Be somewhere, mind somewhere else

Aamulla teen kaiken niin kuin aina ennenkin. Kävelen puoliunessa keittiöön, kaadan vettä kahvinkeittimeen kahden kahvikupin verran. Avaan työkoneen ja lysähdän huonossa ryhdissä sohvalle. Siitä se alkaa, se miten en minä yleensä päiviäni kuluta, puoli vuotta sitten siis. Luen ensimmäiset sähköpostit, henkeä alkaa ahdistaa ja kyyneleitä valuta. Jään kotiin, koska en jaksa mennä tällaisena työpaikalle. Väsyneenä, kaikki se näkyvillä. Kaikki se väsymys ja epäusko omaan osaamiseen. Otan kaiken itseeni, ne vitsitkin sähköposteissa. Taasko tein kaiken väärin? Ennen osasin sentään jotain, osasin sentään tehdä työni hyvin.

Puolen päivän aikaan nappaan jääkaapista rahkaa. Ei ole nälkä, tekeepähän vain mieli syödä. Laitan levitettä leivälle, miettimättä olisinko voinut kaapia siitä enemmän pois. Naisten lehdessä kirjoitetaan anorektikosta, tottuneesti aloitan heti siitä artikkelista. Minuutin jälkeen aihe kyllästyttää, ei kiinnosta oikeastaan yhtään.

No mutta minähän menen iltapäivällä salille. Minähän voin syödä leivän ja rahkaa. Kyllähän minä voin. Niin. Iltapäivän tullessa istun kuitenkin vielä samassa lysähtäneessä asennossa työkoneen äärellä. Selkään ja hartioihin sattuu, taustalla soi repeatilla kaikkea kaihoisaa. Tuntuu ahdistavalta, tuntuu vaikealta, vaikka en tiedä miksi. Alan miettiä, pitäisiköhän sittenkin jäädä kotiin. Pestä koneellinen pyykkiä, parikin, olla vain kotona.

Kun en mieti syömistä tauotta, on kuin jotain puuttuisi. Kun en välitä siitä, että yleensäkin minun kaapistani löytyy leipää, tiedän vain, ettei mikään ole niin kuin ennen. Kun päivästä toiseen annan itseni tehdä mitä vain ja olla tekemättä mitään mitä pitäisi, tunnen ikävää. Tunnen pakkoa palata menneeseen, vaikka en tosiaan tiedä osaanko enää. Osaanko enää olla niin sekaisin? Miksi oikeastaan edes pakko? Tiedän vain että on. Tiedän vain, etten tällaisena ole hyvä.

Töissä olen toistuvan monesti kuullut vitsailuja painostani. Miesten suusta. Siitä, miten nyt tuollainen tikku painaa miinuskiloja, miten tuollaista ei meinaa edes nähdä. Ja se tuntuu kamalalta. Koska ensimmäistä kertaa aikoihin totuus on ihan oikeasti jotain muuta. Ja vieläpä kun seurassa on monena kertana ollut paljon itseäni pienempiä, niin olisivat hiljaa. Pitääkö minut nolata kerta toisensa jälkeen niiden silmissä, jotka todellakin näkevät totuuden. Niiden toisten naisten kohdalla, jotka ovat hiljaa ja katsovat minua päästä varpaisiin. Ja kuinka kuvottava olenkaan, ja kuinka tuo muistuttaa siitä ja vihastuttaa joka kerta. Kuinka kamalaa onkaan olla tällainen. Kuinka paljon vihaankaan sitä kaikkea vatsan kohdalle kertynyttä. Kuinka paljon vihaankaan itseäni.

Ja kuinka en tee sille mitään. Mikä minua vaivaa?

Voisiko se jokin tahdonvoima tulla takaisin?

No mutta huomenna. No mutta maanantaina. No mutta maanantaina taas huomenna. Huomenna huomenna huomenna. Tiedättekö ne liikalihavat, joiden sanoja kuunnellessa tuntee myötähäpeää? Tekosyitä tekosyiden perään, kaikki on jonkun muun syytä. Lapsena kiusattiin ja nyt sitä ja tätä. Olen ihan samanlainen, tuntuu vain niin kamalalta. En olisi ikinä uskonut, että minulle voi käydä näin. En vain voi uskoa.

52,6kg