yksin siniharmaaseen harhaan ja nukkua.

Kyllä mä jaksan. Ja musta tulee vielä vähemmän. Tahdonvoimaa, sitä se on.

Ihanaa viikonloppua teille kaikille♥ life is going to be good.

Kuulen jälleen sen kohinan

2011-11-30T15:59:00.001+02:00

Tuuli heiluttaa puun oksia vasten ikkunaa ja kolina saa oloni levottomaksi. Vuoroin hidastuva ja kiihtyvä rapina muistuttaa minua muutamaa viikkoa aiemmin epätahtiin lyöneestä sydämestäni. Silloin, kun osasin olla ilman, kun en kaivannut en halunnut.

En saisi sanoa tätä, mutta kaipaan merkkejä rapistuvasta/rapistuneesta kunnostani. Kun koko ajan jonkin toiminnon epäkuntoisuus muistutti siitä, että joka hetki vähenen. Kun olin kuolemassa hitaasti nopeasti pois.

Panikoin myös kaikkia tulevia pikkujouluja. Kun kaikki ovat kauniita yllään mustaa, punaista ja kultaa, pitsiä ja yön peittämiä salaisuuksia. Kaikki paitsi ..... arvannette ehkä. Alan epäröidä joka ikisiin juhliin osallistumista. Tällä hetkellä en jaksaisi edes yrittää olla kaunis, koska tehtävä on lähinnä epätoivoinen. Vaikka kuinka pitäisin pitkät hiukseni soljuvina auki, eivät ne peitä tarpeeksi. Ripsien pidennykset ja ranskalainen manikyyri eivät muuta vuoriksi kasaantuneiden kerrosten olemassaolon todellisuutta ja ahdistun kaikista näistä ajatuksista.

Yritin vielä eilen olla optimistinen ja sovitin erästä aikaa sitten ostamaani mekkoani, jonka ajattelin laittaa päälleni ensimmäisiin pikkujoulujuhliin. En ole ikinä käyttänyt sitä, koska se ei ole oikein tuntunut istuvan, ehkä jopa ollut pieni. Ostinkin mekon aikanaan ihan vain siksi, että se oli niin kaunis. Se olisi kaunis kaapissani vaikka en ikinä laittaisi sitä ylleni. Huomasinkin jokaisen ruumiinosani vähän jännittyvän odottavasti kun olin vetämässä vetoketjua kiinni. Hengitys pysähtyi ehkä pelkästä kauhusta vaikka vetoketju sujahti ylös asti ilman ongelmia eikä kangas kiristänyt mistään kohtaa.

Hymyilinkin hetken pohjattoman onnellisesti. Sitten käännyin katsomaan itseäni peilistä ja voin vaikka vannoa, etten ole aikoihin ollut yhtä suuri. Suuren suuren suuri. Kävelin keittiöön ja kaadoin suureen lasiin glögiä ja humalluttavaa kirkasta määrän joka saisi kaaoksen pääni sisällä pysähtymään hetkeksi. Menin ulos tupakalle ja päätin tiukasti pysyä kiinni siinä päätään nostaneessa joulunodotuksessa.

Pienennyskoneen keksintä perjantaihin mennessä on muuten edelleen to-do -listalla. Muuten elämä, työ ja tehtävät ovat tänään olleet yksi kaaosten kaaos ja olen aika väsynyt. Väsynyt mutta onnellinen, koska en ole ehtinyt edes miettiä syömistä tänään.

Life is not going to break me! ..Shit I forgot, it already did.

2011-11-28T10:41:00.000+02:00

On niitä hetkiä, kun kiroan kaikki menneet huonot valintani. Kun ikinä aloin välittää enkä osannut lopettaa. Niinä hetkinä, jolloin seuranani on usein lasi viiniä ja haikeaa musiikkia, ymmärrän etten välttämättä ikinä tule saamaan ajatuksia pois päästäni. Hymyilen illalla, jos olen hillinnyt saastaiset himoni, tai tunnottomasti yritän paeta mieleni paniikinomaista pakokauhua kun olen hetkeksi unohtanut, mitä olen. Päivääni ei määritä muu kuin kokonaismäärä, yhteenkertymä. Ja aina se on liikaa.

Välillä tulee elämään muuta, mutta in the end tähän aina päädytään.

Haluaisin jonkun kietomaan kädet ympärille ja sanomaan, että olen enemmän. Että pystyn jättämään yli kymmenestä vuodesta huolimatta tämän taakseni, että osaan olla ilman. Jonkun joka ei lähtisi edes pyydettäessä, näkisi läpi kaikkien valheiden eikä säikähtäisi totuutta. Täysin epärealistista haaveunta, mutta olenkin epätoivoinen. Alan olla itsekäs enkä saisi, koska ei ole reilua kenellekään antaa välittämisen, kiintymyksen tai jopa rakkauden tunteiden kiristää mukaan siihen kärsimykseen.

Kyllä, pelkään että eksyn.

Lämpimiä halauksia teille talven hyiseltä tuulelta suojaamaan♥

Pitäkää huolta itsestänne ja halatkaa sitä vierellä olevaa.

Fuck it

2011-11-27T06:41:00.000+02:00

Haluaisin viiltää kasvoni arville.

Viiltää rintakehän auki ja repiä rintalastan auki jotta keuhkot saisivat ilmaa.

Jotta voisin viimeiset minuutit haukkoa happea sen kaiken keuhkot tukkivan veren joukosta.

Jotta viimeiset minuutit tuntisin jotain muuta kuin ikuista vihaa paskaa itseäni kohtaan.

Kun fyysinen olemukseni ei ilmentäisi mitään muuta kuin sieluni jo mennyttä pakoa.

Kun en olisi mitään enkä kukaan.

Mitään elävää mistään kohtaa.

Sydän paljaana odottamassa vain sitä hetkeä kun se väsyisi lopullisesti yrittämiseen.

En haluaisi oikeastaan vain tappaa itseäni.

Haluaisin niin paljon tappaa itseni tuntien mahdollisimman paljon fyysistä riipivää tuskaa.

Vangitse sydämesi, niin siitä ei tule liian huikentelevainen

2011-11-26T17:31:00.000+02:00

Olin eilen ystävälläni muutamalla lasillisella. Kotiin lähtiessäni kahden aikaa yöllä päädyinkin bussin sijasta kävelemään kotiin. Matkaa seitsemän kilometria, mutta jaloissa lenkkarit ja vaatettakin riittävästi. Kuuntelin musiikkia, poltin tupakkaa ja hymyilin mietteilleni elämästä. Toiveikas hymy tuleville nauruille, lämpimille katseille. Katkera hymy kyyneleen kera väistämättömille mutta opettavaisille takaiskuille. Haikea hymy kauniille muistoille.

Välillä kävelin takaperin ja vilkuilin taivaan tähtiä. Ilma oli pitkästä aikaa kirkas ja hengitys höyrysi. Mietin isoisääni. Minulla on hänestä vain muutama esine ja muutama muisto, mutta ne riittävän kertomaan elämästä enemmän kuin tuntien puheet yhteensä. Kuinka ihmiset eivät välttämättä ole, sitä miltä näyttävät. Kuinka mikään, mitä olemme synnyinlahjana saaneet, ei ole itsestäänselvyys. Kuinka on ollut ihmisiä, jotka ovat vaarantaneet henkensä sellaisten ihmisten puolesta, joita eivät välttämättä tule ikinä tapaamaan. Ja miten ihminen tulee aina olemaan ihminen, eikä mikään maailman rakkaus välttämättä poista kaikkia pelkoja.

Yksi muisto kertoo, että olen mitä olen, mutta tietyllä hetkellä tulen aina olemaan tarpeeksi vahva osoittamaan kunnioitusta ihmisille, jotka sen ansaitsevat.

Yksi sen, että kuolema voi tulla hetkellä, jona vähiten osaat sitä odottaa etkä ole valmis.

Viidennen kilometrin jälkeen aloin väsyä, osin pienoisen hiprakan laskun takia, ja jäin kalliolle makaamaan ja katsomaan tähtitaivasta. Odottamaan kaiken lämmön katoamista ruumiista. Sormien ja jalkojen tunnottomuutta. Kun hengitys ei enää höyrynnyt, suljin silmäni. Kylmä ja kova kallio alla sai selkäpuolen kastumaan, mutta en välittänyt. Ajatukseni kulkivat ikuisessa unessa; jos vain väsymyksestä vahingossa nukahtaisin enkä enää heräisi. Voisiko joku silloin syyttää heikkoudesta?

Liikahdin ja hartiani alkoivat vavahdella hallitsemattomasti kylmyyden takia. Hermostoni ei niin vain antaisikaan nukahtaa ja unohtaa. Nousin ja jatkoin matkaani kotiin.

Kotona laitoin musiikkia soimaan. Mitä kauniimpia ja surullisempia pianokappaleita. Sävelet kuin taivaan tähtien kimmeltävä tuike. Menin koko vartalo edelleen kylmästä vavisten peiton alle ja odotin tärinän loppumista. Lämmön saavutettua kaikki ruumiini kolkat lihasten vapina lakkasi. Mietin jälleen isoisääni. Hymyilin ja nukahdin.

Tie tähtiin on haarukka pistorasiaan

2011-11-25T14:25:00.000+02:00

Piristyin eilen loppupäivästä ja olin hyvällä tuulella. Katsoin hymyillen ikkunasta sateesta piittaamattomia, leikkiviä lapsia. Yhtäkkiä purskahdin itkuun. En tiedä miksi, kaikkihan oli ihan hyvin.

Katsoin myöhemmin vahingossa peiliin. Tarkoitan enemmän kuin aamuisin, jolloin yritän kurkkia sen pakollisen silmistä meikkausta varten. (Yllättävän helppoa on nykyään katsoa kasvoja näkemättä oikeastaan mitään.) Mutta sitten, unohdin varoa ja kääntyessäni katsahdin vahingossa selkääni. Niskasta alas piirtyviin luihin. En ymmärrä, miten ne sieltä näkyvät, minähän olen iso. Loputtoman liian iso.

Aamulla kävelin vaa'alle. Pienellä suurella totaalisella kauhulla uhkasin mieleni särkymisen riskiä. Enkä tiedä mitä ajatella. Liikaaliikaaliikaa, mutta vähemmän kuin odotin.

En taida nykyään tietää oikeastaan mitään. Päätin aamulla tiukasti, että tänään on hyvä päivä ja kivoja juttuja tulossa. Luulen, että olen illallakin vielä sitä mieltä, että on ollut kiva päivä. Tsemppaan ja hymyilen, tietää ehdin myöhemmin. On minulla aikaa vielä, onhan?

Muut eivät enää epäile ja olo on helpottunut.

47,2

Sumua sisällä ja ulkona

2011-11-24T11:13:00.002+02:00

Jälleen päivät lipuvat. Aina kun yritän unohtaa kaikki pakonomaiset tapani, kellonaikani, ajatukseni, määräni, huomaan eläväni kuin tyhjiössä. En saa otetta oikein mistään. Kaikki tietyt ajatukset ovat niin ahdistavia, että olen yrittänyt lukita ne kokonaan ulkopuolelle. Syön kerran päivässä, illalla, vaikka tiedän että se on kaikista huonoin aika. Vaikka käsitän, ettei yksi annos päivässä voi olla liikaa, en voi lakata ajattelemasta, että voisin tämänkin tehdä paremmin.

Vaikka kuinka yritän, en pysty unohtamaan että voisin melkein kaikin puolin suoriutua paremmin, olla parempi.

Jokainen minuutti, jonka ajan yritän pelkästään hengittää syvään, tekee olon entistä pahemmaksi. Ahdistus hukkaan heitetystä, epätehokkaasta ajasta puristaa keuhkoja kasaan niin voimalla, etten enää tiedä mihin turvautua. En vain saa henkeä. En ole päiviin ollut kyynelissä, mutta ihan kuin jokin vetäisi hiipivän hitaasti elämää ulos sisältäni.

Syön, mutta se on kamalampaa kuin ikinä. En saa ulos kyyneliä, huutoa, enkä mitään, vaikka sisällä myrskyää.

Pitkään pitkään aikaan en ole tuntenut samoin kuin eilen. Niin, illalla sen hetken jälkeen kun olin kaapinut lautaselta ihan liikaa kiellettyjä asioita. Istuin sängyllä tuijottaen punaisilla kolmioilla varustettuja foliopaketteja ja lääkepurkkeja. Hetken mielijohteesta tyhjensin kaikki helposti avattavat purkit käteeni. En tiedä istuinko tyhjään katsoen pitkäänkin, en ajatellut tai tuntenut mitään. Havahduin ropinaan, kun pillerit putoilivat tärisemään alkaneesta kädestäni lattialle. Kasasin ne takaisin purkkeihin muutamaa rauhoittavaa ja unilääkettä lukuunottamatta, joilla voisin mahdollisimman nopeasti päästä seuraavaan aamuun.

Tämän tekee se ajatus, etten saisi olla syömättä. Menetän järkeni, kun yritän vain kestää itseäni näin. En kestä.

Just got into the rainy november mood, not ready yet for the christmas carols

2011-11-22T10:48:00.000+02:00

En ollut yhtään valmis kellastuviin lehtiin, enkä sen jälkeen sateisiin ja pimeneviin iltoihin, enkä sen jälkeen pikkuhiljaa pakkasen puolelle kääntyviin öihin. Aamulla auton lasit ovat huurussa, sormikkaat ja pipo elinehto, tupakalla kahvikuppi on ennen kaikkea käsien lämmitin. Ihan kuin varkain, olen päässyt mielialani kanssa samalle tasolle tämän pimeän marraskuun kanssa. Pidän siitä. Se on vähän samanlainen kuin minä, välillä rauhallinen, välillä myrskyisä. Ei sitä kiinnosta, pitävätkö muut siitä monien ominaisuuksiensa takia, mutta samalla se on vähän pahoillaan siitä millainen on.

Ja sitten, punaposkiset joululauluja laulavat lapset, ostoskeskusten keskusradioista kuuluvat tekopirteät rimputukset ja lahjahysteria. En pidä siitä. Joulukuu, en pidä sinusta. Siksikään tosiaan, etten halua uhrata vielä ajatustakaan sille lahjapaniikille!

Niin, eli, ehkä, en pidä ahdistuksesta. Kuka pitäisi? Eilen venytin syömistä iltaan asti, jolloin söinkin sitten isokokoisen miehen annoksen. Pian lääkekaapilta alkoikin kuulua rapinaa, sen jälkeen parvekkeelta kolinaa ja sytyttimestä näkyä kipinöitä. Sydämen tykytykset tuntuivat kurkussa, liian monet minuutit ja tunnit. En katsonut kelloa kun hiivin lopulta peiton alle, aamulla heräsin jalat täynnä raapimajälkiä.

Ei tänään. Mitään.

Time and numbers make me numb

2011-11-21T10:55:00.000+02:00

Sadannen kerran lähetän tekstin näkyville. Sadannen kerran yritän muotoilla katkonaisia ajatuksiani ymmärrettäviksi lauseiksi ja kokonaisuuksiksi, joskin yritykseksi se on jäänyt monta kertaa. Ahdistusta siitä, ettei minua ehkä ymmärretä koska en osaa selittää tarpeeksi hyvin, tai ehkä koska mielenvikaisista liikkeistä ei yrittämälläkään tule ymmärrettäviä.

Tasan kuukausi, tasan viikko, tasan sata, tasan jotain. Haluaisin aina jonkin tällaisen ajanjakson jälkeen sanoa, että olen päässyt johonkin. Ja jos olenkin, niin en voi olla miettimättä, että olisin vieläkin voinut yrittää enemmän.

Vauhdilla alas ei toiminut kohdallani. Parin viikon lähes totaalinen syömättömyys sai elimistön sekaisin ennen kokemattomalla tavalla. Aloin miettiä uudestaan, että ehkä se "keinoja kaihtamatta" ei vie kovin pitkälle. Kyllä, saavutin tavoitteeni hetkellisesti, voiden huonommin kuin ikinä aiemmin eläissäni.

Koko viikonlopun olenkin syönyt extreme "terveellisesti". Kunnon ruokaa, itse täysjyväviljaisia leipiä, salaattia, uunilohta jnejne. Aamupalalla, päivällisellä, välipalalla, lounaalla, iltapalalla. Kyyneleitä on valunut vähän joka välissä, enkä vieläkään ole vakuuttunut siitä, oliko se mitenkään oikeutettua. Huuto pääni sisällä yrittää sanoa että ei.

Elämääni on tulossa huikea määrä uusia haasteita, joista en selviä millään tuolla aiemmalla menolla. Valitettavasti, ~~olen jo~~ minun pitäisi olla enemmänkin aikuinen kuin "nuori" asenteissani elämää ja vastuuta kohtaan. Voin toki jäädä täysin paikoilleni, mielessäni ainoastaan päivän ruokani ja tyytyä siihen, että päivät vain lipuvat ohi aina samalla tavalla. Tai, jos olen hivenen rohkeampi (no siis, olen kauhusta kankeana mutta yritän silti uskoa itseeni ja olla muiden luottamuksen arvoinen) voin siirtyä eteenpäin kohti uusia haasteita ja toivon mukaan onnistumisia ja yrittää samalla ottaa enemmän vastuuta omasta hyvinvoinnistani.

Alunperin, en halunnut tappaa itseäni (ainakaan syömättömyydellä), enkä halua edelleenkään.

En tiedä, miten kommentoisin syömä- ja painotavoitteitani. Okei, en ihan tarkalleen tiedä edes mitä ne ovat. Tiedän, että jonkun mielestä se on liikaa, jonkun mielestä liian vähän. Haluaisin niin paljon jatkossakin purkaa sydäntäni ja pääni sisäisiä ristiriitoja, mutta pelkään että tulisi ottaa huomioon lukijat, jotka ehkä ottavat itseensä negatiivisia vaikutteita. En vain tiedä, miten jatkan. Edelleenkään en ole tehnyt suunnitelmaa, miten käytännössä ja systemaattisesti alan huolehtimaan itsestäni, koska pakkomielteistä luopuminen on osoittautunut käytännön mahdottomuudeksi aiemminkin. Toisekseen, en oikeasti halua niistä luopua.

I'm confused. Tuntuu, että tässä tienhaarassa ei ole kuin kylttejä tuntemattomaan, oli suunta mikä vain. Tahtoisin vain pitää elämäni.

Tahtoisin olla muutakin, kuin häiriöiden yhteenkertymä, säälin kohde.

Tahtoisin vain elää ja hymyillä hassuille asioille.

PS. Kiitos, teitä on jo huikean paljon ihmettelemässä omituisuuksiani. Halauksia kaikille♥ ja luvatkaa ettette ota liikaa huonoja vaikutteita tai itken.

En voi kuolla sisältäpäin, koska ei siellä mikään ole elossa aikoihin ollutkaan

2011-11-17T13:36:00.000+02:00

Silmien avaaminen tuntuu raskaalta, turhalta, tarpeettomalta. Miksi, minkä takia avaisin ne, mieluummin nukun seuraavaan aamuun asti. Havahdun jonkun ravistukseen ja omituiseen kohinaan. Ärtymys kiskaisee hereille ja sekunneissa kohina tiivistyy ääniksi, erilaisten laitteiden piippaukseksi. Liian terävä ääni käskee hereille ja kiukku saa melkein kyyneleet valumaan. Eikö se tajua, kuinka väsynyt olen?

Kirkas valo väistyy silmien edestä ja äänelle piirtyvät kasvot, jotka ovat entuudestaan tuntemattomat. Vaatetus on kokopunainen ja naurahdan sisäisesti joulupukki-mielikuvilleni. Selkeistä taustaäänistä huolimatta puheen ymmärtäminen on niin raskasta että haluan nukahtaa uudestaan.

"Pysy nyt vain hereillä, mikä sinun nimesi on?"

Alusta tärähtää voimakkaasti ja päätä alkaa särkeä räjähdysmäisesti voimistuen. "Löit ilmeisesti pääsi kaatuessasi, mutta yritä nyt olla vain paikoillasi. Kohta ollaan sairaalassa. Niin mikä se nimesi on, osaatko sanoa?" Pitääkö se ihan idioottina, tottakai minä nimeni tiedän. Alan itkeä lohduttomasti, ambulanssisedälle vastaan sen johtuvan päänsärystä.

Muuta en siitä hetkestä jaksa muistaa. Okei, en halua muistaa. Häpeä, se on varmaankin se voimakkain tunne eilistä muistellessa. Mikä kaikki menikään niin pahasti pieleen, en tohdi edes luetella.

Myöhemmin sinä iltana, lääkärin kertoessa päätelmiään eri tuloksista, keräsin kaikki voimani ja harmittelin raskasta työurakkaa puolipirteästi ja lupasin levätä ja juoda ja syödä. Kaikessa kiireessä olin vain unohtanut pitää huolta itsestäni, mutta tästä eteenpäin varmasti kaikki menisi hyvin. Olin niin vakuuttava, että uskoin melkein itsekin itseäni. Lääkäri jakoi isällisellä äänellä neuvojaan ja hetken sisällä kihisi, että edes annan pitää itseäni niin yksinkertaisena.

Mutta sitähän olenkin, itseasiassa kieroutunut todellisuus on paljon keskenkasvuisempaa kuin naiivi yksinkertaisuus. Pateettisilla puheenlahjoilla ei pitkälle edetä muussa kuin valheessa.

Lupasin jäädä yöksi tarkkailuun ja aamulla lähdin kodin kautta töihin. Toivoin, että valheeni olisi ollut totta ja tuo hetki olisi saanut tajuamaan miten kaikki tulisi tehdä toisin. Tai tajuankin, mutta kääntyvät askeleet ovat liian raskaita. Ehkä en pärjääkään yksin, mutta ikinä ei tule löytymään rohkeutta tai nöyryyttä hyväksyä sitä.

Ei vain tänään

2011-11-15T15:10:00.000+02:00

I wish

Juuri tällä hetkellä olen aika luovuttanut kaiken suhteen. Kaikkein eniten välittämisen, yrittämisen, tekemisen, elämisen. Sormenpäitä kihelmöi ja yritän olla kuuntelematta kaikkia kehon viestejä. En halua kuulla niitä, enkä halua ymmärtää mitä ne kertovat.

Liian moni läheinen on ilmaissut huolensa, mutta miksi nyt? Asioista puhutaan itseisarvoina, enkä tiedä mitä mieltä olen.

46,1

Onko parempi pettyä elämään vai itseensä?

2011-11-14T10:43:00.000+02:00

Tajusin juuri eilen, miksi en edes yritä antaa itseni olla onnellinen. En pelkää olla onnellinen, vaan pelkään että tulen pettymään itse onnellisuuteen. Ettei se olekaan vaaleanpunaisia pilvilinnoja, saippuakuplia, ~~hoikkia jalkoja,~~ ystävyyttä ja rakkautta. Sellaista tyyneyden ja rakkauden voimaa, ettei mikään voi satuttaa. Ehkä se onkin jotain tavallista, ehkä ei suorannaista kuilun pohjaa tai räntäsadetta, ehkäpä vain juuri ja juuri selviämistä. Matalalentoa peltojen yllä.

Ehkä "onnellisuus" ei ole muuta kuin huono yritys lohduttaa meitä kuolevaisia siitä, että loppujen lopuksi life sucks and then you die.

Jos olemassa onkin vain itse paholainen, joka ohjailee toimiamme ja nauraa suruillemme ja itsepetoksellemme? Aiemmin puhuttiin myös määritelmistä, mm. kuinka onnea on olemassa vain siksi, että on myös surua. Jospa olemassa onkin vain surua, ja onnen käsitteenä ymmärrämme vain, koska "se on jotain muuta"? Jos kivun vastakohta on kivuttomuus, niin onko onni vastaavasti jotain niinkin tylsää kuin suruttomuus? Sanotaan että pitkä itku lyhyestä ilosta. Miksi onni ja ilo kaikista tuntemuksista ovat niin katoavaisia? Jospa se onkin pelkkää harhaa.

Tai sitten se on juuri sitä, ettei välitä sateessa kastuvista kengistä pitäessään kädestä ihmistä, jonka hymy poistaa kaikki pilvet taivaalta. Uskoo elämään, ihmisiin ja itseensä ja kääntää vastoinkäymiset voitoiksi. Ehkä pelkäänkin enemmän kuin kehtaan ikinä myöntää, etten ikinä saavuta sitä itseni takia siksi, että tällä vähenemisellä käännän selkäni kaikille mahdollisuuksille.

Ja nyt, enemmän kuin ikinä, tekisi mieli tarttua johonkin ylöspäin vievään oljenkorteen.

Enkä siltikään tee niin.

Ei ole varaa epäileville ajatuksille

2011-11-12T11:22:00.004+02:00

46,6

Puhutaan paljon, mutta heitetään kompassi järveen ja toivotaan parasta

2011-11-11T10:45:00.000+02:00

Ihmeellistä voi olla joskus pelkkä helmikirjailtu neulepaita, rusetteja ja ruusu. Joskus auringonpaiste ja joskus elämä, joka on pelkkää harhaa ja unta. Joskus on selkeä tavoite, joskus olen vain puinen soutuvete ilman airoja, pohjassa vuotavia reikiä. Joskus toivo voi olla pelkkä lempeä katse pahasta tietämättömältä ihmiseltä. Joskus minäkin uskoin.

Ihailen enemmän kuin mitään ihmisiä, jotka pystyvät vaikka mitä elämän paskaa kokeneina pysymään yhtä naiiveina idiootteina kuin lapset.

Haluaisin napsautella unilääkkeitä foliopaketeista koko viikonlopun, heti kotiin pääsystä lähtien. Vain jotta voisin tehdä elämäni elämisen mahdollisimman helpoksi (siis olemattomaksi). Päähäni harhautui kuitenkin kivuliaan totta oleva ajatus, että saatan hyvin kuolla huomenna (tosin mahdollisesti vasta 60 vuoden päästä). Niin kuin me kaikki. En kestä ajatusta kokonaisesta elämättömästä elämästä, katkeruudesta saattovuoteella.

Mitä jos viimeisellä hetkelläni seison kahvion ulkopuolella pakkasessa, katselen kaloreita laskien kauniisti koristeltuja kakkuja eikä maailmaani kuulu mitään muuta. En kuule enkä näe mitään muuta, ohitse kulkevia ihmisiä tai rekkaa, jonka kuski ajaa vahingossa ylitseni. Viimeinen ajatukseni olisi siis joku saatanan mudcake. Kuinka säälittävää on miettiä näin paljon ruokaa?

Minulla on oikeitakin ajatuksia oikeasti merkityksellisistä asioista! Viikonloppuna tavoitteena on elää muutakin kuin vaakaa varten.

Eilen social pressure ja 650hengenahdistajaa, aamulla 47,2. Nyt kahden päivän paastopakko, koska muuten en osaa hengittää. Juu, edellinen tekopyhä elämänkaipuuhuutoni ei muuta käytöstäni, koska olen oikeasti aika säälittävä ihmisperse.

Ps. Bugger! jos luet tämän, I miss you, sata halausta ja tiedä että olet mielessäni ja joka päivä toivon, että sulla on asiat hyvin.

Mieleni on yksi hämähäkinseittien peittämä vankiluola

2011-11-10T12:08:00.000+02:00

Katsoin eilen apaattisesti ohitse juoksevia lenkkeilijöitä. Iloisesti juoksun lomassa juttelevaa pariskuntaa. Kolmekymppisiä, ilmeisen onnellisia, terveitä. Tunsin riipivää kaipuuta hyvään kuntoon ja terveyteen, jotka tuntuvat olevan tällä hetkellä käsittämättömän kaukana menneessä tai tulevassa. Siinä välissä on liian syvä rotko, joka on kunnollinen syöminen. Vaikka mitään kuolemantuomioita tai elinkautisrangaistuksia ei ole lausuttu, siltä se silti tuntuu. Kuin kohtalona olisi väistämättömästi loppuelämän kestävä vankeus elämättömyyteen.

Yritän selvitä päivistä tajuissani, en edes uskalla miettiä urheilua. Elän vain seuraavaa aamua varten, sitä hetkeä varten, kun ihmisyys punnitaan vaa'alla. Se kertoo kaiken kaikesta eikä siltikään mitään, enkä tiedä miksi se on niin tärkeää kun käsitän samalla ettei ole.

En edes ymmärrä miten tämä kävi näin nopeasti, liian nopeasti.

Onhan niitä asioita mielessä, josta voisin kirjoittaa, mutta väsyn varsin pian kun yritän saada ajatuksiani kokonaisiksi lauseiksi. Huomenna, yritän jaksaa paremmin, vaikka tiedän ettei tahdonvoima siirrä minua eteenpäin loputtomiin.

Eilen 250, aamulla 47,0kg.

Sydämeni sykkii, mutta en tiedä mihin suuntaan

2011-11-09T10:02:00.001+02:00

Eilen piti palauttaa eräs kirja, jota yritin viime hetkellä lukea loppuun autossa, parkkipaikan lamppujen hämärässä valossa. Tunsin tekeväni jotain omituista kirja kädessä ja selkä kyyryssä, joten en tohtinut paljastaa itseäni liikaa laittamalla sisävaloa päälle (joku ulkopuolinenhan voisi vahingossa pitää outona). Kirja kertoi parantumattomasti sairaasta tytöstä, joka elämänsä viimeisinä kuukausina rakastui ujoon ja vähän omituiseen poikaan, jolle tytön tapaaminen oli todellinen kasvun paikka. Luin viimeisiä kymmeniä sivuja kuin jonkin epätoivon vallassa, koska jollain tavalla uskoin vielä, että kirja saattaisi saada jonkin muun kuin olettamani päätöksen. Tiedättekö sellaisen kuin elokuvissa, että aina on happy ending. Joku ylittää itsensä ja se palkitaan ja rakkaus voittaa aina.

Kävin rivejä läpi silmilläni nopeammin ja nopeammin kädet täristen. Kun lopulta läväytin kannet kiinni, tunsin värin paenneen kasvoilta ja henkeä ahdistavan. Se päättyi juuri toisin kuin elokuvissa ja juuri niin kuin nimenomaan tällaisissa romaaneissa. Kyyneliä alkoi valua auttamattomasti enkä edes yrittänyt pelastaa poskille valuvaa ripsiväriä. Välillä saan oman sairauteni kanssa toivoa, iloisia pilkahduksia elämästä, joskus jopa unohdan sen olemassaolon. Välillä taas tällaiset tarinat palauttavat maan pinnalle. Hetken olin loputtoman turhautunut uskomaan yhtään mihinkään.

Laitoin ipodistani musiikkia soimaan ja jäin hiljaisesti hyräilemään kappaleiden tahdissa. Sattui tulemaan kappale, Tristan Prettymanin Madly, jota innostuin laulamaan teatterimaisesti vastarakastuneen äänellä. Jostain syystä oloni parani. Jos en muuhun uskoisikaan, niin siihen sentään, että olen minäkin rakkauden arvoinen.

Ja onneksi kirjoittaessani omaa tarinaani, minun ei tarvitse pyrkiä myynnin maksimointiin ja se voi olla muutakin kuin sortuvia teitä ja traagisia loppuja tai muuta kuin elokuva, jonka tapahtumat pystyt arvaamaan ennalta.

Ps. Eilen noin 200. Olo on pettynyt, vaikka tiedän ettei tarvitsisi olla. Ja ensimmäistä kertaa aikoihin on olo, etten ehkä osaa tai halua lopettaa.

Pps. 47,4kg

My world through the water glass

2011-11-08T09:49:00.001+02:00

Lopetin. Suljin silmäni kaikilta harhan houkutuksilta ja pysyin lujana. Houkutukset tuntuivat säälittävän voimakkailta ja ajatuksia vastaan taistelu pahoitti mieleni.
Miten edes pystyin niin lyhyessä ajassa jäämään kiinni niihin mustekalan lonkeroihin?

Kädet vapisevat ja vatsaan sattuu. Välillä, hetkittäin, näkökentässä hämärtyy ja sydän pamppailee epätahtiin. Niin paljon kuin haluaisin syyttää siitä jotain tuntematonta, jotain itseaiheuttamatonta, joudun katsomaan peiliin. Miten pitkään pystyn jatkamaan syömättömyyttä ilman, että aiheutan jonkin kamalan härdellin voimalla liian silmin nähden huonosti? Noin 117 tuntia ja ne kolme epäonnen keksiä. Niin juu unohdin, kahvia olen juonut maidon kanssa muutaman kupin..

Olen kohtuullisen hyvillä mielin, tulevat päivät vain jännittävät. Huomenna viimeistään pakko syödä jotain.

Ainiin! En ole vielä ehtinyt toivottaa tervetulleeksi teitä, uudet lukijat, toivottavasti mielenne eivät järky lukiessa liikaa ja kiitos♥ kaikki uudet ja vanhat kun vain olette olemassa ja kiitoskiitos♥ te kaikki jotka aina jaksatte piristää päivääni kauniilla sanoillanne!

Päivä on aika harmaa

2011-11-07T10:00:00.001+02:00

Joudun oikein miettimään, miten muotoilen sanani, jotta se ei kuulostaisi niin pahalta. Jätänkö kertomatta kokonaan, osan totuudesta vai naputtelenko kaiken näkyviin. Päädyn kirjoittamaan sen mitä pystyn.

Vaikka näinkin kaiken kohtalaisen kirkkaasti eilen illalla ja jopa pidin siitä, alkoi ilmestyä oireita lääkitykseni perimmäisistä syistä. Aloin vainoharhaisesti tulkita mielenliikkeitäni, että yrittävätkö aivoni huijata itseäni, vai pitäisikö taas tarttua foliopakettiin. Tiedättehän, syömishäiriöiset ja asiasta x riippuvaiset ovat erittäin hyviä valehtelemaan muille, mutta mestareita valehtelemaan itselleen.

Luullakseni minulla ei kuitenkaan ollut vaihtoehtoja ja kohta sydän hakkasi taas muutaman asteen nopeammin. Ajatuksistani ei saanut kiinni mitään kokonaista, tällä kertaa olin niin täynnä energiaa, että vielä yhdeltä yöllä jouduin taistelemaan vastaan houkutusta lähteä juoksemaan ulos kivuttamasti ja tunnottomasti. Aiemmin illalla tuntemani polven vihlonta oli poissa, mutta tiesin sen palaavan viimeistään aamun tullen, joten jäin väkipakolla sänkyyn. Hengitin muutaman kerran syvään, ja ilman tullessa ulos nenän kautta haiston siitä pillerin imelän ja kitkerän sekaisen tuoksahduksen.

Aamulla avasin silmäni, kuin olisin sulkenut ne vain minuutteja aiemmin, vaikka olin nukkunut joitain tunteja. Keho tuntui väsyneeltä ja olin silmät selällään auki, mutta yhä kaikin puolin unessa. Unohduin sänkyni reunalle istumaan vartiksi, koska olin yksinkertaisesti niin sekaisin.

Ruumis tuntuu edelleen omituisen lämpimältä ja iho tunnottomalta. Vatsahapot polttelevat, mutta en voi antaa itselleni lupaa syömiseen, koska ei ole nälkä.

Kuin näkisin maan sortuvan alta, mutta en siltikään tartu tukiköyteen ja vedä itseäni turvaan, koska kivien vieriminen on niin kiehtovan näköistä. Kuinka ihmisiä hukkuu nousuveteen, koska jäädessään tuijottamaan merta he eivät tajua kuinka nopeasti vesi nousee. Miettiessäni eilistä ja sen vaaleatukkaisen miehen käden kosketusta tunnen oloni entistä pahemmaksi, lähinnä henkisesti. Lupaan ja vannon etten tartu tänään yhteenkään purkkiin tai foliopakettiin.

True or false?

I just had to come to tell you !

2011-11-06T20:01:00.000+02:00

Otin riskin ja astuin ulkomaailmaan illalla. Todellisuus herätti hetkessä kun kylmä tuuli paiskautui vasten kasvoja. Ilmassa tuoksuivat maassa mädäntyvät lehdet ja vasta silloin tajusin, kuinka lehdettömiä puut jo olivat. Kuinka elämää ei pimeyden keskellä näkynyt missään ja ulkomaailma tuntui ottavan minut yhtä vastentahtoisesti vastaan kuin minä sen. Kipsutin kuitenkin korkokenkineni bussipysäkille ja lähtin kohti keskustaa.

Olin päivällä melkein unohtanut harrastukseni, jonka takia jouduin heräämään tokkuraisesta salamaailmastani ja vastustelemaan utuisen pehmeyden houkutusta. Yritys peittää sairaan näköistä olemustani puhtailla vaatteilla ja meikillä tuntui lähinnä säälittävältä, epätoivoista, mutta valitettavasti en ehtinyt enää perua tuntiani koska muistin sen niin myöhään.

Istuin tuntini jälkeen harjoittelupaikan ulkopuolella tuolilla, kasvot kalpeana kohti maata. Olo oli kamala ja silmissä tuntui sumenevan joka kerta kun yritin nousta ja lähteä kotiin. Samalla kuulin vierestäni pehmeän mutta tumman äänen: "Hei olethan ihan okei?". Taistelin itseni pystympään ja käänsin katseeni viereiseen penkkiin istuneeseen mieheen, joka katsoi liian läheltä kirkkailla silmillään. Juuri se mies, jonka kuin kohtalosta satuin mainitsemaan ohimennen edellisessä tekstissäni.

Vastasin vähän vaivautuneesti, että oloni on vähän huono ja hän aloitti melkein ärsyttävältä tuntuneen kyselyn ensimmäisenä udellen edellisestä syömiskerrastani. Sopersin jotain tästä päivästä ja hän juoksi hakemaan kaapista dominoja ja suolapähkinöitä (hän on harrastuspaikkani työntekijä). Halusin kuollakseni tarttua keksiin, ihan vain jotta en vaikuttaisi niin häiriintyneeltä ja omituiselta tummien silmänalusten pahentaessa narkkarin vaikutelmaani (olisi pitänyt keksittyä kotona paremmin meikkaukseen), mutta en pystynyt. Ilkikurisella äänellä hän ilmoitti, että ottaa itse ainakin eikä voi avata pakettia vain itselleen! Hymyilin väkinäisesti ja otin keksin, eikä mies tajunnut kuinka sisälläni kuohui kuin tulivuoren purkautuessa kun hän ei ymmärtänyt kääntää katsettaan pois. Ihan kun siinä nyt voisi yrittää syödä kun toinen vielä tuijottaa ! Tein varmasti sairasaikani historiaa, kun en alkanut inttämällä inttää vastaan ja kieltäytynyt kokonaan, vaan söin pari keksiä ihan itkemättä.

Mies todennäköisesti huomasi vaivautuneisuuteni ja kertoili omasta sairaushistoriastaan. Hänkin oli kerran sydänleikkauksen jälkeen pyörtynyt ja kaverit olivat hössöttäneet ympärillä loputtomiin, vaikka ei hän ollut kuolemassa omasta mielestään. Olo oli vielä syyllisempi kun mietin omia huimauksen syitäni.

Mies pyysi anteeksi loputonta kyselyään voinnistani, joka kieltämättä sokerin voimasta alkoi pikkuhiljaa parantua. Halusi tietää millä olin liikenteessä, ja ilmoitettuani lähteväni kotiin bussilla hän totesi heti ettei voinut päästää minua yksin. "Tuollainen hento tyttöhän lähtee vielä tuulen mukaan, saisinko mitenkään kyyditä neitiä kotiin autollani? Älä huoli, tästä metsurilookista huolimatta en tullut traktorilla". Kiinnitin vasta silloin huomiota bootseihin ja ruudulliseen paitaan, joista kieltämättä syntyi sellainen mielikuva, että auton takakontissa olisi vähintään moottorisaha. Samalla tunsin vastenmielisesti enemmän mielihyvää hennoksi kutsumisesta kuin itse ritarillisesta tarjouksesta.

Intin vastaan varmaan ikuisuuden, etten kehtaisi mitenkään olla niin paljon vaivaksi, ja hän sanoi että menettäisi yöunensa varmasti seuraavaan tapaamiskertaamme asti jos kieltäytyisin. Lopulta myönnyin ja hän pomppasi pystyyn ojentaen kätensä, sen pehmeän karhean. Tartuin siihen ja hän veti minut ylös pitäen kädestäni kiinni koko matkan autolle. En osaa edes kuvailla miltä se lämmin ote tuntui, niin lohdulliselta ja kaikelta maailman pahalta suojelevalta.

Matkalla kotiin hän piti keskustelua yllä, vaikka yleensä olen jopa liian puheliasta sorttia. Kai se oli se häpeä parista viimeisestä päivästä ja pelko siitä, että hän aistisi totuuden pelkästä olemuksestani. Out of nowhere kysäisin ihan muuten vaan, että onko heillä pikkujouluja tulossa (tarkoitin tosin ihan henkilökunnan sisäisiä). Miehen ilme kirkastui vielä entisestään ja silmät tuikkien hän vastasi: "On! Haluatko tulla? Ensi kuun kymmenes päivä. Tulee muutama kymmenen asiakasta ja kaveria". Tajutessani, että harrastuspaikallani oli satoja asiakkaita jouduin jotenkin hämilleni, mutta samalla olin iloinen siitä, että hän kuitenkin halusi juuri minun tulevan. Totesin vähän kierrellen, että olisihan se kiva, mikä jottei. (Jälkikäteen harmitti, etten osannut hölmistyksessäni vaikuttaa yhtään innostuneemmalta, koska tosiasiassa sisällä kupli).

Lopulta oltiin kotipihassani ja kiitin kyydistä. Hän varmisti noin viisi kertaa, että muistanhan varmasti sen joulukuun kymmenennen päivän, johon vastasin hymyillen, että näemmehän noin kerran viikossa vielä ennen sitä, ehtiihän hän muistuttaa. "Ei sillä, etten muistaisi sitä muutenkin".

Nyt istun sohvalla ja näpyttelen sanoja tänne toivoen, ettei tässä kilometritekstissä ole liikaa kirjoitusvirheitä, koska en jaksa oikolukea sitä. Ne muutamat keksit harmittavat, mutta muuten kaikki on ihmeen kirkasta.

Ei pitäisi päästää itseään tällaiseen mielentilaan.

Huominen, älä ikinä koita

2011-11-06T13:53:00.001+02:00

Ei olisi varaa jäädä nukkumaan tähän harhaan. Pitäisi vaan päästää irti, en pysty en halua en jaksa. Tunnottomuus, älä päästä irti jooko? Miten mennä töihin, olla normaalisti, hymyillä ja jatkaa elämää kuin ennen viime päiviä? Koko viikonloppuna en ole poistunut kotoa, koska en ole pystynyt kohtaamaan todellisuutta. Oma todellisuuteni on tällä hetkellä harmaata seinää johon muodostuu kuvioita, kirkasta näyttöä ja suljettuja ikkunoita.

Niinä hetkinä kun tämäkin helpotus kääntää minulle selkäni, kädet tärisevät ja oksettaa, toivon etten olisi ikinä saanut diagnoosia mihinkään. Etten olisi ikinä saanut pillereitä, joilla aukeavat portit toiseen maailmaan, jossa en tunne mitään. Jossa en kaipaa mitään. Niinä hetkinä, jotka väkisin tulevat, seuraavalla kerralla taas nopeammin, muistan miksi viimeksi taistelin ja päästin irti. Alkuun kiinni pitää houkutus pehmeästä, nälättömästä ja huuruisesta ihmemaasta, sen jälkeen sellainen elimistön virhe joka muodostaa riippuvuuden.

Yes, it's an addiction. Puolustan itseäni mielessäni, ettei tämä riippuvuus poikkea niin paljon riippuvuuksista muihin vääryyksiin, kuten tupakkaan, oksentamiseen tai viiltelyyn, mutta omatuntoni kertoo likaisen totuuden.

Fuck you life, you betrayed me again. Tiedän, oikeasti tein sen ihan itse.

On myös ikävä erästä. Kaipaus on kiellettyä enkä saisi kaivata sitä tiettyä pehmeää kättä ja hymyileviä kasvoja, vaaleita hiuksia. Mahdottomuus, jonka takia antaisin sydämeni vaikka se menisi tuhansiksi sirpaleiksi lopullisesti.

Voisitko taas tarttua käteeni, saada uskomaan johonkin?
Kun kirkkaat silmäsi katsovat silmiini, en kaipaa maailmalta mitään muuta.

Ps. Olen syönyt viimeksi torstaina.

Houkutus kävi liian suureksi

2011-11-05T11:57:00.001+02:00

Eilen tapahtui se käänteen tekevä asia, jota olen odottanut viikkoja. Viikkoja viikkoja päiviä tunteja joka ikinen tajuissa tai puolitajuissa oltu hetki. Ihmisruumis on omituinen asia, varsinkin naisten. Ja niin hymyilin pitkästä aikaa kuin parhaassa nousuhumalassa kun tiesin, että kaikkein saastaisimmalle, kontrolloimattomalle ja ikuisuuden kestäneelle himolle tuli loppu. Piste, päätös, finaali.

Ahneus on sitä, ettei tyydy edes tuohon. Houkutus avittaa ruokahaluttomuutta vääryydellä ja viekkaudella tuli liian suureksi, jatkoin samaa myös tänään. Maailma on jälleen huuruinen ja harhainen ja rakastan sitä ja nautin siitä vaikka tiedän että se on niin niin väärin. Vaikka en osaisikaan kohta lopettaa, vaikka taas kerran saatan alkaa vaikuttaa kyseenalaiselta muiden silmissä, vaikka taas kerran tämä euforia kestäisi vain hetken, muutaman viikon jonka jälkeen tien päässä on juoksuhauta ansoineen, se on riski jonka otan. Otan sen siksi, että olen itsekeskeisen heikko ja ahneesti toteutan halujani päästä lähemmäksi kapeampia jalkoja, ohuita ranteita ja kylkiluita, jotka tunnen talvitakkikin päällä jo kun puristan käsivarret kylkiin kiinni.

Jaksan juosta vaikka 20 kilometriä, nivelten ja jänteiden hajoamisen huomaan vasta kun unohdan sulkea silmäni maailmalta ja unohdan että taikamaailmasta palaa takaisin heti kun unohtaa ottaa taikapillerin joka sinne vie. Niin sekaista ja vaarallista ja sydän voi pettää koska tahansa mutta pienihän se on hinta siitä, että muutaman tunnin tai minuutin ajan elämänsä tuhansista ja tuhansista päivistä on helppo hengittää. Vai onko? Sekuntien verran pelkään ja yritän hillitä itseni, en ollut lähdössä kokonaan, vielä.

Tiesittekö, että kun

myy sielunsa saatanalle,

ei voi muuta kuin hävitä.

Varokaa askelianne, rotkoon heittävä tienreuna on joskus lähempänä kuin uskottekaan. Polulla on kiviä joissa lukee aina jokin seitsemästä kuolemansynnistä.

Darkness, I refuse to be one of your stolen souls

2011-11-04T13:32:00.000+02:00

Aamu alkoi tänään, uskokaa tai älkää, venyttelyllä! Klo 5.30 oli herätyskello soimassa, auringonvalolamppu päällä ja taustalla soi hiljaisesti rauhallista musiikkia klassisesta poppiin. Liian harvoin tulee venyteltyä, tunnusteltua muhkuraisen ja mustelmaisen kropan kireitä pisteitä ja nautiskeltua hitaasti käyntiin lähtevästä aamusta.

(Btw, mulle tulee jostain syystä popista aina mieleen vain Britney Spearsin renkutukset, mutta hyväksyttävä se kai on että se on muutakin)

Kroppa ei tunnu yhtään omaltani vaikka yritinkin siihen tutustua uudestaan. Ei ole tuntunut viikkoihin, tällä viikolla vielä entistäkin vähemmän. En tunnista sitä tunnotonta ja löysää vartaloa omakseni. Sitä paksua mahaa, jossa ennen oli kiinteät vatsalihakset, josta saa puristettua makkaran! Hyi. Jotain käsittämättömän absurdia ja kamalaa. Tämä en ole minä, ei voi olla. Tai sitten psyykkeeni kieltäytyy hyväksymästä kipeitä tosiasioita

Aika tehdä muutos tai jäädä paikalleen itkemään, enkä todellakaan ajatellut toteuttaa jälkimmäistä.

Koko eilisen rauhoittumisen jälkeen tuntuu hyvältä päästä treenaamaan tosissaan. Viikonlopusta tulee urheilupainotteinen ja starttaan sen tänään menemällä ystäväni kanssa seinäkiipeilemään ensimmäistä kertaa lyhyenpitkän elämäni aikana. Odotan asiaa innolla, liian pitkä aika sitten olen saanut kokea sen ensimmäisen kerran jännityksen, odotuksen, ehkä jopa onnistumisen? Toivossa on hyvä elää.

Rakastan ensimmäisiä kertoja. Niissä on jotenkin aina lupaus jostain tulevasta. Tulevaisuuden odotus, toiveet, unelmat, maailman arvokkaimpia asioita. Ei haittaa vaikka ei onnistu, koska mitä todennäköisimmin toinen kerta menee aina paremmin. Viimeistään kolmas kerta toden sanoo.

Wish me luck and loss of appetite! Teille toivon mitä ihaninta viikonloppua, yllättäkää itsenne!♥

PS. Saattaa olla muutama kommentti johon en ole ehtinyt vastata, mutta rakkaat uskokaa, että olette mielessäni, osoitan sen myöhemmin!♥

Joskus edes pilvet eivät estä aurinkoa paistamasta

2011-11-03T11:11:00.000+02:00

Olen jotenkin surprisingly hyvällä tuulella. Töissäkin kaikki hymyilevät, toivottavat hyviä päivänjatkoja ja mihinkään ei ole syytä juosta paniikinomaisesti. Kuin kaikki kiire olisi kadonnut, ympärillä hiljainen syyspuutarha ja ainoana äänenä ruusupensaiden lehdistä maahan tippuvat pisarat.

Love it.

Vietin hiljaisuuspäivää viime viikonloppuna ja koska se osoittautuikin yllättävän rentouttavaksi kokemukseksi, toistan saman tänään. Eli etsi jokin syrjäinen, hiljainen mutta silti tunnelmallinen kahvila ja valtaa jokin nurkkapöytä kirjan kanssa. Mukaan vain pari euroa, jotta herkkuhoukutukset eivät käy liian suuriksi mutta saat pari kuppia kahvia tai teetä. Istu lukemaan ja unohda mikä viikonpäivä on, mitä kello on (myyjä tulee kyllä heittämään sinut ulos jos uhkaat yöksi asti jäädä) ja uppoudu ajatuksiisi. By the way, tuntemattomien ihmisten tarkkailu voi myös olla yllättävän rentouttavaa. Et pääse tutkimusmatkallasi minnekään, ainakaan totuuteen heidän elämästään, mutta se ei ole tarpeenkaan. Anna vain ajatusten lentää (mutta pidä kirja katseen lähettyvillä, jottet liian suoraan vaikuta oudolta stalkkerilta joka tuijottaa kyyryssä nurkasta).

Lenkkeily ei varsinaisesti kuulu hiljaisuuspäiväni teemaan, mutta kävely ilman musiikkia sen sijaan vähintäänkin kuuluu! Illalla siis lenkkarit jalkaan, tarpeeksi lämmintä päälle ja pihalle. Hengittämään ja unohtamaan, mikä on se todellisuus joka odottaa auringon seuraavan kerran noustessa.

ps. Eilen noin 600, tänään noin 500.

Guilt does not soften the sting of wounds

2011-11-02T10:54:00.000+02:00

Ote päiväkirjastani

1.11.11 klo 22.37

Lysähdän koko olemukseni voimalla sängylle ja tunnen samalla ilkeän vihlaisun oikeassa polvessani. Samassa polvessa, jossa oli jo paria tuntia aiemmin tuntunut rasituksen aiheuttamaa painetta pakottaessani itseni juoksemaan vielä yhden kilometrin juoksumatolla. Irvistän ja kiroan mielessäni heikkoja niveliäni.

Makuuasennossa tunnen entistä voimakkaammin kolotuksen jokaisessa lihaksessani, mutta en epäile hetkeäkään etten saisi unta särystä huolimatta, koska voimat ovat niin lopussa. Laitan herätyskellon suosiolla soimaan vasta seitsemältä, koska tiedän etten seuraavana aamuna kuitenkaan pääse sängystä ylös aamulenkille. Mieleni mustuu ja syytän epäonnestani ruumistani, joka on jo aikaa sitten muuttunut elinkautisvankilan kaltereiksi.

Ehkä, ehkä vartalonikaan ei valitsisi minun sieluani ja mieltäni asukikseen, jos itse saisi valita. Vaadin vain aina ja aina enemmän, suljen korvani ja silmäni elimistöni huudoilta ja haavoilta. "Vielä kilometri, vielä muutama tunti ilman syömistä!". Jalat puutuvat väsymyksestä, vatsa kramppaa ilmaistakseen kiukkunsa huonosta ruoasta ja käsien iho alkaa irvistellä kuivuessaan. Naarmut iholla punoittavat kylmässä syyssäässä juostun lenkin jälkeen. Äänettömästi kehoni huutaa, kouristelee ja kierii, mieleni sulkee silti kaiken ulkopuolelle.

Silmäni siristyvät ja kulmista alkaa tihkua kyyneliä. Tunnen niin voimakasta sääliä koko kehoani kohtaan. Haluaisin ottaa sen syliini, halata ja silittää karheaa ja naarmuista ihoa. Kuiskata kuin pienelle nyyhkyttävälle lapselle untuvaisen tukan lomasta "kaikki kääntyy vielä paremmaksi".

Havahdun ja käännyn kyljelleni. Pakko lopettaa tämä hölmöys, puhun ruumiilleni kuin toiselle persoonalle. Puhumattakaan, etten uskaltaisi valehdella kaiken kääntyvän varmuudella paremmaksi.

Keijut huuruiset tanssivat ikkunoissa

2011-11-01T11:26:00.001+02:00

Aamulla heräsin kuin tuhatvuotisesta unesta, jalat ja kädet tuntuivat painavan tonnin eivätkä silmät millään meinanneet pysyä auki. Illalla olin sammunut sänkyyn kerrankin niin vauhdilla, ettei ole mitään muistikuvia viimeisimmistä ajatuksista. Koko aamu meni niin sumussa, etten ajoittain edes tajunnut että olin hereillä. Istuin aamulla tupakalla vartin, koska jotenkin unohdin että olin edes menossa töihin.

Nyt coffee ja villaneule sulattamaan tätä kohmeisuutta, hrr! Tekisi mieli pyhittää joku päivä uuden villapipon ja tumppujen neulomiseen.

Mutta tänään salille, lihaskuntoa 1h ja juoksumatolla juoksen varmaankin 2km alkuun ja 3km loppuun. Kieltäydyn antamasta väsymykselle valtaa! Varsinainen juoksutreeni saa kuitenkin jäädä huomiselle.

Haaveilen karppauksesta ja voimista vastustaa sokeria. En tiedä pystyisinkö ikinä luopumaan Täysin kaikista sokereista (omenat yms), mutta ehkä joku päivä. Pitäisiköhän kokeilla vaikka viikkoa? Onko kenelläkään kokemuksia totaalisokerittomuudesta, jaksoiko silloin kuitenkin? Karppauksellahan hiilarit tulisi saada lähes ainoastaan vihanneksista (karppauksen luonteenlaadusta toki hiukan riippuen).

Kaikista rumin tosiasia, paino on tällä hetkellä 49,6kg. Senttejä on turvotuksen takia tosin kuin satakiloisella, joten lukemat eivät juurikaan heiluta mieltä suuntaan tai toiseen, supernegatiivinen se on kaikesta huolimatta. I'm just too much. Tästä päivästä aktiivinen ruoka-, liikunta- ja painoseuranta, johan energiaa on kerätty ja löysäilty jokunen viikko. Pistetään ihra tottelemaan kuria.

PS. Odottaako joku muukin jo pikkuisen talvea? Niinkuin ihanihan vähän tai paljonkin?

Jotenkin en vain osaa enkä pysty ja vihaan sitä

2011-10-31T10:34:00.000+02:00

Voisin vannoa, että vähäinen syöminen ei ole aiemmin ollut näin haasteellista. Jo varsin vaihaisessa vaiheessa päivää syömättömyys tuntuu itsensä kiduttamiselta. What is wrong with me?! Tämä menisi, jos se kestäisi vain viikon (niin kuin aina ennen ihania naisten päiviä) mutta tämä on jatkunut jo noin kolme viikkoa. Aletaan liikkua aika vaarallisilla vesillä, jos haluan että mielenterveyteni pysyy vielä vetimissään. Kamoonheiihanoikeesti, se joka pitää nälän tunteesta, on päästään vialla. Varsinkaan sellaisesta loppumattomasta, joka palaa heti kun viimeisen ruokapalan alas menosta on 5 minuuttia. En huijaa, niin käy oikeasti ja kohta alkaa päässä narista. Se narina tulee niistä ruuveista, jotka löystyessään pitävät ruosteisen pinnan aiheuttamaa kirskunaa.

Life is unfair.

Ei tule muuten houkutuksia tuhlata rahojaan vaatekaupassa, kun tietää näyttävänsä kaikessa kauhealta!

WÄÄÄÄÄÄÄ!

Think pink, think pink, think pink. Uusin ase hallitsemattomaan syömiseeni on tasainen syöminen. Jääkaapissa tulee koko ajan olla jotain ruokaa, koska pienempi paha se on salaatin ahtaminen itseensä hallitsemattomasti kuin jonkin vähemmän täyttävän ja energiapitoisemman. Eilisenkin aikana tuhosin kokonaisen jääsalaatin ja melkein kilon tomaatteja balsamicolla. Sen lisäksi upposi purkki ällövesitonnikalaa (se öljyssä oleva on paljon parempaa, mutta allekirjoittaneen forever-kiellettyjä eineksiä) ja kolme piparia (christmas♥). Kävin onneksi sentään 6kilometrin juoksulenkillä. Kokemuksesta tosin tiedän, että kun "laihduttaa" aktivoitumalla liikkumaan enemmän, paino ei alkuun meinaa laskea kirveelläkään ja saattaa jopa nousta. Kaikkein pahin pykälä itselleni onkin sen hyväksyminen, että asiat kestävät. Kaikki mulle heti nyt! Koen suunnatonta himoa lyödä itseäni joka kerta kun jään duunissa tuijottamaan keksejä lautasella.

Joskus hyvin salaisesti toivon, ettei joka aamu sängystä nousun jälkeen tarvitsisi koko päivää raahata mukanaan näitä raskaita kahleita, aina siihen asti kun illalla nukahtaa jälleen.

Vuosien totuuden etsimisen jälkeen, löytyikö vihdoin vastaus?

2011-10-28T10:57:00.000+03:00

Väite: Aamulenkki tyhjällä mahalla auttaa laihduttamaan, koska elimistö on yön aikana käyttänyt hiilarivarastot loppuun ja siksi aamulenkillä kulutat puhdasta rasvaa.

No, en ehkä vieläkään usko aamulenkillä kuluvan pelkkää rasvaa, mutta tietysti asiassa on mielessäni ollut jotain järkeä. Pelkkänä ajatuksenakin väite on ollut houkutteleva, vaikka olenkin vannoutunut aamu-urheilun inhoaja. Ei niinkään se itse urheilu, se on monesti ollut mukavaa, mutta aamuisin painan mieluummin torkkua kun juoksen metsässä, varsinkin kun usein olen lukenut siitä, ettei tuo väite todellakaan pidä paikkaansa ja iltaurheilu on täysin yhtä tehokasta.

Löysin (jälleen) netistä artikkelin, jossa vakuutettiin, että tehot alkavat tulla esille jos rasvaprosentti on naisilla noin 19-22 prosenttia. Haa siitä olisi hyötyä siis sittenkin! Kannattaa lukea sivu läpi muutenkin, ihan hyviä vinkkejä siihen, miten "paaston" aikana kannattaa liikkua ja syödä. Fitnessiä harrastavilla / kilpailevilla on kuitenkin lavakunnossa huikean alhaiset ravintoprosentit (joita ei kuitenkaan ihan niin alhaalla voi pitää normaalisti) ja lihaksia silti paljon. Fitnessurheilijan kroppa on aika kaukana omasta ihannevartalosta, mutta hyviä vinkkejä heiltä saa vaikka haluaisikin vain vähän lihasta, mutta vähentää kuitenkin rasvan määrää kehossa.

Ja btw ennen kuin joku ehtii sanoa, ymmärrän kyllä että rasvaprosenttiin vaikuttaa huikeasti sekin, kuinka suuri on lihasmassa. Sehän on vain prosentti, eli rasvan suhteellinen osuus lihaksiin nähden (ja tietysti muihin aika vakipainoisiin elimiin/nesteisiin).

tulee se kesä ensi vuonnakin..

Allekirjoittaneella on tällä hetkellä vaikeuksia elää kahdella omenalla päivässä, joten aika lisätä radikaalisti liikuntaa ja löytää se alkusyksystä kadonnut treenimotivaatio ja urheilun ilo. Treeniohjelmaani kuuluu lenkkeilyä vähintään 30km viikossa ja salitreeniä 3x viikossa. En muista enää yhtään missä oli sanottu, mutta kun jonkun asian toistaa tietyn kertamäärän niin siitä tulee tapa. Siksi tällainen "nollasta sataan" reväytys, mutta yritän olla maltillinen etteivät paikat hajoa. Aamulenkit taas kokeiluun heti ensi viikolla, vähintään kolmena aamuna! (Mikähän tämä kolmosvillitys on?).

Lisäksi menen tänään kauppaan hakemaan turvalliset ja tutut dieettiruokani, eli vihanneksia ja vielä lisää vihanneksia, rasvatonta maitorahkaa, marjoja, raejuustoa ja mehukeittoa. Ja kiitos ylemmät voimat, että teillä oli mahdollisuus pistää duunin lounaskokoukset ja kokouslounaat loppumaan tähän viikkoon.

Jotenkin olo on jo turvallisempi, kun fiilistelen tulevia rutiineja. I feel Good!

Toivottavasti kaikilla muillakin menee hyvin ja ihanaa ihanaa ihanaa viikonloppua ihanat♥
Tehkää jotain kivaa ja nauttikaa elämän hyvistä puolista.

Just another day between other days

2011-10-27T11:22:00.000+03:00

Mietin, että mitähän mulle oikeastaan kuuluu. Tulin tulokseen, ettei oikeastaan mitään erityisen huonoa tai erityisen hyvää. Olen ollut jo pari viikkoa niin uppoutuneena töihin ja velvollisuuksiin, etten ole ehtinyt jäädä märehtimään ikäviin asioihin. Hyvä kai sinänsä?

Ihan kuin olisin unessa. En meinaa muistaa mitään tapahtumia, tulevia tai menneitä. Ainoina asioina mielessäni ovat työt ja tehtävät. Siivous. Tiskaus. Pihatyöt. Koko ajan vain, että mitä seuraavaksi? En osaa vain olla. Pää täynnä katkeilevia ajatuksia, puoliääneen sanottuja lauseita ja odottavia katseita. Koko ajan kaikkea tapahtuu, mutta ei oikeastaan siltikään mitään. Voisinkohan sekavammin asioita ilmaista?

Niistä puolikkaista ajatuksista, hetken sävelistä ja syysaamuisesta valosta tulvii muistoja ja tuttuja tuoksuja, ja minua häiritsee kun en osaa yhdistää niitä mihinkään.

Ei kai kuulu oikeastaan mitään. Kaipaan päiviä, kun pääsin kertomaan iloiten kuinka hyvin olin onnistunut vähässä syömisessä tai itkemään sitä kuinka huonosti on mennyt. Kun osasin sanoa jotain, kun tiesin millainen päiväni oli ollut. Totuus on, että huonosti on mennyt. Paino ei ole noussut, mutta lihas on vaihtunut läskiksi muutaman viikon aikana. Varmasti!

En tiedä miten mahdollista, mutta en ole laskenut kaloreita päässäni ainakaan viikkoon. Ruokapäiväkirjani on kateissa, enkä tiedä miten selviän ilman sitä. Jokin muu ei ole sama. Viinirypäleet 100kcal tähän mennessä + pari kuppia maitokahvia.

Luulisi rutiineiden tuovan varmuutta, mutta tuntuu että jonkin niistä uupuessa olen paljon enemmän hukassa kuin jos niitä ei olisi ikinä ollutkaan. Pitää saada salilla käynti taas tavaksi, mutta tänään ainakin lenkille!

Ps. Tuli joku vähän "semihauska" juttu, ja nauraa kiherrän edelleen tippa linssissä, vaikkei juttu oikeasti ollut edes hauska. Väsymystä kenties?

Happamia, sanoi kettu pihlajanmarjoista

2011-10-26T10:16:00.000+03:00

Syyllisyys kalvaa. Syyllisyys kateudesta tällä kertaa. Inhoan ja häpeän tätä puolta itsessäni niin paljon, vaikka se onkin niin inhimillistä ja yleistä. Mutta en halua olla niin kuin muut, vaan jotain parempaa, valkoisen viatonta ja kaunista.

Näin eilen ystävääni pitkästä aikaa, joka perinteikkäästi valitti lihonneensa. I don't think so, voisin murhata niistä entistä kapeammista reisistä. Farkut roikkuivat jaloissa ja sääret näyttivät pidemmiltä kuin ennen. Olin niin kateellinen ja vannoin samalla hetkellä, etten syö enää ikinä. Samalla tunsin sairaalloista mielihyvää kun ystäväni veti kakkua itseni lipittäessä teetä.

Itse tuntemukset eivät tunnu pahoilta. Haluaisin nähdä tämän ystäväni joka päivä, joka ikinen hetki kun harkitsen edes syömistä. Juuri tällaista poltetta syömättömyyteen kaipasinkin. Se mikä ahdistaa on tosiasia, että hykertelisin mitä nautinnollisemmasta riemusta, jos ystäväni vaikkapa lihoisi ja itse laihtuisin. Ehkä siksi, että olen aina ollut meistä kahdesta laihempi, enkä kestä tätä hetkeä kun hän taitaa olla laihtunut pienemmäksi. Niin sairasta ja niin häpeällistä. Sellainen himo kiellettyyn hedelmään.

Tästä syömishäiriössä en pidä, se tekee minusta jonkun joka en halua olla.

En ole yleisesti ottaen kateellinen, jos joku vaikka pääsee haluamaansa työpaikkaan tai alkaa seurustella tai jotain vastaavaa, silloin olen aidosti onnellinen muiden puolesta. Jostain syystä tällaiset asiat, joita yritän/haluan/joiden takia olen taistellut ja kärsinyt vuosia enkä siltikään saavuta niitä, aiheuttavat poikkeuksetta pistoksen rinnassa. Okei ketä huijaan, tuntuu samalta kuin joku raastaisi sydämeni jäisen piikkirivin läpi.

Onko tavoitteissani vikaa, kun pienuus on suurin niistä? I'm worried to be honest.

Kateus saa minut tähtäämään yhä korkeammalle ja korkeammalle. Pakko olla parempi, pakko olla sitä ja tätä ja tota! Isäni sanoin, olet ykkönen tai et yhtään mitään. Vai siis kunnianhimo? Kunnianhimoisuutta pidetään yleisesti hyvänä piirteenä, mutta miten se oikeastaan eroaa kateudesta? Ehkä kateus lähinnä lisää kunnianhimoa? Vai toisinpäin? Kunnianhimo tosin yhdistetään monesti myös kylmyyteen, periksiantamattomuuteen ja omien etujen ajamiseen muiden kustannuksella. Onko se sitä? Olen perusluonteeltani hyvin kunnianhimoinen ja kilpailuhenkinen ja välillä uskon, että kateus ja kunnianhimo kulkevatkin niin käsi kädessä, että en voi olla yhtä kokonaan ilman toista.

Kilpailu on aina kilpailua, eikä voi haluta samanaikaisesti voittaa ja antaa toisten voittaa. Syö tai tule syödyksi vai miten se meni.. Kilpailun ulkopuolelle jääminen taas on aika mahdottomuus. Vai luuletko ettei joku ole tänäänkin verrannut itseään sinuun?

Mistä tulee se pakonomainen tarve olla jotain muuta kuin muut ja miksi kaikilla ei ole sitä yhtä paljon?

I should drink more (water..?)

2011-10-25T11:25:00.000+03:00

Kaikkialla on koko ajan kylmä. Sisälläkin sormet ovat ihan kohmeessa, hrrr! Tosin jos urbaanilegenda aineenvaihdunnan kiihtymisestä pitää paikkansa, niin tämähän on ihan worth the price, vai? Nappaan kaksin käsin kahvikupista joka saa pahimman jääkerroksen sulamaan. I heart coffee.

Kahvin juonnista tuli mieleen, etten juo yhtään tarpeeksi vettä! Melkein aina kahviakahviakahvia tai ehkä batteryä tai teetä. Joskus pepsi maxia, joka sekin sisältää kofeiinia. Tiesittekö että kofeiini on diureetti, eli se saa elimistön poistamaan nesteitä. On sanottu, että kahvikupillinen poistaa yhtä paljon nesteitä kuin siinä onkin, eli elimistö alkaa kuivua jos juo pelkästään kofeiinituotteita. Totta sekin, että liikaa vettä ei saa juoda ja suuren osan vedestä pitäisi tulla ruoasta, mutta välillä syön nestepitoisia ruokia hyvinkin vähän. Hedelmät, salaatit ja keitot mm. sisältävät paljon vettä.

Alla onkin artikkeli tohtori.fi -sivostolta, jossa otsikonkin mukaisesti kerrotan veden juonnin hyvistä puolista.

6 hyvää syytä juoda vettä

Vedenjuonti auttaa ylläpitämään nestetasapainoa.

Ihmisen elimistöstä on vettä noin 60 prosenttia painosta. Kehossa vettä tarvitaan muun muassa ruoansulatuksessa ja imeytymisessä, verenkierrossa, syljen muodostuksessa, ravinteiden kuljetuksessa ja kehon lämpötilan ylläpidossa.

Kun elimistössä ei ole tarpeeksi vettä, aivot laukaisevat janon tunteen. Tällöin tätä janontunnetta tulisi kuunnella, paitsi jos käyttää lääkkeitä, jotka lisäävät janoisuutta. Sopivia janon tyydyttäjiä ovat alkoholia lukuun ottamatta oikeastaan kaikki nesteet.

”Alkoholi häiritsee aivojen ja munuaisten välistä kommunikointia ja aiheuttaa liiallista nesteiden eritystä, mikä voi johtaa nestehukkaan”, Kaiser Permanenten munuaislääkäri Steven Guest mainitsee.

Vesi auttaa kontrolloimaan painoa.

Jo vuosia laihduttajat ovat juoneet paljon vettä osana painonpudotusstrategiaansa. Vaikkakaan vedellä ei ole taianomaista vaikutusta painonpudotuksessa, voi suurten kalorimäärien korvaaminen vedellä hyödyttää.

Ruoka-annokset, jotka pitävät sisällään paljon vettä, näyttävät suuremmilta, niitä täytyy purra enemmän, ja ne imeytyvät kehoon hitaammin, mikä taas auttaa tuntemaan olonsa täydeksi. Paljon vettä sisältäviä ruokia ovat esimerkiksi hedelmät, kasvikset, lihaliemiin perustuvat keitot, kaurapuuro ja pavut.

Vesi antaa virtaa lihaksille.

Solut, joissa nesteet ja elektrolyytit eivät ole tasapainossa, näivettyvät, mikä voi johtaa lihasten uupumiseen. ”Kun lihassoluissa ei ole riittävästi nestettä, ne eivät toimi niin hyvin, jolloin suoritukset voivat kärsivät.

Nesteiden juominen on hyvin tärkeää liikunnan aikana. Nesteitä pitäisi nauttia jo ennen fyysisten aktiviteettien alkua, sopiva määrä on noin puoli litraa kaksi tuntia ennen liikkeelle lähtöä.

Vesi auttaa ihoa näyttämään hyvältä.

Iho sisältää huomattavan määrän vettä. Iho myös muodostaa ikään kuin suojamuurin, mikä estää liiallisen nesteiden poistumisen. Ei kuitenkaan kannata odottaa, että ylenpalttisella nesteiden nauttimisella rypyt tai ihon juonteet häviäisivät.

Nestehukka saa ihon näyttämään kuivemmalta ja ryppyisemmältä, mitä voidaan ehkäistä sopivalla nesteytyksellä”, ihotautilääkäri Kenneth Ellner kertoo.

Nesteitä voi myös auttaa pysymään kehossa kosteuttamalla ihoa, jolloin ihon päälle muodostuu fyysinen muuri, mikä pitää kosteuden sisäpuolella.

Tähän lisäisin, että myös hiukset ja kynnet voivat paremmin kun muistaa veden!:)

Vesi auttaa munuaisia.

Kehon nesteet kuljettavat kuona-aineita soluista. ”Munuaiset tekevät uskomatonta työtä puhdistamalla kehoa myrkyistä niin kauan kuin nesteiden saanti on riittävää”, Steven Guest sanoo.

Kun keho saa tarpeeksi nesteitä, virtsa tulee pakottamatta, sen väri on vaalea eikä se haise ollenkaan. Kun keho ei saa tarpeeksi nesteitä, virtsan väkevyys, väri ja haju voimistuvat, koska munuaiset sitovat ylimääräisen nesteen kehon toimintoihin.

Guest myös varoittaa, että jos jatkuvasti juo liian vähän, munuaiskivien riski voi nousta.

Vesi auttaa ylläpitämään normaalia suolen toimintaa.

Riittävä nesteytys pistää tavaran liikkeelle ruoansulatuskanavassa ja ehkäisee ummetusta. Kun keho ei saa tarpeeksi nesteitä, paksusuoli imee vettä ulosteesta ylläpitääkseen nesteytystä, mikä johtaa ummetukseen.

Näin saat tarpeeksi nesteitä

Jos tuntuu siltä, että pitäisi juoda enemmän, tässä muutama vinkki, jotka lisäävät nesteiden nauttimista ja pääset osalliseksi veden hyödyistä.

Juo jotain joka aterialla ja välipalalla.
Juo juomia, joista pidät. Juot todennäköisemmin juomia, joiden mausta pidät.
Syö enemmän hedelmiä ja kasviksia. Niissä on korkea vesipitoisuus. Noin 20 prosenttia nesteistä saadaan ruoasta.
Pidä juomapulloa mukanasi autossa, työpöydällä tai laukussa.
Valitse tarpeitasi vastaavia juomia. Jos yrität laihduttaa, nauti mieluiten vettä tai muita kalorittomia juomia.

Tohtori.fi:n lähde: WedMd artikkelissa 6 Reasons to Drink Water

Vinkki: Vedestä saa muuten tosi hyvää, kun laittaa edellisenä päivänä jääkaappiin kannun jossa on jonkin sitrushedelmän viipaleita (sitruuna, lime tai appelsiini). Voit kokeilla myös jotain eksoottisempaa kuten raparperia tai basilikaa.

Tsemppihaleja kaikille, tämä tyttö lähtee nyt lounaalle juomaan vettä!

Tuntuu vain puutumista

2011-10-24T11:35:00.000+03:00

Joskus en jaksaisi välittää. En mistään. Haluaisin jaksaa, haluaisin olla väsymättä, mutta en jaksa ja väsyn. Tai tällä kertaa olen lähinnä lopen kyllästynyt. Kyllästynyt välittämään mahastani, joka pitkästä aikaa pursuaa melkein yli housuista. Tällä hetkellä pelkään lähinnä sitä mielenkiinnottomuutta. Munhan pitää välittää, PITÄÄ itkeä ja vihata tätä kaikkea läskiä! Silti tämä ei ole valinta. Ei ole vaihtoehtoja. Tiedän etten pysty muuhunkaan. Tiedän etten pysty ikinä irroittamaan, olenhan jo vuodet yrittänyt. Kohta taas herään ja ymmärrän paremmin.

Dear me myself and I,

STOP eating, please.

Thanks.

Käykö teille joskus niin, että kaikki ruoka menettää makunsa? Oli se sitten suolaista tai makeaa, ei se oikeastaan maistu miltään. Yleensä "hyvä" ruoka aiheuttaa kaikken pahimman itsevihan, nyt tunnen vain puutumista kun kaikki on sitä samaa. Viikonloppuna en maistanut mitään, mutta söin tavallista enemmän. Logiikka kymppi, en tiedä miksi ajattelin, että enemmällä määrällä se ehkä maistuisi jossain kohtaa joltain. No siis, kyllähän ruoan kuuluisi maistua ja tuntua. Ahne lapsi tarvitsee makuja, kaakaota ja marjaa ja kermaa huulille.

Paino on onneksi pysynyt kohtuullisen samana koko ajan, tällä hetkellä 49,4kg. No niin, en tiedä miksi yritän saada sen kuulostamaan jotenkin hyväksyttävältä. Ehkä en haluaisi pyytää anteeksi? Omatuntoni onneksi kertoo että pitäisi. Pitäisi hävetä sitä, että laittaa itsensä kestämään tätä kuvottavuutta pidempään.

Jos jotain hyvää, niin liikuttua olen saanut enemmän. Keskimäärin tunnin lenkki joka päivä. Koleasta ja kosteasta syksyisestä säästä huolimatta, tämä on niitä viimeisiä hetkiä kun keuhkoihin ei satu. Kohta metsäpolku vaihtuu tunkkaiseen saliin ja juoksumattoon. Ja aikaa, vuosia taaksepäin, kaikki on sitä samaa.

Tuntuu kuin joku on pyyhkinyt muististani muutaman vuoden, mutta en muista että yksikään syksy olisi ollut erilainen. Tästä syksystä pitää tulla erilainen, tänä syksynä on pakko onnistua.

I need, meaning I NEED some change

2011-10-20T13:56:00.000+03:00

Haluan muutosta. Haluan olla jotain muuta kuin mitä nyt olen. Sitähän se on, pakkomielteinen laihdutus. Nykyhetki on jotain sietämätöntä, miksi? Pystyn katsomaan vaikka ketä suoraan silmiin ja hymyilemään, mutta en itseäni peilistä.

Uskon, että kun on olemassa jotain häiritseviä tekijöitä, niin pyritään muutokseen. Ne voivat olla ulkoisia tai luonteeseen liittyviä. Häiritsevyyden aste sitten vaikuttaa muutoksen halun asteeseen. Se aste taas vaikuttaa toteutuvan muutoksen tödennäköisyyden asteeseen. Eli, mitä enemmän inhoan nykyisyyttä, sitä todennäköisemmin saan toteutettua muutoksen. Jos en inhoa jotain piirrettä tarpeeksi niin: "nojoo, ehkä tän kanssa selviää, ehkä sitten joskus myöhemmin". Oli kyse sitten mistä tahansa. ~~Laiskuuden huipulla~~ voimavarojen äärirajoilla tehdään vain välttämätön.

Sitten ihmetellään, miten syömishäiriöinen oppii vihaamaan itseään niin syvästi. Myönnän, että itsevihan merkityksen "aseena" opin jo aikaa sitten. Tajusin vasta äskettäin, että siksi haluan niin pakkomielteisesti vihata itseäni. Tai aiemmin en ole ymmärtänyt mistä se "pakko" tasaisin väliajoin johtuu. Tiedän, että silloin en eksy reitiltäni pahimmassakaan myrskyssä. Tapahtui mitä tahansa, muistan pitää suuni kiinni ja hymyillä. Energia on jotain mitä saa battery-tölkissä kaupasta, muuta ei tarvita.

Myönnän myös, että tahallani ja tietoisesti sairastutan itseäni välillä pahemmin. Toistelen lauseita päässäni ja katson inhoten pahimpia puoliani, jotta en vahingossakaan pääse niitä unohtamaan. Ja tiedän, mitä enemmän ja pahansuovemmin niitä katson, sitä enemmän niitä vihaan. En edes yritä hyväksyä ulkoisia virheitäni. Tiedän, että on riski siitä, etten joku päivä näe asioita enää realistisesti. Että kuva muuttuu sitä vastenmielisemmäksi mitä enemmän aikaa kuluu, muutuin tai en.

Välillä tunnen itseni niin kuvottavan pinnalliseksi, kun en välitä mistään riskeistä.

My goal is all that matters.

Yritän olla päästämättä itseäni hetkeksikään unohtamaan, että en todellakaan ole tällaisena okei. Jos alan epäröidä, en tee muuta kuin jatkan tätä oravanpyörää ja menetän järkeni. Vaikka se järki on tainnut mennä jo. Ahdistaa kun ei ahdista tarpeeksi, en välitä tarpeeksi enkä tee mitään tarpeeksi. Touhuan koko ajan ja kaikkea mahdollista ja olen ollut aktiivinen, silti tuntuu ettei kasvava kulutus näy tai tunnu missään paitsi lihasten kolotuksena.

Illalla lenkille!

Then what do we regret?

2011-10-19T11:09:00.000+03:00

Iltalehti ei välttämättä ole se lehti, jonka julkaisut suuremmin sykähdyttävät tai saavat ajattelemaan, mutta nettisivuilla heillä oli maanantaina ihan hyvä julkaisu. Siinä kerrottiin Bronnie Waresta, joka on työskennellyt saattohoitajana parantumattomasti sairaille ja kirjoittanut aiheesta kirjan. Iltalehden jutussa esille otettiin Bronnien mainitsemat viisi asiaa, joita ihmiset kuolinvuoteellaan eniten katuvat. Mielestäni listassa on ihan hyviä "tärppejä"; alla suora lainaus iltalehden sivuilta:

1. Toivon, että minulla olisi ollut rohkeutta elää omaa elämääni, eikä elämää, jota minulta odotettiin.

Tämä oli kuolevien yleisin toive. Kun elämää katsoo kuoleman hetkellä taaksepäin, on helppo nähdä, kuinka moni unelma jäi toteuttamatta. Suurin osa Waren potilaista ei ollut toteuttanut edes puolta unelmistaan.

2. Toivon, etten olisi tehnyt niin paljon töitä.

Tätä toivoi jokainen Waren hoitama miespuolinen potilas. He kaipasivat lastensa nuoruutta ja puolisonsa kumppanuutta ja toivoivat, että olisivat käyttäneet vähemmän aikaa elämästään työelämän oravanpyörässä.

3. Toivon, että minulla olisi ollut rohkeutta osoittaa tunteeni.

Waren mukaan moni tukahduttaa tunteensa tullakseen toimeen toisten kanssa. Tunteiden tukahduttamisen hintana he tyytyivät keskinkertaiseen eivätkä koskaan kehittyneet siksi ihmiseksi, jollaiseksi olisivat voineet tulla. Ware pitää monen sairastumisen osasyynä tämän aiheuttamaa katkeruutta.

4. Toivon, että olisin pysynyt yhteydessä ystäviini.

Moni potilas oli keskittynyt omaan elämäänsä niin, että oli antanut hyvien ystävyyssuhteiden katketa. Moni katui syvästi sitä, ettei ollut antanut ystävyyssuhteille sitä aikaa ja panosta, jota ne olisivat tarvinneet. Todellisten ystävien merkitys ymmärretään monesti vasta kuolinvuoteella, jolloin voi olla liian myöhäistä.

5. Toivon, että olisin antanut itseni olla onnellisempi.

Waren mukaan tätä katui yllättävän moni. Moni potilas ymmärsi vasta elämänsä loppupuolella, että onnellisuus on pitkälti valinta. Potilaat olivat pysytelleet vanhoissa tavoissa ja kaavoissa. Muutoksen pelko sai heidät esittämään roolia toisille ja itselleen. Moni kaipasi kunnon nauruja ja elämää, johon olisi mahtunut enemmän hassutuksia.

Iltalehden lähde: Bronnie Waren kotisivu Inspiration and Chai

Yllättävän paljon asiaa muutamassa rivissä. Tulee niin paljon sekavia ajatuksia mieleen, kun tavallaan haluan pienemmäksi, sirommaksi, kauniimmaksi. Toisaalta tiedän, ettei se tie vie mihinkään. Välillä pelkään, etten saa elämääni ikinä hallintaan, toisaalta pitäisikö sitä edes saada? Voiko elämäänsä ylipäätään hallita vai viekö sen liika yrittäminen meidät vielä pahemmin metsään?

Mutta mitä sitten, jos ei ole edes toivoa, en edes yritä uskoa parempaan? Onko se parempaa?

Mieliala on pysynyt ihan kohtalaisen hyvänä. Kaikki vain menee niin keskimääräisesti. Ei hyvin tai huonosti vaan keskimääräisesti. En pidä keskitasosta, mikään ei etene mihinkään tai ole mitenkään erityistä, päivät vain lipuvat. Sen pitää olla vähän vähemmän huomenna.

Halauksia kaikille ja tervetuloa seuraamaan muutama uusi lukija♥ Toivottavasti teidän viikkonne on tähän mennessä ollut hieno ja jatkuu vielä paremmin!

Se puhuu totta joka valehtelee parhaiten

2011-10-18T17:07:00.000+03:00

Päässäni ei liiku mitään, on niin kiire koko ajan. Joten, food + weight diary viikonlopulta ja eiliseltä.

Lauantai: about 1000kcal
Sunnuntai: paino 48,6kg, söin n. 700kcal
Maanantai: paino 48,7kg, söin n. 500kcal

Tämä aamu: paino 48,7kg

Miksei mitään tapahdu? Tänään on mennyt tähän mennessä n. 450kcal, nälkä ei oikeastaan ole sitten yhtään ja olen iltaan asti kiinni, ehkä se jää siihen.

Olen muuten nykyään aina superstressaantunut jos en ehdi nukkua 8h. Jos illalla menee niin myöhään että tiedän sen olevan alle 8h, stressaan niin paljon etten saa unta melkein yhtään. Olenko kenties pakkomielteinen kaikessa? Rasitun itsestäni.

Olen ehtinyt myös miettiä niiden iltojen aikana vaikka mitä, mutta jotenkin tuntuu etten saa mitään ajatuksiani muotoiltua kokonaisiksi lauseiksi. Muun muassa painoindeksiäni. En ole ikinä ajatellut että BMI kertoo kovinkaan paljoa, sillä lihas painaa niin paljon, mutta en vaan tajua, 18,1. Ei se vaan ole niin.

Sekavaa, anteeksi.

NO but YES but NO but YES

2011-10-15T19:05:00.014+03:00

Tunnen että ahdistus on tulossa. Se puristava ote.

Kuljetan sormia solisluideni ja ranteideni luiden ympärillä, yrittäen muistuttaa itseäni samalla, etten ole lihava. Ja silti päässäni jyskyttävät sanat "läskiläskiläski!".
500kcal tuntuu niin liialta että pelkään taas menettäväni hallinnan syömisestä pahemmin.

Kylmien talvien ja ohuempien ranteiden muistot tuoksuvat teekupissa. Vaniljaa, mansikkaa ja appelsiinia.

Haluan niin paljon. Miksen pysty lopettamaan haluamista? Tai onnistumaan tavoitteissa?

Tuntuu etten ole tänään tehnyt mitään tarpeeksi.

Joskus päässäni humisee

2011-10-14T11:17:00.000+03:00

Sudenkorennon kommentit edelliseen tekstiini toivatkin mieleeni laajemman kannanoton liittyen masennukseen ja muuhun vastaavaan. Jos mielenkiinto riittää lukea loppuun asti, niin onnittelen:D Kerro toki myös oma mielipiteesi.

~~~~~~~~~~~~~~~~~~~~~~~~~~~~~~~~~~~~~~~~~~~~~~~~~~~~~~~~~~~~~~~~~~~~~~

Itselläni on jo pitkään ollut teoria "surun" määrästä. Uskon, että "surun" määrä on ajasta ja paikasta riippumaton vakio. Nyt, tänään Suomessa 2011 mietimme, kuinka kamalaa oli 50-luvulla kun kouluun mentiin hiihtämällä ja "juhlapäivänä" sai tavallista kuivaa pullapitkoa ja limonadia ja max kahvia. Entäs ihmiset 500-luvulla, elivätkö he jokaisen päivänsä miettien, kuinka kamalaa paskaa heidän elämänsä on? En usko, vaikka nykynäkökulmasta kamalaahan se oli. Olihan silloinkin rakkautta ja onnistumista arjen pienissä ja suurissa asioissa, puhumattakaan että äitini fiilisteli eräänä päivänä, kuinka vieläkin muistaa kuinka superhyvää oli limppari kun sitä sai vain kerran viikossa.

Kuvitellaanpa sitten aikaa eteenpäin, ehkä joskus tulevaisuudessa tämän päivän kehitysmaat ovat samassa tilassa kuin länsimaat tällä hetkellä ja länsimaissa taas on jo lentäviä henkilöautoja ja mitä muuta. Ja taas länsimaissa mietimme, kuinka kamalaa on kehitysmaissa, joiden tila vastaa 2000-luvun Suomea. Huom tässä on pientä liioittelua, tarkoitus oli lähinnä havainnollistaa ajatuksiani.

Teorian tarkoitus ei ole mitenkään vähätellä nälänhädän tai puhtaan juomaveden tai asuntojen puutteen vakavuutta vähemmän kehittyneissä maissa, vaan tuoda esille fakta, että todennäköisesti aina tulee olemaan epätasa-arvoa, aina jollakin menee huonommin kuin toisella. Jos "surun" määrää mitataan esineellisillä asioilla, ne esineelliset asiat tulevat aina olemaan ajassa muuttuvia. Mutta aina tulee menemään jossain huonosti jos laitamme mittarin materiaan. Uskon, että vähintään yhtä merkityksellisiä ovat tunnepuolen asiat, kuten läheisen kuolema, omanarvon-tunne jne, jotka voivat määrittää hyvinkin paljon oman hyvinvoinnin tilaa muista asioista riippumatta. Puhumattakaan siitä, että kaikki kokevat nuo asiat omalla tavallaan.

Vai miten hyvinvoivaksi voidaan kuvailla maata, jossa noin tuhat ihmistä vuosittain päättää elämänsä itse? Ja miksi mielenterveyshuoltoon ei saada tarpeeksi varoja, kun yhteiskunnankin näkökulmasta tulee kalliiksi kun joka vuosi tuhat työikäistä lopettaa verojen maksamisen lopullisesti? (Juu, tuohon tuhanteen on laskettu vain yli 15vuotiaat joista suurin osa on reilusti päälle 20v.).

Jos elämän jatkuminen on onnen tärkein meriitti, niin eikö juuri tultu jonkin asteiseen oravanpyörään?

Moni on tuonut esille näkökulman, että nykyään on "in" olla masentunut ja siksi tilastoissa näkyy masentuneiden ja syömishäiriöisten määrän kasvua. Minä väitän, että kasvu johtuu pääasiassa siitä, että aiemmin ongelmia ei määritelty diagnoosein tilastoihin. Jos joku huomiota hakeakseen uhkailee itsemurhalla tai kehittelee siksi itselleen syömishäiriön, niin eikö sekin ole huolen aiheinen ongelma? Huonot syyt eivät sitäpaitsi poista seurauksia.

Yritän sanoa, että kukaan ei voi sanoa teille, että teillä ei ole oikeutta tuntea pahaa oloa koska jollain muulla ihmisellä menee huonommin tai että teillä on sentään ruokaa.

Miksi aina pelätään huomista ukkosta

2011-10-13T13:39:00.000+03:00

Yritän hetken olla murehtimatta tulevaa. Olen huomannut, kuinka paljon päivistä jää pois, kun melkein tuherran itkua kun mietin että miten selviän siitä ja siitä tulevasta. Tapahtumista, jotka sijoittuvat ensi viikkoon, viikonloppuun, ensi kevääseen tai viiden vuoden päähän. On tavattoman raskasta olla koko ajan huolissaan jonkin onnistumisesta tai pelätä pahinta. Tavoitteenani on olla murehtimatta asioita, joille en sillä nimenomaisella hetkellä voi mitään.

Tässä suoritusyhteiskunnassa on vissiin syntiä olla tauotta suorittamatta, mutta anteeksi vain, minä teen nyt toisin.

Yritän siis myös olla murehtimatta leveitä reisiä ja jenkkakahvoja,
koska kyllä, ne ovat siinä vielä huomennakin.

En tarkoita, että jätän kaiken nyt tähän, vaan etten lopeta elämistä vaikka olenkin matkalla jonnekin. Aina pitää olla tavoitteita, aina pitää olla jokin suunta, mutta loppujen lopuksi koko elämämme on matka, eikä lopussa häämötä kuin, noh, loppu. Yritetäänhän kaikki opetella pitämään siitä itse matkasta.

Edelleen huomaan olevani väsynyt, mutta edelleenkin annan sen itselleni anteeksi. Houkutus hakata itseään tästäkin on suuri, mutta kerrankin koitan ajatella toisin; En mene tänäänkään salille, mutta ei se haittaa. En jaksa enempää kuin puolen tunnin kävelyn, mutta se on ihan riittävästi. Jonain päivänä jaksan paremmin, ja silloin se ei ole pakko, vaan juoksen koska haluan.

Today kului lounaaksi pallo jäätelöä ja kotona odottaa kanakeitto raejuuston kanssa. Enkä kuole tähänkään. (ehkä)

En ole kaikista vahvin, mutta ei minun tarvitsekaan

2011-10-12T10:53:00.002+03:00

Melkein itkin aamulla, kun olo ei ollut niin kamala. Olen edelleen väsynyt, mutta jotenkin olo on parempi. Eläminen ei ole kuolemista joka hetki. Voin sanoa että olen jo tähän mennessä tänään hymyillyt aidosti monen monta kertaa. Onneksi elämässäni on niin monta ihanaa ihmistä, jotka pienillä teoillaan pystyvät saamaan mielen paremmaksi. Kiitos teillekin kaikille, jotka jaksatte välillä piristää kommenteillanne. Pienikin ajatus on joskus niin tärkeä. Onneksi en ole yksin tässä maailmassa, vaikka välillä siltä tuntuukin.

Pienenä pahoitin aina mieleni, kun äitini sanoi ettei kalla voi olla lempikukkani. "Sehän on hautajaiskukka, kuoleman kukka!". Oikeastikin mietin usein, että onko minussa vikaa kun pidin siitä kukasta. Tai siis pidän vieläkin, siinä on jotain niin siroa ja kaunista, valkoinen on niin kaunis väri. Tosin nykyään äitini vasta kurtistaakin kulmiaan, kun mustat kallat ja ruusut ovat mielestäni kaikkein upeimpia kukkia.
Kävelin aamulla kukkakaupan ohi, jossa oli myynnissä kalloja, kirkkaan keltaisia. Jostain syystä asia hymyilytti paljon. Kaikesta voi tulla kaikkea, kuolemastakin elämää. Ojensin myyjätädille lompakostani kylmiä kolikoita ja kävelin kirkkaan keltaisen kallan kanssa töihin hymyillen kuin kevätaurinko.

Hiukset harjaamatta ja takussa, paita rypyssä ja kynnet lohkeilevat. Mutta, olen ainakin hetken taas oma hymyilevä itseni ja se tuntuu paremmalta kuin mikään.

Tänään ei sittenkään ole mitään ikävää velvollisuutta. Menen töiden jälkeen kotiin nauttimaan pienistä asioista, teestä ja romaanista, enkä edes yritä pakottaa itseäni mihinkään. Aikaisin nukkumaan, koska hyvin mahdollisesti uskallan jo huomenna treenaamaan.

Foodplan for today:

Lounas: kanamozzarellasalaatti

Iltapäivällä: Kasvissosekeitto + raejuustoa

Hela dagen: coffee and tea off limits

En uskalla jäädä nukkumaan koska maailma ei jää odottamaan

2011-10-11T11:26:00.001+03:00

Joka aamu herätyskello soi, nousen jopa.
Joka aamu katson itseäni kylpyhuoneen peilistä, väsymyksen aiheuttamia tummia silmänalusia ja harottavia hiuksia. Pesen silti kasvoni ja meikkaan.
Joka aamu kaivan vaatteet kaapista, vaikka ne eivät istu tai peitä turvotusta.
Joka aamu keitän kahvia ja menen parvekkeelle tupakalle, mietin miten elämä meni tähän.
Että olenko se vain minä, joka olen tavallista heikompi yksilö, kun en jaksa töissä enkä muutenkaan.

En osaa edes selittää kunnolla tätä tunnetta. Lihaksia väsyttää koko ajan kuin olisin tullut 2h lenkiltä, vaikka en ole tehnyt mitään. Päätä särkee ja silmiä painaa ja olen kiukkuinen. Pieninkin ärsytys saa melkein räjähtämään. Tämä on niin raskasta ja väsyttävää entisestään. En ehdi edes levätä ennen viikonloppua, kun on niin paljon tekemistä, mutta en tiedä lähteekö tämä edes levolla. Lihakset kuihtuvat pois kun en yksinkertaisesti kykene treenaamaan. Se harmittaa, mutta en voi asialle mitään tällä hetkellä. Ehkä ensi viikolla?

Ahdistaa ja pelottaa, että tämä ei lopu pian. En jaksa tätä loputtomiin.

Tänään syön sopivasti. Jotain järkevää, jotain sokeritonta. Tai ainakin yritän.

Ainiin, se on 49,0.

Lapsena halusin aina olla kielo tai ruusu, sillä eihän amaryllis ollut kaunis.

2011-10-10T11:01:00.000+03:00

Hivenen ehkä hymyilyttää muistella omaa kyynistä tokaisuani aikojen takaa: "Kukaan ei voi pelastaa ketään häneltä itseltään ja hänen omalta elämältään ja valinnoiltaan, se on kaikkien tehtävä itse.". Miten joitain asioita onkin niin helppoa sanoa muille, mutta olla itse kuuntelematta ketään, edes itseään? Ja miksi olen aina niinä hetkinä oikeassa, kun en oikeastaan haluaisi olla?

Life is not a fairytale, vaikkakin satumaailmassa haltijakummien suojeluksessa olisi kieltämättä ihan jees olla. No three wishes for me. Hyvä puoli tosin on, etten tarvitse taikapeilejä kertomaan, kuka rumin onkaan päällä maan. Ha, ehkä minusta voisi tulla runoilija? Tai ydinfyysikko tai oopperaviulisti?

Kaikista säälittävintä tosin on, että tämäkin hieno teenage-uho on vain puhetta enkä aio tehdä asioille mitään enkä varsinaisesti muuttaa elämäni suuntaa. Ei nyt sentään liioitella. NOniinjoo myönnän, pääasiassa siksi etten uskalla. Mutta jos lupaisin pitää tämän säälittävyyden itselläni, enkä rasittaisi sillä muita. Eikä sormia ristiin ~~tällä kertaa~~.

Olen myös alkanut tehdä kaiken kaikkialla kuin en enää ikinä palaisi sinne. Pidän kotini järjestyksessä, poistan selaushistoriat ja kaiken kaikilta koneilta joka käyttökerran jälkeen, tyhjennän kännykkäni muistista viestejä ja kun vaan väsymykseltäni kykenen yritän muistaa mahdollisimman montaa ystävää joka päivä. En edes ajatellut sitä alkuun, tuntuivat vain ~~hyviltä~~ kannattavilta asioilta. Raskasta, turhaa, ylimääräistä, mutta entä jos?

Nälkä ei ole ollut pariin päivään, mutta on tuntunut etten pysy edes hereillä jos en saa energiaa elämiseen. Kammottavaa. Ylihuomenna en aloita jaksamista, mutta toivottavasti pystyn lopettamaan syömisen.

En edes muista millaista oli, kun päivät eivät olleet selviytymistä.

Jalat eivät kanna ja kädet eivät liiku

2011-10-08T14:28:00.000+03:00

Aurinko paistaa, värit loistavat kaikkialla.

Tällä hetkellä vihaan sitä.

Oon vaan niin väsynyt.

That's the way ice touched my heart

2011-10-07T10:11:00.001+03:00

Tiedättekö sen tunteen, kun kävelette ohi mahdollisuuksista ja houkutuksista kuten sukleelevyt, hedelmäkulhot, keksipaketit.. Sanotte "ei kiitos" kun joku tarjoaa leipää, pullaa, kakkua, ruokaa... Koko eilisen onnistuin siinä. Houkutuksen tullessa eteen joko käännyin vain pois tai otin kupin teetä tai vettä. Keväällä ja kesällä se "ei" tuo mukanaan energian, keveyden, hymyn, lämmön. Onnen ja voiman. Muistoja ja tuntemuksia hetkiltä, kun olen tuntenut ja tehnyt viimeksi samoin.

Eilen en kuitenkaan tuntenut sitä samaa kevyttä ja energistä fiilistä. Ehkä koska kesä ja kevät ovat jo/vielä niin kaukaisia asioita sateen hakatessa ikkunaa. Katsoin ulos ja tunsin tutun huurteisen kylmyyden jaloissani, viiman poskilla ja vihreän teen tuoksun. Välillä tihkusateisen syysmetsän, jossa värit ovat jo kääntyneet oranssista, keltaisesta ja punaisesta harmaaseen, ruskeaan ja mustaan. Haistoin jopa sen metsän tuoksun. Tiesin myös, että pääosin nämä muistot ja tuntemukset olivat talvelta 2009-2010.

Tunsin myös pelon, epävarmuuden tulevaisuudesta, pimeyden. Jollain omituisella tavalla pidin niistäkin tunteista.

Ojennat kätesi kohti jotain, joka tarttuu siihen.

Se toinen käsi on kylmä ja huurteinen

ja kylmettää sinunkin kätesi.

Onneksi kohta siihenkin turtuu, etkä tunne enää kylmää,

koska se on levinnyt sisällesi ja pimeys mieleesi.

Kätesi vain jäätyy kiinni.

Melkein pelottaa tuon kylmän ja jään houkuttelevuus.

Ahdistaa kun ei ole tarkkoja suunnitelmia viikonlopulle.

Ovatko ne vain muiden tahdonvoimat, joilla siirretään vuoria ja mennään läpi harmaan kiven?

2011-10-06T11:12:00.000+03:00

Maailmassani/päivässäni/elämässäni ei ole tällä hetkellä sellaista vaihtoehtoa kuin "vähän" tai "kohtuullisesti". Se on joko tai, ei yhtään mitään tai aivan holtittomasti. Tällaisina voimattomina kausina en vain osaa toimia muuten. En pysty, en jaksa. Kun yksikin asia menee pilalle, ei millään ole väliä koska "vituiksi tämä taas meni ja yhyy"!

En tiedä miksi menen välillä niin auttamattomasti pilalle ihmisenä. Missään toimissa ei ole mitään järkeä. Aamulla herään, en edes yritä tehdä paremmin ja heti ensimmäisestä pilalle menneestä asiasta alkaen alan miettiä keinoja satuttaa itseäni. Joko henkisesti tai fyysisesti. Tekee vain niin paljon mieli vihata itseään, itkeä epätoivosta, kivusta ja raivosta. Pelkkä huonosti keittynyt aamukahvi riittää. Et kuka vittu nyt ei osaa edes kahvia saatana keittää! Huudan keittiössä ääneen itsekseni. Tuntuu kuin sisälläni olisi kireämmälle kiertyvä köysi kun en anna itseni satuttaa itseäni. Puristan pöydän reunaa ja puren hammasta päätyen lopulta parvekkeelle polttamaan tupakkaa pää polvissa.

Tämä päivä on ollut poikkeuksellisen hyvä, pääsin töihin jo yhdeksäksi enkä ole kuluttanut muuta kuin kahvia. (Juu, näinä aikoina tämä on ennätys!) Nyt sen on pakko olla nolla, pieni pyöreä nolla jos haluan selvitä tästä. Pelkään että päässäni napsahtaa totaalisesti, jos epäonnistun jälleen. Tahdonvoiman on vain pakkopakkopakko nyt löytyä jostain, tämän on vain pakko loppua. Mission: selviytyä syömättä töistä, sen jälkeen voin mennä kotiin nukkumaan. Viikonloppuna viimeistään pakkopakkopakko mennä urheilemaan.

Jokin pieni paholainen pääni sisällä yrittää huijata koko ajan. "Ei se yksi pieni mandariini pahaa tee, tai puolikas omena!" Vitut, kaikki on nyt liikaa. Toisekseen tiedän, että jos annan tuolle paholaiselle pikkusormen, se vie todella koko käden.

Uskokaa tai älkää, yritän enemmän kuin ikinä. Yritän kääntää mielialan positiiviseksi, tai edes negatiivisesta neutraaliksi. Toivon niin paljon, että voin huomenna tulla kertomaan päivästäni, joka ei ollut täynnä itkua ja epätoivoa. Toivon kovin, että saisin lukea myös muiden päivistä, jotka ovat täynnä hymyä ja toivoa.

Ps. Tips for me and you!

Aurinkoinen päiväni tähän mennessä

2011-10-05T14:18:00.000+03:00

Suddenly she woke up, but like still sleeping

2011-10-05T11:08:00.001+03:00

Olen nukkunut tässä elämääni ohi pari vuorokautta. Syönyt aamulla, syönyt töissä, syönyt töiden jälkeen ja mennyt nukkumaan. Syönytsyönytsyönyt. No, en mitenkään ahmimalla tai erityisen paljon, mutta ei kai millekään määrälle tule ikinä psyykeeltä oikeutusta.

Ei kai tälle ympyrälle muutenkaan tule ikinä päätöstä.

Pitäisi kai alkaa jo tunnistaa itsessään tiettyjä piirteitä ja mielialan muutoksia, tietyillä hetkillä. Syitä ja seurauksia. Ensin saattaa olla hyvin voimakkaita ylä- ja alamäkiä. Kaikki tuntuu menevän loistavasti, tuntia myöhemmin saatan miettiä testamenttini sisältöä ja viimeisiä sanoja. Seuraavaksi tulee se "touhuvaihe". Olen aamusta iltaan menossa, koko ajan on jotain aktiviteettia, otan töissä lisää vastuuta, sovin kahvitreffejä, aloitan jonkin uuden harrastuksen, mitä tahansa etten jää yksin itseni kanssa. Olen väsynyt, mutta jaksan silti kun tsemppaan itseni puolipakolla kaikkeen. Meen ja teen.

Kunnes sekin vaihe tulee päätökseensä, yleensä jokin ihan pieni pettymys riittää ylittämään jaksamisen rajat.

Kuten nyt.

Laskukausi. Hassu fiilis tajuta, että taas on siinä tietyssä "moodissa". Ei sitä alkuun ehdi edes miettiä, kun viivaa kalenterista yli tapahtumia, tapaamisia ja menoja, miettimättä miksi tai kiinnostumatta miksi. Tartun puhelimeen ja soitan peruakseni treenitapaamisia ja harrastustunteja. Ei huvita. Kahdeksan tuntia viisi kertaa viikossa on pakko olla töissä, mikä ei ole "pakko" jää pois. Tosin tänään en mennyt edes töihin, woops!

En osaa oikein sanoa mitään, enkä tehdä mitään. Kirjoittaminenkin tuntuu raskaalta. Silmät ovat auki mutta en ole hereillä.

Mitä tehdä kun totuudet paljastuvat valheiksi?

2011-10-03T10:24:00.000+03:00

"Kaikkihan tietävät, että laihduttaminen on helppoa, kulutat vain enemmän kuin syöt!"

Lauantaina olin liikkeessä koko päivän: aamulla lenkki ja siihen päälle melkein 10h kaverin kämpän seinien maalausta ja siivousta. Kolme keksiä ja puoli pulloa punaviiniä, siinä kaikki. Sunnuntaina olin vanhempieni luona haravoimassa, kunnostamassa heidän asuntoaan ja illalla salilla. Söin lohisalaattia ja palan kakkua, ei ainakaan enempää kuin 700kcal.

HOW COME SITTEN, että vaaka näytti tänään aamulla 49,7kg??

Fuck you scale.

Suunnittelin, että tänään annan itseni hyvällä omatunnolla levätä, kun koko kroppa suorastaan huutaa väsymyksestä, mutta nyt muuttuivat suunnitelmat. En siis lepää hyvällä omatunnolla, mutta mitään en hitto jaksa tehdä. Lamaannus. Makaan koko illan sohvalla katsomassa telkkaria ja näytän maailmalle keskisormea.

500kcal on tämän päivän raja.

Ei kukaan halua muistaa niitä rumia hetkiä

2011-09-30T11:25:00.000+03:00

Hymyilyttää kun nuoriso stressaa koulukuvia ja päivämääriä ja muuta. Voi huolettomat kouluvuodet, miksi niistä on jo niin pitkä aika? Ja miksei niiden ihanuutta edes yrittänyt ymmärtää silloin? Koska "vanhemmat ja opet oli ihan idareita ja se yksi weirdo ihan lesbo ja kukaan ei tajuu ja vittu mä lähden menee". He, olin ihana teini. Joskus on vaikea uskoa, että minusta tuli tällainen pikkuvanha kynsiään lakkaava nainen, jonka kenkävarasto koostuu pääosin korkokengistä ja vaatekaappi pursuaa kaikkea naisellista.

Ajatus lähti alunperin niistä kuvista. Siivosin pitkästä aikaa kellaria, josta löysin kasilla otetut koulukuvat. Ihmettelin, että miten ne olivat edes tallella, koska heitin aina kaikki koulukuvani pois. Kaikki pysyvät kipeät muistot siitä totuudesta, että olin/olen ruma ja paksu. Nykyäänkin elämästäni napataan todistusaineista pari kuvaa per vuosi, nekin yleensä kavereiden kameroilla. To be honest, en vain kestä sitä näkyä. Siinä on vain jotain niin vastenmielistä ja inhottavaa, eikä psyykkeeni kestä sitä tosiasiaa että olen aina ollut alipainoisenakin silminnähden lihava. Plus sit välillä olen ihan oikeastikin ollut lihava.

Nyt yli 15 vuotta vanhat valokuvat eivät enää ahdista: olin sellainen, mitä sitten? Pelkään vanhempana katuvani sitä, etten voi näyttää lapsilleni kovinkaan montaa kuvaa nuoruudestani. Ikävuosilta 12-20 saattaisin saada kuvia raavittua kasaan yhden käden sormilla laskettavan määrän. Yli kahdeksan vuotta, eikä edes yhtä kuvaa vuodessa. En nyt mieti itserakkaasti että kaipaisin kauheasti valokuvia itsestäni, mutta on se vähän surullista, ettei tallella ole mitään. Että kun vanhempana katson taaksepäin, en näe enkä muista mitään.

Tuntuu vain omituiselta, kuinka helppoa muistojen ja menneen elämän tuhoaminen on. Revit vain tai painat deleteä. Onkohan parempi, ettei muista?

Positiivista, että tällä hetkellä sentään mietin elämääni eteenpäin ja tulevia hetkiä, sitäkin kun olen joskus vanha.

ps. 49kiloatasan

just saying...

2011-09-29T15:23:00.000+03:00

49,2kg.

Tästä ei tule yhtään mitään.

Söin eilen, koska taju meinasi lähteä.

I know, tekosyy.

Nyt lähden kotiin, otan viltin ja teetä ja jatkan siellä duuneja.

I hate this.

Supermiesurani on ollut lähinnä laskusuuntainen

2011-09-28T10:26:00.001+03:00

Kaipaisin nyt niin paljon aamua, jolloin saa nukkua pitkään,

vilttiin kietoutumista, teetä ja kirjan ääreen rauhoittumista.

48,4kg

En lopulta joutunut syömään mitään kunnon ruokaa eilen illalla, mutta toki leffaa tuijotellessa upposi ystävän kanssa litra jäätelöä. Nice, really nice done!

Tänään taas juoksua paikasta toiseen, kaikkea tylsää ja tyhmää vastuullisuutta. Tiedän, että on niin kiire että voin jättää syömättä vaikka koko päivän, mutta nyt on pakko myöntää että minulla on nälkä. Aivan uskomattoman kamala nälkä. Olenhan syönyt joo sunnuntain jälkeen hedelmää ja jäätelöä, mutta nyt todella kaipaan jotain kunnollista. Haluaisin niin selvitä ilman, mutta nyt tuntuu etten selviä. Väsyttää, kiukuttaa, ja kaipaan jotain missä on muutakin kuin hiilihydraattia.

Ongelmani on, että huomenna joudun treenaamaan niin tosissani että on pakko syödä huomennakin enemmän, enkä uskalla syödä kahta päivää putkeen ns "kunnon ruokaa". Siinä on vain jotain kiellettyä. Jalat eivät kanna kauppaan asti lounastauolla, jokin niitä estää. Haluaisin, mutta en pysty. Pääni sisällä käyn taistelua asioiden puolesta ja vastaan, ajattelu saa pään särkemään kuin sitä hakattaisiin kivillä sisältä ja ulkoa. Yksinkertaisesti väsyttää ja itkettää, antaisin mitä vaan että nyt olisi perjantai klo 19.30 ja voisin rojahtaa sohvalle tekemättä mitään.

Sekavaa.

Trying to keep the spirit and lose the appetite

2011-09-27T11:20:00.000+03:00

-100g

Eilinen vähäinen ruoka ei oikein näy vaa'alla, et fak juu vaan vaakaseni! Söin siis banaanin ja pari luumua.. Salilla väsytti, onneksi en päässyt salilta kotiin vaan menin ystävieni kanssa kahville niin en päässyt kotiin jääkaapin äärelle. Silti, harmittaa ettei se näy missään. Ehkä huomenna.

Tänään juoksen heti töistä harrastelemaan, sieltä taas pää kolmantena jalkana kotiin vartomaan erästä idän ihmettäni. Hih, siis rakkaista rakkain ystäväni tulee kylään pitkästä aikaa♥. Vuokrataan ihan vain leffa, juorutaan, lipitetään teetä ja poltetaan ketjussa tupakkaa. Sydän. Pelkään että iltaan yritetään ujuttaa myös ruokaa, eikä nyt ole oikein edes mitään syytä miksi en voisi syödä. Mitähän minulla olisi tällä kertaa? Vatsa kipeä, huono olo? Jotkut verikokeet aamulla?? Kootut tekosyyt, miksi pääni ei keksi niitä nyt äkkiä lisää ja parempia? Että miksi ystäväni voi kyllä syödä, mutta itse en nyt vaan voi.

Ahdistun aina, kun joku tulee minun kotiini minun alueelleni, vaikka onkin ihanaa saada ystäviä visiitille. Katsomaan liian läheltä omituista toimintaani, sotkuani ja "turvaruokieni" täydentämiä kaappejani. En halua että kukaan huomaa mitään erikoista, en kestä nyt tuomitsevia katseita ja sanoja, tiedän kyllä itsekin. Pakko pitää piilossa tämä on maailmani, arvet ja naarmut ja ruma sielu. Ei sitä oikeasti kukaan kestä eikä halua nähdä.

Yritän piristyä, tämä on kuitenkin viikon paras päivä.

Ruusuja ja rusetteja tiistaihinne, murut!♥

Onkohan kytkimessä vikaa kun mennään vain takapakkia?

2011-09-26T11:23:00.000+03:00

48,9kg

Voisin esittää yllättynyttä ja ihmetellä että miten tässä näin kävi, mutta tosiasiassa tämä ei ollut mitenkään odottamatonta. Söin eilen kuin normaalit ihmiset ainakin, kaloreita jotain...1500? Aamusta heti aamupalaa, sitten lounasta ja päivällistä ja vielä iltapalaakin. Lisäksi maha ei ole muutenkaan mun kanssa yhteistyöhaluinen. Noh, nyt jaksan vähemmälläkin taas pari päivää, kyllä se siitä lähtee laskemaan:)

Huomatkaa huikea yritys pitää asenne positiivisena!

..Pitää sitä tyhmääkin lasta välillä kehua, muuten loppuu yrittäminen;>

Tänään on aivan uskomaton minuuttiaikataulu, itseasiassa koko viikon tulee olemaan. Mutta hyvähyvä, kiire pitää ajatukset muualla kuin ruoassa ja ikävissä asioissa. Sääli vain että suurin osa ohjelmasta on sellaisia suuressa määrin stressiä aiheuttavia hommia, mutta stressi kiihdyttää aineenvaihduntaa ja vie nälkää. Tänään siis kuitenkin duunin jälkeen urheilua ja illalla tärskyt parin ystävän kanssa.

Jos näet tällaisen näyn tuolla kaupungilla, se olen vain minä juoksemassa paikasta toiseen

Tavoitteena on pitää energiasaldo ihan parissa sadassa, saa nähdä miten käy. Yritän pitää supertsempin päällä nyt kaikkina arkipäivinä, eli parissa sadassa per päivä. Pitää vain yrittää pitää palkinto mielessä ja kaikki nämä kamalat vuodet jotka ovat vierineet paremman toivossa. Ei eletä toivossa vaan tehdään ja onnistutaan! Vähäisen ruokasaldon lisäksi haastan itseni liikkumaan tällä viikolla ainakin neljä kertaa.

Uusi ihana syksyinen viikko ja uusi alku, voisi sanoa että melkein pidän maanantai-päivistä. Wish me luck, I wish you luck!

PS. Olisi ihanaa pitää kaikkia lämpimiä neuleita, jos jalkani eivät olisi tällaiset.. _pylväät_. Some day?

I wish that I was stronger I'd separate the wawes

2011-09-25T01:47:00.000+03:00

En haluaisi olla se, joka elää puolittain elämäänsä. Enkä haluaisi, että kukaan muukaan tekee niin.

En oikeasti halua olla se, joka muistetaan siitä kuinka laiha on/oli. Enkä usko, että todellisuudessa kukaan muukaan haluaa.

En haluaisi olla se, joka lauantaiyönä pohtii tällaista eikä elä elämäänsä.

Oon vaan nyt niin pohjattoman surullinen ja elämälle vähän katkera. Että miksi sen pitää olla niin monelle niin epäreilua ja vaikeaa.

Ja miksi en osaa muuttaa suuntaa.
Ja näyttää ihmisille kuinka rakkaita, tärkeitä ja erityisiä he ovat.

Niin kuin sinäkin olet erityinen, kaunis, joka tämän luet.
Ehkä rikkinäinen pieni enkeli, joka on kadottanut siipensä, mutta kerrothan jos voin auttaa löytämään ne?

Elämä sattuu liian paljon liian usein.

Some shadows will not disappear in the daylight

2011-09-24T17:23:00.004+03:00

Vatsaan sattuu, vaikka söin eilen kaksi leipää. Tai ehkä juuri siksi? Kaksi liikanaista ylimääräistä leipää kinkulla ja tomaatilla. Ne tehtiin minulle, mutta silti isäni irvailee vieressä, että hiilarit tarttuvat suoraan ahteriin.

Kiitti vaan, dad.

Tänään aamusta 200g raejuustoa, ei muuta eikä ole tulossa. En ole käynyt salilla viikkoon, pisin tauko pitkään aikaan. Luulen että muistutan kohta enemmän pullataikinaa kuin pullaa. Ehkä isä oli oikeassa niistä hiilareista.

Pari päivää hengittäminen on taas ollut vaikeampaa. Napsautin äsken foliopaketista pari pienenpienenpientä pilleriä ulos ja huuhdoin kurkusta alas. Ei tunnu totaalisen kamalalta, nyt en vaan jaksa olla pirteä. Luulen että jaksan taas huomenna, nyt on päästävä vain nukkumaan. Ohi tästä päivästä, ohi tästä tyhjyydestä ja ohi kohti hiipivistä tummista varjoista, jotka ovat taas tulossa mustaamaan mieleni. En ota niitä vastaan.

Ne pienet suuret asiat

2011-09-23T13:52:00.000+03:00

48,1kg

Pariin päivään ei ole uponnut muuta kuin hedelmä tai puoli per päivä. Tiedän että paino on alhaalla vain siksi, että vatsa on tyhjä, mutta silti olen vielä hyvillä mielin menossa kohti viikonloppua. Uskallan jo toivoa, että kohta se on neljäkymmentäseitsemänpilkkujotain. Ehkä maanantaina.

Joudun menemään illalla vanhempieni luokse ja pelkään että ruoan tuputus alkaa. Siksi en voi syödä mitään ennen sitä, vaikka toivon että onnistun välttämään ruoan sielläkin. Muuten viikonloppu on ohjelman puolesta ihan liian tyhjää täynnä, liikaa aikaa omistettavaksi syömiselle. On vain pakko kehitellä jotain.

Vatsasta kuuluu murinaa pitkästä aikaa, jotenkin se tuntuu lohdulliselta.

Minulla on viha-rakkaussuhde ystävääni nimeltä vaaka

2011-09-22T10:59:00.000+03:00

48,5kg.

Happyhappyhappy onnistuneen eilisen jälkeen, sillä koko päivän ruokasaldoksi jäi tosiaan se puolikas banaani + kahvimaidoista tietysti jotain. Jotenkin silti luulin, että paino olisi ollut enemmän, ihan vain siksi että tuntui siltä. Niin turvonneelta ja pöhöttyneeltä. Jälleen kerran jäin aamulla tuijottamaan itseäni peilistä jonka näyttämä kuva muuttui silmissäni koko ajan. Hetken tuntui psykoottiselta, mutta havahduin kun yökylässä ollut ystäväni kutsui kanssaan aamutupakalle.

Jotenkin oli niin kiva kun oli seuraa heti aamusta, aamukahvi ja -tupakka ystävän kanssa on varmasti parasta maailmassa!♥

Mutta takaisin asiaan. Tiedättekö sen hetken, kun kysytte (poika)ystävältä mielipidettä jostain kampauksesta tai asusta, ja haluaisitte todella kuulla sen rehellisen mielipiteen? Usein tuollaisten kysymysten esittäminen on turhaa, koska vastaus on samantyyppinen tilanteesta ja todellisuudesta riippumatta. Kuinka monesti käyttöä olisikaan ystävälle, joka kertoo rehellisesti kun tukkasi on hirveä ja näytät asussa maksulliselta naiselta! Monet sanovat haluavansa rehellisen mielipiteen, mutta kuinka moni sitä sitten oikeasti haluaa? Mielipiteen sellaisesta minästämme, jota emme tosiasiassa haluaisi olla? Kuten että "olet itseasiassa aika pulska, vaatekaappisi osoitus olemattomasta tyylitajusta ja juttusi eivät vain ole hauskoja."

Tässä kohtaa tulee esittelyyn ystäväni, joka ei ikinä pelkää tunteideni loukkaamista totuudella. Ystävä, joka on rehellinen niin pitkään kuin virtaa riittää, eli vaaka. Tänään olin iloinen sen positiivisista uutisista, jotka vähän hälvensivät pelkoja, mutta entäs huomenna? Välillä totuus sattuu ja suututtaa yhtä paljon, kuin sen kuuleminen että tosiasiassa olen tyhmä, poikaystäväni aika ruma ja vaatteeni ovat kamalia. Oikeasti loukkaantuisin ystävälle, niin loukkaannun teatraalisesti myös vaa'alle. Hetken kuluttua kuitenkin tihrustan itkua vessassa ja vannon että nyt asiat muuttuvat. Minähän en ole tuollainen.

Valheessa eläminen ei auta tulemaan paremmaksi, vaan totuuden hyväksyminen ja asioiden muuttaminen! Turha kai tässä on itkeä sitä että ahdistaa ja vituttaa ja on läski, jos ei tee asioille mitään. Nyt lähti sellainen tsemppiputki että oksat pois! Riitti tekosyyt ja itselleen valehteleminen, laihdun koska päätän niin. Jaksan koska päätän niin. Ja vaaka-ystäväni saa kertoa totuuden päivittäin, oli se sitten kivulias tai kivuton.

Aion olla uusi, rohkeampi minä.

My weakness is simply not going to stop me

2011-09-21T10:59:00.000+03:00

Oh yesterday. Selviän niiin huonosti kahvitteluista ystävien kanssa, jotka tietävät etten käytännössä ikinä syö töissä. Jos siis kahvilaan mennään istumaan töiden jälkeen / jonkun luokse, ruoan tuputtaminen alkaa välittömästi. En vain millään kehtaa aiheuttaa huolta ystävilleni, joten tottakai otan sitten jotain..Mutta kun saatanalle antaa pikkusormen sehän vie koko käden, ja apua kohta on uponnut jo kakku poikineen sämpylän lisäksi.

Note to self: älä mene nälkäisenä ruoan äärelle.

Onneksi kävin kuitenkin salilla vetämässä 1,5h treenin jossa hiki nousi pintaan oikein toden teolla. En voi olla välillä tuijottamatta itseäni peilistä siellä, niitä hyllyviä paksuja reisiä ja toisaalta epänaisellisen lihaksikkaita käsivarsia. Suunnittelin jättäväni salin jälkeen protskuannokset välistä, mutta pelkään ettei silloin lähde rasvaa vaan ainoastaan lihaksia. (Still confused about the actual truth). Kotona siis salaattia, jossa oli tonnikalaa, raejuustoa, avokadoa + kasviksia. Maha pullotti ja olemus oksetti, tartuin viinilasiin kuin ainoaan ystävään ja hipsin parvekkeelle tupakalle.

Note to self: olet aina väärässä sillä hetkellä, kun ajattelet tarvitsevasi jotain.

Täyden mahan tunne on kammottavinta ikinä ja yleensä viimeistään pimeän tullen on saatava vielä lasi viiniä tai rauhoittavia. Parvekkeelle polttamaan ketjussa tupakkaa samalla kun ahdistus meinaa kuristaa kyyneliä silmäkulmista. Mutta ! kerrankin, ensimmäistä kertaa pitkään aikaan, pystyin välttämään pahimman ahdistuksen. Menin peiton alle (valitettavasti vasta muutamien lasillisen jälkeen), mietin tulevia mukavia asioita ja kuinka tämä oli vain erätappio matkalla kohti onnistumista, ja lopulta nukahdin ihan hyvillä mielin. Nukuin pitkästä aikaa yli 8h ja heräsin aamulla kohtuullisen virkeänä.

Tänään tulee olemaan oikea onnistumisen päivä, koska niin olen jo päättänyt! Puolikas banaani lounaaksi ja muuten päivän mittaan tulee kulumaan vain vettä ja kahvia. En malttaisi millään odottaa iltaa ja kivoja juttuja, eikä työnteko inspiroi nyt yhtään vaikka deadlinet häämöttää jo noin sadan asian kanssa. En ole muutenkaan mikään odottamisen ylin ystävä, oli kyse mistä tahansa. Kaikki mulle heti nyt! No ehkä käännän ajatukseni siihen, mistä liksa juoksee eli työhön, niin aika menee nopeammin.

Ihanaista keskiviikkoa kaikille ihanaisille tyttösille (miksei toki pojillekin), luvatkaa minulle yksi hymy tällekin päivälle!♥

Oh mirror, did I just see a smile on my face?

2011-09-20T11:20:00.001+03:00

Pienen hymyn. Sellaisen, että on vielä toivoa. Onhan?

Tauko jäi lyhyeksi, kiitos hyvä niin. Paljon on silti ehtinyt ajatuksia pyöriä päässä. Olen miettinyt työterveyslääkärin luona käymistä, aiheena loppumaton itsetuhoisuuteni. Että ehkä jokin lääkitys, ehkä mitä tahansa mikä sen lopettaisi? Oli viikonloppuna tilanne, jossa tuli kysymys eteeni, että miksi en tee tilanteelle mitään, miksi en voisi hakea apua. Onko se ylpeys, pelko, enkö tunne ansaitsevani sitä, mikä?

Ollakseni rehellinen olen aina uskonut, että jokainen on sen arvoinen. Kenenkään ei pitäisi jäädä yksin tilanteeseen, jossa pitkittynyt paha olo ei ota loppuakseen. Oli syy ihan mikä tahansa, kukaan ei sitä ansaitse. Minä, sinä, hän, me, te, he, kaikki.

Ehkä pelkään eniten sen virallisen tiedon olemassa olon seurauksia. Kuten kuulin ilmaisun, että olen epävakaa henkilö. Mitä jos olisin ihan paperilla virallisesti epävakaa henkilö. Fuck. Sana kuulostaa jotenkin pahemmalta kuin ilmaisu "masentunut". On niin kuin vanhukset, eläkeläiset, nuoret, työssäkäyvät aikuiset, opiskelijat, lapset, sit on ne epävakaat hullut jotka ovat kuin karjaa joka ei mene kaupaksi eikä hengiltäkään voi laittaa. Valtiota vituttaa, omaisia hävettää.

Niin ne seuraukset? Uutisissa oli juuri, että joillain pankeilla on lainan myöntämiseen 1-5 vuoden karenssi masennuslääkkeiden/terapian lopettamisen jälkeen. Harrastukseni kanssa tulee lievästi sanottuna ongelmia ja mitähän muuta mahdollista vielä on, mistä en tiedä? Hitto, en minä ole kykenemätön lainanmaksaja/työntekijä/ystävä vaikka joskus yksin pimeällä suunnittelenkin viimeisiä hetkiä. Silti se vaan menee niin. HUOM, en yritä nyt peloitella ketään, pohdin vain näkökulmia.

Mikä kaikki menee peruuttamattomasti päin vittua, jos kerran avaan suuni ja myönnän olevani sekaisin?

Lisäksi, en ole ikinä halunnut hoitoa syömäongelmaani. En halua opetella syömään enempää, nykyisessäkin on liikaa. Nälkään en ole kuolemassa heikon itsekurini kanssa, joten mitä pienistä. En halua eroon tästä, en en en ikinä aio pysyä tässä tai hui lihoa! On vain pakko myöntää, että ehkä 99% masennukseen ajavista syistä johtuu siitä etten osaa syödä niin kuin normaalit ihmiset. Mut miten olisi, Doctor, saanko silti jotain piristeitä? Puolihoitoa puoleen ongelmaan?

Ja kyllä, siltikin hymyilen. Hymyilen aina silloin, kun olen loputtoman väsynyt ja loputtoman luovuttanut, mutta myös silloin kun vielä uskon johonkin. En edes tiedä, miksi enää uskon mihinkään parempaan, mutta uskon silti. Nyt pitää enää löytää ne kantavat asiat ja panostaa niihin. Kuten, mulla on ihania ystäviä ja ihana perhe. Ihania harrastuksia ja ihana koti. Ihania lukijoita tietysti myös♥. Aivan mielettömän paljon asioita, jotka saa hymyn huulille juuri tällä hetkellä, kun muistutan itseäni siitä, miksi siihen on syytä.

Paino on jotain about nelkytyhdeksänylimääräistä kiloa. Otin sivutaulukon pois, koska mua jotenkin ahdisti sen olemassa olo. Eiköhän jokainen osaa teksteistäkin kaivella niitä numeroita.... Tänään kahville ystävän kanssa ja siitä treenaamaan. Syönyt olen viimeksi sunnuntaina, on varmaan pakko syödä jotain ennen iltaa. Kiitos kysymästä, yhden päivän paasto ei juurikaan laskenut grammoja.

PS. Kävi mielessäni, että kun näitä tekstejä lukee, niin eikö tulee fiilis että kannattaa haluta syömishäiriöiseksi? Toivottavasti esimerkkini kannustaa kaikkia haluamaan jotain muuta kuin tätä.

Keep on failing, you fucker!

2011-09-16T11:35:00.001+03:00

Heräsin aamulla pienessä pöllyssä ja haparoivin askelin kävelin kylpyhuoneeseen. Suuta kuivasi ja kädet vapisivat. Tartuin purkkiin ja nappasin sieltä jälleen yhden pillerin. Katseeni eksyi kuitenkin vielä kerran peiliin, jonka vuoksi laitoin pillerin takaisin. Silmät vieläkin turvonneina viime yön kyynelistä, katse tyhjä ja sydän ontto. Suihkuun, vaatteet päälle ja töihin. En edes yrittänyt näyttää ihmiseltä, en jaksanut enkä välittänyt.

Mietin, miksi mikään ei ikinä mene niinkuin suunnittelen. Aloitin tämän blogin, jotta saisin jotain rotia itseeni, jotain järkeä tekoihini. Luulin etten yksinkertaisesti kehtaisi kirjoittaa, kuinka olen kolme päivää putkeen vetänyt nappeja ja siinä välissä tokkurassa vetänyt aivan kaikkea mahdollista kaapeista (esim KILON pastaa pelkällä suolalla). Ettei tulisi niitä hetkiä, kun en välitä yhtään mistään. Ja silloin kaikki, mikä tahansa mikä vahingoittaa itseäni on bonusta. Sinä hetkenä on huikeaa huomata, kuinka ei voi tehdä mitään mikä tuntuisi miltään.

Siihen jää koukkuun, jopa siihen pelottomuuten. Jos tartunkin aseeseen, alanko sitten pelätä itseäni? Entä kun se on jo ohimolla, entä sitten? Lasken sen alas.

Päivänvalossa olen jakkupukuinen aikuinen nainen, joka urheilee ja harrastaa. Hymyilee kaikille ja on kohtelias ja ahkera. Pimeän tullen olen se säälittävä narkkari, joka katkeruudessaan näyttää keskisormea maailmalle ja itkee sisäisesti syötyään mitä tahansa "kiellettyä". Kaataa lasiin roséeta ja puree huulta.

Niin, viimeyönä itkin pitkästä aikaa mietittyäni rakkautta ja välittämistä. Läheisiäni ja ihan vaan minulle läheisiä ihmisiä. Kuinka paljon onkaan ihmisiä, joiden puolesta tekisin vaikka mitä. Niin monta ihmistä, joiden puolesta matkaisin maailman ääriin. Ja kuinka koko maailmassa vain perheeni rakastaa minua itseäni. Ja hekin koska on pakko, koska se menee niin.

Onko sillä sitten väliä, että on yksin? Tai tulee olemaan yksin... En tiedä.

Tulee pieni tauko kirjoitteluun, kunnes saan takaisin sen tahdon pienentyä. Tai kun pystyn muuhun kuin lääkehöyryisiin sepustuksiin kaikesta älyttömästä. Nyt en vaan välitä mistään, vaikka haluaisin. Todennäköisesti jo ensi viikolla tämän viikon välinpitämättömyys vituttaa ja itkettää, itseasiassa toivonkin sitä. Toivon, että pääni selkenee mahdollisimman pian ja etten hautaudu koko tulevaksi syksyksi sänkyyn aina kun mahdollista. Jos vihdoin alkaisin uskoa, että pystyn tähän kun en vaan aina luovuta kesken? Ehkä joskus, niin toivon.

Let's get high

2011-09-15T15:49:00.000+03:00

Savua keuhkoissa, ilmassa, sormien välissä. Kiemuroita, koukeroita, kieroituneita ihmissuhdekuvioita.. Kaiketi muut ovat suoria, itse olen ainoastaan väärämielinen ja vääristynyt, väärä.

Pillerien vääntäessä mieleni taas jollekin aivan uudelle astraalitasolle olen suorastaan häkeltynyt siitä, miten selvästi näen tulevat epäonnistumiset pääni sisällä. Pienistä asioista, vääntyvistä nilkoista korkkareilla liukastuessa aina loppuelämääni koskeviin kysymyksiin, laiskuuteen ja marttyyriyteen saakka. Miksi tehdä mitään oikein, kun kaiken voi heittää romukoppaan koska vain? Koska niin se tulee menemään kuitenkin.

Vaikka en ole itkun partaalla tauotta, niin kaiken pillerieuforiankin keskeltä tunnen, että olen lähempänä breakpointia kuin koskaan. On vain ajan kysymys, koska kaikki hajoaa käsiin. Pahimmalla hetkellä, kun pitäisi jaksaa tehdä töitä, jaksaa treenata, sosialisoida, jaksaa elää, en todellakaan jaksaisi jaksaa.

Menisin ilomielin paskan roskaihmisyyteni kanssa sieltä, mistä aita on matalin, mutta kun sekin on jo liian korkea. Vaikka pystynkin huijaamaan päätäni ja peilikuvaani koroilla, ne eivät auta yhdenkään aidan yli. Paremminkin niistä jää kiinni ja kompastuu niin että niska katkeaa kerralla. RUTS!

I wish.

Nappi, toinen, kolmas.

Itsetuhoni on pahin huumeeni

2011-09-14T14:27:00.000+03:00

En osaa olla onnellinen. En osaa yleensäkään vain olla. Jos mielialat eivät heittele, kehitän jotain jotta vajoan.

Eilen rojahdin sohvalle päästyäni kotiin, kahden ja puolen tunnin treenien jälkeen. Lihaksia kolotti ja väsytti. Olin syönyt illalla kuudelta puolikkaan banaanin päivän raejuustojen yms lisäksi, mutta ei ollut nälkä. Mietin mielessäni, miksi tuijotan telkkarin ruutua edes katsomatta mitään, kun pitäisi mennä nukkumaan jotta jaksaa seuraavankin päivän hyvin. Silti jäin istumaan.

Tartuin siihen suklaalevyyn jonka sain töistä ja söin oikein kuvotukseen asti. Ei tehnyt mieli, lähinnä liika makeus toi huonon olon. Teki vaan mieli vihata itseään. Teki mieli vetää niin paljon kaikkea paskaa kuin mahdollista, jotta voisin sitten itkeä ja vihata itseäni. Se on enemmän kuin tarve, se on pakko. En tiedä miksi.

Nyt tuntuu vain tyhjää. Halu päästä kotiin ja nappien avulla nukkumaan. Halu unohtaa että edes elää, tai tässä todellisuudessa.
Tänään en syö.

Feeling good though not feeling the success

2011-09-13T14:13:00.001+03:00

On jotenkin erikoisen hyvä fiilis, vaikka siihen ei juuri syytä olisikaan: En käynyt aamulla lenkillä ja raejuustotonnikalalounaani lisäksi on uponnut myös 3 palaa suklaata. Ahdistus! Mutheicamoon ja excuse moi, en vaan voi vastustaa suklaata jos sitä on. Minulle tuli sitä töihin ihan itellan kuljettamana. Juu anteeksi mitä, postissa! Kiitos lahjuksesta arvon kaupparatsu, ei pysynyt levy sivulaatikossa. Siis vika ei ollut minussa. En ole ahne enkä sika enkä sokeriaddikti tai muutakaan ällöttävää, mut pakotettiin siihen.

Nyt tuntuu kuin olisin turvonnut kymmenen senttiä joka suuntaan. Vaatteet kiristävät ja rintaa puristaa, mutta yritän sulkeä ilkeät äänet päästäni ja vain pysyä tiukempana loppupäivän.

Kuitenkin, raahasin luuni ja rasvani eilen salille ja nostelin painoja oikein urakalla, plus pyörääkin poljin puoli tuntia! Olen ehkä liioitellunkin ylpeä itsestäni, mutta olin niin lähellä ajaa suorinta reittiä kotiin töiden jälkeen. Tänään jälleen salille hyvän fiiliksen siivittämänä. Taitaa tosin urheilu olla tällä kertaa pääosin aerobista, koska pari päivää putkeen on jo ollut lihaskuntoa. En tiedä missä kohtaa tämä kääntyi näin, että nostelen mieluummin rautaa kuin lenkkeilen? Muistutan kohta ruumiinrakenteeltani enemmän miestä kuin naista.

Pariin päivään en rutiinieni rikkoutumisen takia ole päässyt vaa'alle. Nyt alkaa taas jännittää niin paljon etten tiedä pystynkö aamulla. Oikeasti pitäisi vaan toimia ja kestää se, jos kaikki kusee niskaan, eikä sulkea silmiään epämukavalta todellisuudelta ja jatkaa turpoamista. Jännittää.

Sitä treenimotivaatiota? + ruokasuunnitelma

2011-09-12T14:49:00.000+03:00

Voihan pilvinen maanantai! Missä on se lämmin aurinko heijastamassa valoaan kauniiseen ruskaan? Ei täällä ainakaan; vettä sataa, tuulee ja on synkeää. Viime yönä sain unta kokonaiset kolme tuntia ja aamulla olisin maksanut vaikka mitä muutamasta ylimääräisestä tunnista.

NYT en kuitenkaan valita, kitise, keksi tekosyitä ja änkytä vastaan. Duunin jälkeen menen heti salille, siitä sitten kotiin lepäämään. Kävelyllä pitäisi käydä, mutta voi olla että tyydyn kuntopyörään. Kai sekin on jotain? Väsyneenä treenaus ei vissiin ole kovin hedelmällistä, mutta en voi alituiseen lipsua kaikesta.

Mainitsin muuten viimeksi siitä uudesta "dieetistäni", vaikka ei kai se varsinaisesti mikään dieetti edes ole. Syön päivittäin 400g raejuustoa, 150g tonnikalaa ja 200g tomaatteja, kahdessa osassa. Lisäksi sallittua on yksi hedelmä tai lasi tuoremehua päivässä. Lisähedelmä on sallittu, jos käyn lenkillä ja olo ennen sitä on huono, nollaenergialla kuntoilu ei tuo muuta kuin huonon olon eikä mitään tuloksia. Kahvin maitoja en laske, koska kalorimäärät ovat joka tapauksessa arvioita. Yritän pitää itseni mahdollisimman vapaana uusista neurooseista, jotta pysyisin edes vähän lähempänä normaali-ihmisten syömistä.

Harva päivä on vielä kulunut täysin tuon mukaan, esimerkiksi tänään en ehtinyt käydä lounastauolla kaupassa eikä jääkaapissa ollut muuta kuin raejuustoa. Tähän mennessä olen siis syönyt 200g raejuustoa, palan banaania ja mandariinin, ennen salia vielä ainakin puolikas banaani. Lisäksi on kulunut sokeritonta redbullia, kahvia ja vettä. Salin jälkeen sitten se perus 200g raejuustoa, 75g tonnikalaa ja 100g tomaatteja. Aikaisin nukkumaan ja ainakin haaveissani aikaisin huomenaamulla lenkille. Ehkä huomisesta alkaen saan vakiinnutettua tämän, pitääkin käydä illalla vielä kaupassa ettei tämän päiväinen ongelma toistu!

Ja ehkä treenimotivaatio alkaa seuraavista kuvista?

Mummoni mukaan laiskuus on ihmisen pahin synti

2011-09-11T12:01:00.001+03:00

Pitäisi olla aktiivisempi. Joka kerta kun vaan istun koneella tulee ahdistus siitä, että tälläkin hetkellä voisin tehdä jotain muuta. Pitäisi mennä lenkille. Tai edes suihkuun ja lähteä ovesta ulos. Miksi se on joskus niin vaikeaa? Laiskuus on niin sietämätön ominaisuus.

Olen tällä hetkellä pakkosyöttölässä aka vanhempieni luona. Istun sisällä ja harmittelen tuolia vasten leviäviä reisiäni. Hyh. Äiti leipoo keittiössä omenapiirakkaa. "Äiti, en oikeasti tarvitsisi/halua rasittaa sua/olokin on vähän huono". Voi ei se häntä rasita. Kiva vaan kun saa jollekin leipoa ja kyllä se mieli siitä muuttuu kun on valmista! ...Sitä itseasiassa vasta pelkäänkin...

Pakko paikata tuleva tappio jonnekin. Lenkki + lihaskuntoa kotikonstein. Punnerrukset, vatsat, kyykyt, hauiskäännöt, ojentajat, hartiat + kulmasoudut. Yritän muistuttaa itseäni siitä, että aloittaminen on se vaikein osuus. Ja että en kuole piirakkaan, paitsi henkisesti. Rustaan kalenteriini lenkkeilyohjelmaa, jotta jotenkin motivoituisin. Miten muut liikkuvat/motivoivat itseään?

Täytän sivut itseni huijaamisella

2011-09-09T12:58:00.000+03:00

Otsikolla tarkoitan lähinnä uutta kalenteriani. Heart ! mutta niin petollista kuvitella, että mikään muuttuu vaikka sivuilla on sydämiä ja voisin melkein uskoa että useampikin ystävä haluaa viettää kanssani aikaansa. Miksi tykkään aina lyödä itseäni, näilläkin sanoilla? Think pink tai jotain muuta roskaa.

Negatiivisuudesta kukkaruukkuun, hankin myös toisen kirjan. Sellaisen karheakantisen, aika romanttisen ja paksun. Ostin sen, jotta voin kirjoittaa sinne ajatuksiani. Muut varmaankin nukkuvat öisin, itse mietin elämää ja teen päätelmiä ihmisyydestä ja elämästä. Välillä tekisi mieli huutaa heurekaa kun kuvittelen ymmärtäväni miksi maailma kusee tai ei kuse. Lähinnä haluan kirjoittaa hulluja ja ei niin hulluja ajatuksiani ylös, jotta voin hymyillä niille myöhemmin. Sitten vanhana ja viisaana voin ehkä paremmin muistaa, millainen nuorena olin ja mikä oli se tie mitä kuljin. Päiväni ovat välillä niin täynnä ajatuksia, etten millään muista niitä edes myöhemmin samana päivänä. Ehkä vuosien/vuosikymmenien päästä lukiessani sitä kirjaa arvostan enemmän sitä, millaiseksi olen tullut (toivossa on hyvä elää).

En ole aiemmin toteuttanut tätä ideaa, koska inhoan rumaa käsialaani. Tai ei se kai ole rumaa, mutta ei ainakaan kaunista. Perfektionistina en jotenkin pysty käsittelemään epämieluisia asioita, joihin en voi vaikuttaa. Alkaa vaan vituttaa.

Urheilupäivityksenpoikasta taijotainsinnepäin. Tiistaina olin siis salilla, keskiviikkona en tehnyt muuta kun kerrytin lisää rasvaa rumaanlöysäänällöttävään mahaani ja eilen oli oikea tapporääkki salilla. Onneksi ei kaikesta pahasta fiiliksestä huolimatta ollut vaihtoehtoja. Tänään harrastelemaan myös epäurheilua ja sen tuoman adrenaliinin voimalla lenkille myöhemmin illalla. Olen myös aloittanut dieetin, mikä on tähän asti toiminut ihan hyvin luulen. Ainakin turvotus on laskenut, ainakin vähän! Kerron siitä lisää myöhemmin, jos se toimii vielä viikonlopun jälkeen hyvin.

En ole muuten pitkään aikaan tajunnut kiittää teitä lukijoita olemassaolostanne. Käsittämätöntä, että niinkin uskomattoman montaa kiinnostaa soperrukseni elämästä. Kiitoskiitoskiitos kaikesta kannustuksesta mitä olen saanut ja kaikesta muustakin! Yritän olla ailahtelematta ikäviin juttuihin niin herkästi.

Ovatko tekstit muuten keskimäärin liian pitkiä?? Mulla on aina liikaa sanottavaa.

Sylikaupalla lämpimiä halauksia kaikille♥

Se ääni kun lasi särkyy

2011-09-08T10:00:00.000+03:00

En jaksaisi hengittää, olla täällä enkä edes olla elossa. Tekee mieli kiljua, repiä hiuksia ja tiputtautua katolta. Itkeä. Haluaisin kotiin mutta elämä on vastuuta ja sitä ettei ole vaihtoehtoja. Hymyilet kun pääsi sisällä kiljuu sata riivaajaa.

En vaan jaksa, en vaan jaksa, en vaan jaksa, en vaan jaksa, en vaan jaksa, en vaan jaksa,

En vaan jaksa, en vaan jaksa, en vaan jaksa, en vaan jaksa, en vaan jaksa, en vaan jaksa.

Jos kuulen vielä yhdenkin ihan vitun tyhmän kysymyksen, räjähdän.

Anteeksi että joudutte näkemään tämänkin. Oikeasti yritän, tuntuu ettei se vaan riitä, etten vaan pysty. Huomenna, olen parempi. Lupaan. Anteeksi!

48,1.

Jokainen laittaa kiinni siivet selkäänsä

2011-09-07T10:38:00.001+03:00

Jos tästä yhtään enää vajoan, en välttämättä nouse enää. Pakko yrittää nähdä asioiden hyvätkin puolet. Se asia, mikä painoi mieltä ja sydäntä sunnuntaista eteenpäin, on ratkennut. En voi sanoa mikä se oli, mutta voin sanoa että sydämeltä vierähti pieni vuoristo. Vaikka vain tuurilla homma ratkesi positiiviseen, olen onnellinen että se on ohi. Sitä tuuria ihmetellessä meni hetki jos toinenkin. Asiat, mitä en olisi ehtinyt sanomaan tai tekemään. Vaikeaa vieläkin käsittää. Ainakin päivitin testamenttini.

MIKÄ siinä silti on, että mennyttä ei voi unohtaa? Vaikka kaikki on nyt hyvin (no siis, I'm alive), jään riippumaan historiaan, ikäviin asioihin kaikissa ajatuksissani. Silti, en tiedä oliko se eilinen puiden lehtiin heijastuva ilta-aurinko, radiosta soiva Jason Mraz - I'm Yours vai mikä, mutta fiilis oli todella pitkästä aikaa toiveikas. Miksi itken menneitä, kun tulevaisuus on kiinni enää omista päätöksistäni? Unohtaminen on vaikeaa, yön tullen kuu ei valaise sitä pimeyttä mikä mieleni täyttää, mutta aurinko nousee joka päivä. Joka päivä itse päätän, että elämästäni tulee hyvä.

Joku sanoi, että kaiken elämässä voi summata yhteen asiaan; it goes on.

Vaarallisinta on luottaa siihen,

että se jatkuu.

Tästä hetkestä lähtien yritän vain pitää itseni kiireisenä, jotta en ehdi ajatella. Salia, lenkkeilyä, siivousta, kahvittelua/muuta ystävien kanssa "hengailua", muuta harrastelua.. Pitäisi hankkia kalenteri jonka sivut voi täyttää yläreunasta alareunaan tehtävillä, jotka pelastavat mut itseltäni ja hiljaisuudelta. En kestä pimeyttä ja hiljaisuutta. Silloin alan pelätä itseäni ja ajatuksiani. Alan muistaa kuristavat otteet ja vielä pahemman.

Rakastin vanhaa kalenteriani, joka sai unohtamaan yllätyksettömän todellisuuden. Pehmeän karheaa kantta ja sivujen piirroskuvia.

Tekisi myös mieli aloittaa joku uusi urheiluaktiviteetti. Käyn joo salilla ja lenkillä, mutta tällä hetkellä en saa sydäntäni niihin mukaan. Tarvitsisin jotain josta innostuisin niin, että en jää mieluummin peiton alle taistelemaan viskipulloa ja pilleripurkkeja vastaan. Plus aineenvaihduntani on ollut totaalisen seis kesän alusta lähtien. Vain löysistyn. Paino pysyy samana, mutta kaikki lihakset vaihtuvat rasvaksi. Varmasti! Yök! Ehdotuksia?

Yritän tehdä paremmin, olla parempi, jaksaa paremmin. Ainahan voi yrittää. Olen myös kuullut, että menneisyydelle voi kääntää selkänsä, mutta silloin se vain iskee takaa päin. Voi olla, mutta en välitä.

Ja niin sydän vähitellen arpeutuu.