It's a lonely place, this world you know

Niin pitkään poissa, etten edes tiedä mitä sanoa. Enkä tiedä mitä sanoa siitä ajasta, jonka olen ollut poissa. Olen ollut yksin, turta ihan kaikkeen, väsynyt ihan kaikkeen. Töitä aamusta iltaan, yritystä unohtaa koko olemassaolo. Enkä tiedä miten minun käy, kun pitäisi hypätä ulos oikeaan elämään ja tuntemaan taas oikeita asioita. Miksi, miksi pitää yleensäkään tuntea?

Ehkä siksi pitää tuntea, koska eihän tunnottomuudessa ole järkeä. Sehän vasta turhaa onkin.

Sana yksin, pitää tällä kertaa paljon enemmän paikkaansa kuin aiemmin. Erosin poikaystävästäni. Kuuntelin syytteleviä sanoja ja ehkä puolittaisia totuuksia siitä, etten mihinkään kelpaakaan. Ettei minusta ole ihmiseksi, ettei minusta ole mitään hyvää kenellekään. Hetken voi jotain saada irti, sitä mitä kenestä tahansa muustakin. Mutta olen vain laiha varjo ihmisestä, jonka puolesta kukaan tekisi mitään.

Ja tuohon minä hukkasin elämästäni kuukausia? Enää ei satu se lopullinen päätös, enää sattuvat vain ne lopulliset sanat.

No siitä syömisestähän sinä tykkäät! Miksi et tekisi sitä kun et muutakaan osaa tai muuhunkaan kelpaa?
Paino on noussut. Se on nyt 52,4kg. Vituttaisi, jos jaksaisin ajatella sillä olevan merkitystä. Miksi yritän olla jotain, ehkä sittenkin jonkun muunkin takia. Tai siis yritin. Nyt en enää tiedä. En tiedä, onko millään itseeni liittyvällä merkitystä.

Merkityksetön. On hassua olla sellainen, itselleen siis. Tai aika kamalaa oikeastaan.

Haluaisin niin kovasti haluta olla vielä jotain muuta kuin kasa turhaa roskaa.

Ärsyttää olla näin säälittävän itsesäälinen. Tsemppaan huomenna, ja olihan tämä kirjoituskin sentään alku uudelle olemassaololle. Uudenlaiselle sellaiselle? Toivottavasti.