Sitten sitä alistutaan kohtaloon. En minä pysty. En mitä vain jaksa. Onko sillä nyt mitään väliäkään.
En ole ikinä ollut tarpeeksi vähän ollakseni tarpeeksi paljon, mutta tässä tilanteessa taaksepäin katsoessa se melkein tarpeeksi, tai lähempänä tarpeeksi olemista oli paljon parempi kuin tämä nykyinen hetki. Valovuosien päässä siitä ihmisestä, joka olen ollut. Nykyään olen vain... Minä. Ei mitään liitteitä. Päähäni juolahti hassu ajatus, että ehkä normaalipainossa pelottavinta onkin, ettei ole millään tavalla erityinen.
Kieltäydyn tiukasti näkemättä asiaa niin, että sitä voisi tulkita huomionhakuisuutena tai epäitsevarmuutena. Jota se ei tietenkään ole. Ei tietenkään. Antakaa nyt naisen laihduttaa ja keskittää koko tarmonsa päivän ruoka-annosten ihmettelyyn, ei sitä nyt laillakaan kielletä!
Tämän eri suuntiin poukkoilevan uhon taustalla on ajatus uudesta alusta. Ajatus siitä, että ehkä mitään ei kirjoitettukaan vielä kiveen, ehkä minulla on edelleen se ihan sama omissa käsissäni oleva tahto, jolla saan itseni tekemään mitä haluan. Ehkä yritän haastaa itseäni uskomaan vahvemmin katsomalla asian muitakin puolia. Siitäkin huolimatta, kaikesta tiedosta siitä hukatusta elämästä huolimatta, olen parin päivän ajan muistanut kaiken niin kuin ennenkin. Aivan niin kuin ennenkin. Eikä se tuntunut yhtään pahalta, päin vastoin. Jotenkin tuntuu paremmalta, kuin pitkiin aikoihin. Tuntuu, kuin olisin taas elossa.
