Be somewhere, mind somewhere else

Aamulla teen kaiken niin kuin aina ennenkin. Kävelen puoliunessa keittiöön, kaadan vettä kahvinkeittimeen kahden kahvikupin verran. Avaan työkoneen ja lysähdän huonossa ryhdissä sohvalle. Siitä se alkaa, se miten en minä yleensä päiviäni kuluta, puoli vuotta sitten siis. Luen ensimmäiset sähköpostit, henkeä alkaa ahdistaa ja kyyneleitä valuta. Jään kotiin, koska en jaksa mennä tällaisena työpaikalle. Väsyneenä, kaikki se näkyvillä. Kaikki se väsymys ja epäusko omaan osaamiseen. Otan kaiken itseeni, ne vitsitkin sähköposteissa. Taasko tein kaiken väärin? Ennen osasin sentään jotain, osasin sentään tehdä työni hyvin.

Puolen päivän aikaan nappaan jääkaapista rahkaa. Ei ole nälkä, tekeepähän vain mieli syödä. Laitan levitettä leivälle, miettimättä olisinko voinut kaapia siitä enemmän pois. Naisten lehdessä kirjoitetaan anorektikosta, tottuneesti aloitan heti siitä artikkelista. Minuutin jälkeen aihe kyllästyttää, ei kiinnosta oikeastaan yhtään.

No mutta minähän menen iltapäivällä salille. Minähän voin syödä leivän ja rahkaa. Kyllähän minä voin. Niin. Iltapäivän tullessa istun kuitenkin vielä samassa lysähtäneessä asennossa työkoneen äärellä. Selkään ja hartioihin sattuu, taustalla soi repeatilla kaikkea kaihoisaa. Tuntuu ahdistavalta, tuntuu vaikealta, vaikka en tiedä miksi. Alan miettiä, pitäisiköhän sittenkin jäädä kotiin. Pestä koneellinen pyykkiä, parikin, olla vain kotona.

Kun en mieti syömistä tauotta, on kuin jotain puuttuisi. Kun en välitä siitä, että yleensäkin minun kaapistani löytyy leipää, tiedän vain, ettei mikään ole niin kuin ennen. Kun päivästä toiseen annan itseni tehdä mitä vain ja olla tekemättä mitään mitä pitäisi, tunnen ikävää. Tunnen pakkoa palata menneeseen, vaikka en tosiaan tiedä osaanko enää. Osaanko enää olla niin sekaisin? Miksi oikeastaan edes pakko? Tiedän vain että on. Tiedän vain, etten tällaisena ole hyvä.

Töissä olen toistuvan monesti kuullut vitsailuja painostani. Miesten suusta. Siitä, miten nyt tuollainen tikku painaa miinuskiloja, miten tuollaista ei meinaa edes nähdä. Ja se tuntuu kamalalta. Koska ensimmäistä kertaa aikoihin totuus on ihan oikeasti jotain muuta. Ja vieläpä kun seurassa on monena kertana ollut paljon itseäni pienempiä, niin olisivat hiljaa. Pitääkö minut nolata kerta toisensa jälkeen niiden silmissä, jotka todellakin näkevät totuuden. Niiden toisten naisten kohdalla, jotka ovat hiljaa ja katsovat minua päästä varpaisiin. Ja kuinka kuvottava olenkaan, ja kuinka tuo muistuttaa siitä ja vihastuttaa joka kerta. Kuinka kamalaa onkaan olla tällainen. Kuinka paljon vihaankaan sitä kaikkea vatsan kohdalle kertynyttä. Kuinka paljon vihaankaan itseäni.

Ja kuinka en tee sille mitään. Mikä minua vaivaa?

Voisiko se jokin tahdonvoima tulla takaisin?

No mutta huomenna. No mutta maanantaina. No mutta maanantaina taas huomenna. Huomenna huomenna huomenna. Tiedättekö ne liikalihavat, joiden sanoja kuunnellessa tuntee myötähäpeää? Tekosyitä tekosyiden perään, kaikki on jonkun muun syytä. Lapsena kiusattiin ja nyt sitä ja tätä. Olen ihan samanlainen, tuntuu vain niin kamalalta. En olisi ikinä uskonut, että minulle voi käydä näin. En vain voi uskoa.

52,6kg

It's a lonely place, this world you know

Niin pitkään poissa, etten edes tiedä mitä sanoa. Enkä tiedä mitä sanoa siitä ajasta, jonka olen ollut poissa. Olen ollut yksin, turta ihan kaikkeen, väsynyt ihan kaikkeen. Töitä aamusta iltaan, yritystä unohtaa koko olemassaolo. Enkä tiedä miten minun käy, kun pitäisi hypätä ulos oikeaan elämään ja tuntemaan taas oikeita asioita. Miksi, miksi pitää yleensäkään tuntea?

Ehkä siksi pitää tuntea, koska eihän tunnottomuudessa ole järkeä. Sehän vasta turhaa onkin.

Sana yksin, pitää tällä kertaa paljon enemmän paikkaansa kuin aiemmin. Erosin poikaystävästäni. Kuuntelin syytteleviä sanoja ja ehkä puolittaisia totuuksia siitä, etten mihinkään kelpaakaan. Ettei minusta ole ihmiseksi, ettei minusta ole mitään hyvää kenellekään. Hetken voi jotain saada irti, sitä mitä kenestä tahansa muustakin. Mutta olen vain laiha varjo ihmisestä, jonka puolesta kukaan tekisi mitään.

Ja tuohon minä hukkasin elämästäni kuukausia? Enää ei satu se lopullinen päätös, enää sattuvat vain ne lopulliset sanat.

No siitä syömisestähän sinä tykkäät! Miksi et tekisi sitä kun et muutakaan osaa tai muuhunkaan kelpaa?
Paino on noussut. Se on nyt 52,4kg. Vituttaisi, jos jaksaisin ajatella sillä olevan merkitystä. Miksi yritän olla jotain, ehkä sittenkin jonkun muunkin takia. Tai siis yritin. Nyt en enää tiedä. En tiedä, onko millään itseeni liittyvällä merkitystä.

Merkityksetön. On hassua olla sellainen, itselleen siis. Tai aika kamalaa oikeastaan.

Haluaisin niin kovasti haluta olla vielä jotain muuta kuin kasa turhaa roskaa.

Ärsyttää olla näin säälittävän itsesäälinen. Tsemppaan huomenna, ja olihan tämä kirjoituskin sentään alku uudelle olemassaololle. Uudenlaiselle sellaiselle? Toivottavasti.