Ei kukaan halua muistaa niitä rumia hetkiä

Hymyilyttää kun nuoriso stressaa koulukuvia ja päivämääriä ja muuta. Voi huolettomat kouluvuodet, miksi niistä on jo niin pitkä aika? Ja miksei niiden ihanuutta edes yrittänyt ymmärtää silloin? Koska "vanhemmat ja opet oli ihan idareita ja se yksi weirdo ihan lesbo ja kukaan ei tajuu ja vittu mä lähden menee". He, olin ihana teini. Joskus on vaikea uskoa, että minusta tuli tällainen pikkuvanha kynsiään lakkaava nainen, jonka kenkävarasto koostuu pääosin korkokengistä ja vaatekaappi pursuaa kaikkea naisellista.

Ajatus lähti alunperin niistä kuvista. Siivosin pitkästä aikaa kellaria, josta löysin kasilla otetut koulukuvat. Ihmettelin, että miten ne olivat edes tallella, koska heitin aina kaikki koulukuvani pois. Kaikki pysyvät kipeät muistot siitä totuudesta, että olin/olen ruma ja paksu. Nykyäänkin elämästäni napataan todistusaineista pari kuvaa per vuosi, nekin yleensä kavereiden kameroilla. To be honest, en vain kestä sitä näkyä. Siinä on vain jotain niin vastenmielistä ja inhottavaa, eikä psyykkeeni kestä sitä tosiasiaa että olen aina ollut alipainoisenakin silminnähden lihava. Plus sit välillä olen ihan oikeastikin ollut lihava.

Nyt yli 15 vuotta vanhat valokuvat eivät enää ahdista: olin sellainen, mitä sitten? Pelkään vanhempana katuvani sitä, etten voi näyttää lapsilleni kovinkaan montaa kuvaa nuoruudestani. Ikävuosilta 12-20 saattaisin saada kuvia raavittua kasaan yhden käden sormilla laskettavan määrän. Yli kahdeksan vuotta, eikä edes yhtä kuvaa vuodessa. En nyt mieti itserakkaasti että kaipaisin kauheasti valokuvia itsestäni, mutta on se vähän surullista, ettei tallella ole mitään. Että kun vanhempana katson taaksepäin, en näe enkä muista mitään.

Tuntuu vain omituiselta, kuinka helppoa muistojen ja menneen elämän tuhoaminen on. Revit vain tai painat deleteä. Onkohan parempi, ettei muista?

Positiivista, että tällä hetkellä sentään mietin elämääni eteenpäin ja tulevia hetkiä, sitäkin kun olen joskus vanha.

ps. 49kiloatasan

just saying...

49,2kg.

Tästä ei tule yhtään mitään.

Söin eilen, koska taju meinasi lähteä.

I know, tekosyy.

Nyt lähden kotiin, otan viltin ja teetä ja jatkan siellä duuneja.

I hate this.

Supermiesurani on ollut lähinnä laskusuuntainen

 Kaipaisin nyt niin paljon aamua, jolloin saa nukkua pitkään,

vilttiin kietoutumista, teetä ja kirjan ääreen rauhoittumista.

 

48,4kg

En lopulta joutunut syömään mitään kunnon ruokaa eilen illalla, mutta toki leffaa tuijotellessa upposi ystävän kanssa litra jäätelöä. Nice, really nice done!

Tänään taas juoksua paikasta toiseen, kaikkea tylsää ja tyhmää vastuullisuutta. Tiedän, että on niin kiire että voin jättää syömättä vaikka koko päivän, mutta nyt on pakko myöntää että minulla on nälkä. Aivan uskomattoman kamala nälkä. Olenhan syönyt joo sunnuntain jälkeen hedelmää ja jäätelöä, mutta nyt todella kaipaan jotain kunnollista. Haluaisin niin selvitä ilman, mutta nyt tuntuu etten selviä. Väsyttää, kiukuttaa, ja kaipaan jotain missä on muutakin kuin hiilihydraattia.

Ongelmani on, että huomenna joudun treenaamaan niin tosissani että on pakko syödä huomennakin enemmän, enkä uskalla syödä kahta päivää putkeen ns "kunnon ruokaa". Siinä on vain jotain kiellettyä. Jalat eivät kanna kauppaan asti lounastauolla, jokin niitä estää. Haluaisin, mutta en pysty. Pääni sisällä käyn taistelua asioiden puolesta ja vastaan, ajattelu saa pään särkemään kuin sitä hakattaisiin kivillä sisältä ja ulkoa. Yksinkertaisesti väsyttää ja itkettää, antaisin mitä vaan että nyt olisi perjantai klo 19.30 ja voisin rojahtaa sohvalle tekemättä mitään.

Sekavaa.

Trying to keep the spirit and lose the appetite

-100g

Eilinen vähäinen ruoka ei oikein näy vaa'alla, et fak juu vaan vaakaseni! Söin siis banaanin ja pari luumua.. Salilla väsytti, onneksi en päässyt salilta kotiin vaan menin ystävieni kanssa kahville niin en päässyt kotiin jääkaapin äärelle. Silti, harmittaa ettei se näy missään. Ehkä huomenna.

Tänään juoksen heti töistä harrastelemaan, sieltä taas pää kolmantena jalkana kotiin vartomaan erästä idän ihmettäni. Hih, siis rakkaista rakkain ystäväni tulee kylään pitkästä aikaa♥. Vuokrataan ihan vain leffa, juorutaan, lipitetään teetä ja poltetaan ketjussa tupakkaa. Sydän. Pelkään että iltaan yritetään ujuttaa myös ruokaa, eikä nyt ole oikein edes mitään syytä miksi en voisi syödä. Mitähän minulla olisi tällä kertaa? Vatsa kipeä, huono olo? Jotkut verikokeet aamulla?? Kootut tekosyyt, miksi pääni ei keksi niitä nyt äkkiä lisää ja parempia? Että miksi ystäväni voi kyllä syödä, mutta itse en nyt vaan voi.

Ahdistun aina, kun joku tulee minun kotiini minun alueelleni, vaikka onkin ihanaa saada ystäviä visiitille. Katsomaan liian läheltä omituista toimintaani, sotkuani ja "turvaruokieni" täydentämiä kaappejani. En halua että kukaan huomaa mitään erikoista, en kestä nyt tuomitsevia katseita ja sanoja, tiedän kyllä itsekin. Pakko pitää piilossa tämä on maailmani, arvet ja naarmut ja ruma sielu. Ei sitä oikeasti kukaan kestä eikä halua nähdä.

Yritän piristyä, tämä on kuitenkin viikon paras päivä.

Ruusuja ja rusetteja tiistaihinne, murut!♥

Onkohan kytkimessä vikaa kun mennään vain takapakkia?

48,9kg

Voisin esittää yllättynyttä ja ihmetellä että miten tässä näin kävi, mutta tosiasiassa tämä ei ollut mitenkään odottamatonta. Söin eilen kuin normaalit ihmiset ainakin, kaloreita jotain...1500? Aamusta heti aamupalaa, sitten lounasta ja päivällistä ja vielä iltapalaakin. Lisäksi maha ei ole muutenkaan mun kanssa yhteistyöhaluinen. Noh, nyt jaksan vähemmälläkin taas pari päivää, kyllä se siitä lähtee laskemaan:)

Huomatkaa huikea yritys pitää asenne positiivisena!

..Pitää sitä tyhmääkin lasta välillä kehua, muuten loppuu yrittäminen;>

Tänään on aivan uskomaton minuuttiaikataulu, itseasiassa koko viikon tulee olemaan. Mutta hyvähyvä, kiire pitää ajatukset muualla kuin ruoassa ja ikävissä asioissa. Sääli vain että suurin osa ohjelmasta on sellaisia suuressa määrin stressiä aiheuttavia hommia, mutta stressi kiihdyttää aineenvaihduntaa ja vie nälkää. Tänään siis kuitenkin duunin jälkeen urheilua ja illalla tärskyt parin ystävän kanssa. 

Jos näet tällaisen näyn tuolla kaupungilla, se olen vain minä juoksemassa paikasta toiseen

Tavoitteena on pitää energiasaldo ihan parissa sadassa, saa nähdä miten käy. Yritän pitää supertsempin päällä nyt kaikkina arkipäivinä, eli parissa sadassa per päivä. Pitää vain yrittää pitää palkinto mielessä ja kaikki nämä kamalat vuodet jotka ovat vierineet paremman toivossa. Ei eletä toivossa vaan tehdään ja onnistutaan! Vähäisen ruokasaldon lisäksi haastan itseni liikkumaan tällä viikolla ainakin neljä kertaa.

Uusi ihana syksyinen viikko ja uusi alku, voisi sanoa että melkein pidän maanantai-päivistä. Wish me luck, I wish you luck!

PS. Olisi ihanaa pitää kaikkia lämpimiä neuleita, jos jalkani eivät olisi tällaiset.. _pylväät_. Some day?

I wish that I was stronger I'd separate the wawes

En haluaisi olla se, joka elää puolittain elämäänsä. Enkä haluaisi, että kukaan muukaan tekee niin.

En oikeasti halua olla se, joka muistetaan siitä kuinka laiha on/oli. Enkä usko, että todellisuudessa kukaan muukaan haluaa.

En haluaisi olla se, joka lauantaiyönä pohtii tällaista eikä elä elämäänsä.

Oon vaan nyt niin pohjattoman surullinen ja elämälle vähän katkera. Että miksi sen pitää olla niin monelle niin epäreilua ja vaikeaa.

Ja miksi en osaa muuttaa suuntaa.
Ja näyttää ihmisille kuinka rakkaita, tärkeitä ja erityisiä he ovat.

Niin kuin sinäkin olet erityinen, kaunis, joka tämän luet.
Ehkä rikkinäinen pieni enkeli, joka on kadottanut siipensä, mutta kerrothan jos voin auttaa löytämään ne?

Elämä sattuu liian paljon liian usein.

Some shadows will not disappear in the daylight

Vatsaan sattuu, vaikka söin eilen kaksi leipää. Tai ehkä juuri siksi? Kaksi liikanaista ylimääräistä leipää kinkulla ja tomaatilla. Ne tehtiin minulle, mutta silti isäni irvailee vieressä, että hiilarit tarttuvat suoraan ahteriin.

Kiitti vaan, dad.

Tänään aamusta 200g raejuustoa, ei muuta eikä ole tulossa. En ole käynyt salilla viikkoon, pisin tauko pitkään aikaan. Luulen että muistutan kohta enemmän pullataikinaa kuin pullaa. Ehkä isä oli oikeassa niistä hiilareista.

Pari päivää hengittäminen on taas ollut vaikeampaa. Napsautin äsken foliopaketista pari pienenpienenpientä pilleriä ulos ja huuhdoin kurkusta alas. Ei tunnu totaalisen kamalalta, nyt en vaan jaksa olla pirteä. Luulen että jaksan taas huomenna, nyt on päästävä vain nukkumaan. Ohi tästä päivästä, ohi tästä tyhjyydestä ja ohi kohti hiipivistä tummista varjoista, jotka ovat taas tulossa mustaamaan mieleni. En ota niitä vastaan.

Ne pienet suuret asiat

48,1kg

Pariin päivään ei ole uponnut muuta kuin hedelmä tai puoli per päivä. Tiedän että paino on alhaalla vain siksi, että vatsa on tyhjä, mutta silti olen vielä hyvillä mielin menossa kohti viikonloppua. Uskallan jo toivoa, että kohta se on neljäkymmentäseitsemänpilkkujotain. Ehkä maanantaina.

Joudun menemään illalla vanhempieni luokse ja pelkään että ruoan tuputus alkaa. Siksi en voi syödä mitään ennen sitä, vaikka toivon että onnistun välttämään ruoan sielläkin. Muuten viikonloppu on ohjelman puolesta ihan liian tyhjää täynnä, liikaa aikaa omistettavaksi syömiselle. On vain pakko kehitellä jotain.

Vatsasta kuuluu murinaa pitkästä aikaa, jotenkin se tuntuu lohdulliselta.

Minulla on viha-rakkaussuhde ystävääni nimeltä vaaka

48,5kg.

Happyhappyhappy onnistuneen eilisen jälkeen, sillä koko päivän ruokasaldoksi jäi tosiaan se puolikas banaani + kahvimaidoista tietysti jotain. Jotenkin silti luulin, että paino olisi ollut enemmän, ihan vain siksi että tuntui siltä. Niin turvonneelta ja pöhöttyneeltä. Jälleen kerran jäin aamulla tuijottamaan itseäni peilistä jonka näyttämä kuva muuttui silmissäni koko ajan. Hetken tuntui psykoottiselta, mutta havahduin kun yökylässä ollut ystäväni kutsui kanssaan aamutupakalle.

Jotenkin oli niin kiva kun oli seuraa heti aamusta, aamukahvi ja -tupakka ystävän kanssa on varmasti parasta maailmassa!♥

Mutta takaisin asiaan. Tiedättekö sen hetken, kun kysytte (poika)ystävältä mielipidettä jostain kampauksesta tai asusta, ja haluaisitte todella kuulla sen rehellisen mielipiteen? Usein tuollaisten kysymysten esittäminen on turhaa, koska vastaus on samantyyppinen tilanteesta ja todellisuudesta riippumatta. Kuinka monesti käyttöä olisikaan ystävälle, joka kertoo rehellisesti kun tukkasi on hirveä ja näytät asussa maksulliselta naiselta! Monet sanovat haluavansa rehellisen mielipiteen, mutta kuinka moni sitä sitten oikeasti haluaa? Mielipiteen sellaisesta minästämme, jota emme tosiasiassa haluaisi olla? Kuten että "olet  itseasiassa aika pulska, vaatekaappisi osoitus olemattomasta tyylitajusta ja juttusi eivät vain ole hauskoja."

Tässä kohtaa tulee esittelyyn ystäväni, joka ei ikinä pelkää tunteideni loukkaamista totuudella. Ystävä, joka on rehellinen niin pitkään kuin virtaa riittää, eli vaaka. Tänään olin iloinen sen positiivisista uutisista, jotka vähän hälvensivät pelkoja, mutta entäs huomenna? Välillä totuus sattuu ja suututtaa yhtä paljon, kuin sen kuuleminen että tosiasiassa olen tyhmä, poikaystäväni aika ruma ja vaatteeni ovat kamalia. Oikeasti loukkaantuisin ystävälle, niin loukkaannun teatraalisesti myös vaa'alle. Hetken kuluttua kuitenkin tihrustan itkua vessassa ja vannon että nyt asiat muuttuvat. Minähän en ole tuollainen.

Valheessa eläminen ei auta tulemaan paremmaksi, vaan totuuden hyväksyminen ja asioiden muuttaminen! Turha kai tässä on itkeä sitä että ahdistaa ja vituttaa ja on läski, jos ei tee asioille mitään. Nyt lähti sellainen tsemppiputki että oksat pois! Riitti tekosyyt ja itselleen valehteleminen, laihdun koska päätän niin. Jaksan koska päätän niin. Ja vaaka-ystäväni saa kertoa totuuden päivittäin, oli se sitten kivulias tai kivuton.

Aion olla uusi, rohkeampi minä.

My weakness is simply not going to stop me

Oh yesterday. Selviän niiin huonosti kahvitteluista ystävien kanssa, jotka tietävät etten käytännössä ikinä syö töissä. Jos siis kahvilaan mennään istumaan töiden jälkeen / jonkun luokse, ruoan tuputtaminen alkaa välittömästi. En vain millään kehtaa aiheuttaa huolta ystävilleni, joten tottakai otan sitten jotain..Mutta kun saatanalle antaa pikkusormen sehän vie koko käden, ja apua kohta on uponnut jo kakku poikineen sämpylän lisäksi.

Note to self: älä mene nälkäisenä ruoan äärelle.

Onneksi kävin kuitenkin salilla vetämässä 1,5h treenin jossa hiki nousi pintaan oikein toden teolla. En voi olla välillä tuijottamatta itseäni peilistä siellä, niitä hyllyviä paksuja reisiä ja toisaalta epänaisellisen lihaksikkaita käsivarsia. Suunnittelin jättäväni salin jälkeen protskuannokset välistä, mutta pelkään ettei silloin lähde rasvaa vaan ainoastaan lihaksia. (Still confused about the actual truth). Kotona siis salaattia, jossa oli tonnikalaa, raejuustoa, avokadoa + kasviksia. Maha pullotti ja olemus oksetti, tartuin viinilasiin kuin ainoaan ystävään ja hipsin parvekkeelle tupakalle.

Note to self: olet aina väärässä sillä hetkellä, kun ajattelet tarvitsevasi jotain.

Täyden mahan tunne on kammottavinta ikinä ja yleensä viimeistään pimeän tullen on saatava vielä lasi viiniä tai rauhoittavia. Parvekkeelle polttamaan ketjussa tupakkaa samalla kun ahdistus meinaa kuristaa kyyneliä silmäkulmista. Mutta ! kerrankin, ensimmäistä kertaa pitkään aikaan, pystyin välttämään pahimman ahdistuksen. Menin peiton alle (valitettavasti vasta muutamien lasillisen jälkeen), mietin tulevia mukavia asioita ja kuinka tämä oli vain erätappio matkalla kohti onnistumista, ja lopulta nukahdin ihan hyvillä mielin. Nukuin pitkästä aikaa yli 8h ja heräsin aamulla kohtuullisen virkeänä.

Tänään tulee olemaan oikea onnistumisen päivä, koska niin olen jo päättänyt! Puolikas banaani lounaaksi ja muuten päivän mittaan tulee kulumaan vain vettä ja kahvia. En malttaisi millään odottaa iltaa ja kivoja juttuja, eikä työnteko inspiroi nyt yhtään vaikka deadlinet häämöttää jo noin sadan asian kanssa. En ole muutenkaan mikään odottamisen ylin ystävä, oli kyse mistä tahansa. Kaikki mulle heti nyt! No ehkä käännän ajatukseni siihen, mistä liksa juoksee eli työhön, niin aika menee nopeammin.

Ihanaista keskiviikkoa kaikille ihanaisille tyttösille (miksei toki pojillekin), luvatkaa minulle yksi hymy tällekin päivälle!♥

Oh mirror, did I just see a smile on my face?

Pienen hymyn. Sellaisen, että on vielä toivoa. Onhan?

Tauko jäi lyhyeksi, kiitos hyvä niin. Paljon on silti ehtinyt ajatuksia pyöriä päässä. Olen miettinyt työterveyslääkärin luona käymistä, aiheena loppumaton itsetuhoisuuteni. Että ehkä jokin lääkitys, ehkä mitä tahansa mikä sen lopettaisi? Oli viikonloppuna tilanne, jossa tuli kysymys eteeni, että miksi en tee tilanteelle mitään, miksi en voisi hakea apua. Onko se ylpeys, pelko, enkö tunne ansaitsevani sitä, mikä?

Ollakseni rehellinen olen aina uskonut, että jokainen on sen arvoinen. Kenenkään ei pitäisi jäädä yksin tilanteeseen, jossa pitkittynyt paha olo ei ota loppuakseen. Oli syy ihan mikä tahansa, kukaan ei sitä ansaitse. Minä, sinä, hän, me, te, he, kaikki.

Ehkä pelkään eniten sen virallisen tiedon olemassa olon seurauksia. Kuten kuulin ilmaisun, että olen epävakaa henkilö. Mitä jos olisin ihan paperilla virallisesti epävakaa henkilö. Fuck. Sana kuulostaa jotenkin pahemmalta kuin ilmaisu "masentunut". On niin kuin vanhukset, eläkeläiset, nuoret, työssäkäyvät aikuiset, opiskelijat, lapset, sit on ne epävakaat hullut jotka ovat kuin karjaa joka ei mene kaupaksi eikä hengiltäkään voi laittaa. Valtiota vituttaa, omaisia hävettää.

Niin ne seuraukset? Uutisissa oli juuri, että joillain pankeilla on lainan myöntämiseen 1-5 vuoden karenssi masennuslääkkeiden/terapian lopettamisen jälkeen. Harrastukseni kanssa tulee lievästi sanottuna ongelmia ja mitähän muuta mahdollista vielä on, mistä en tiedä? Hitto, en minä ole kykenemätön lainanmaksaja/työntekijä/ystävä vaikka joskus yksin pimeällä suunnittelenkin viimeisiä hetkiä. Silti se vaan menee niin. HUOM, en yritä nyt peloitella ketään, pohdin vain näkökulmia.

Mikä kaikki menee peruuttamattomasti päin vittua, jos kerran avaan suuni ja myönnän olevani sekaisin?

Lisäksi, en ole ikinä halunnut hoitoa syömäongelmaani. En halua opetella syömään enempää, nykyisessäkin on liikaa. Nälkään en ole kuolemassa heikon itsekurini kanssa, joten mitä pienistä. En halua eroon tästä, en en en ikinä aio pysyä tässä tai hui lihoa! On vain pakko myöntää, että ehkä 99% masennukseen ajavista syistä johtuu siitä etten osaa syödä niin kuin normaalit ihmiset. Mut miten olisi, Doctor, saanko silti jotain piristeitä? Puolihoitoa puoleen ongelmaan?

Ja kyllä, siltikin hymyilen. Hymyilen aina silloin, kun olen loputtoman väsynyt ja loputtoman luovuttanut, mutta myös silloin kun vielä uskon johonkin. En edes tiedä, miksi enää uskon mihinkään parempaan, mutta uskon silti. Nyt pitää enää löytää ne kantavat asiat ja panostaa niihin. Kuten, mulla on ihania ystäviä ja ihana perhe. Ihania harrastuksia ja ihana koti. Ihania lukijoita tietysti myös♥. Aivan mielettömän paljon asioita, jotka saa hymyn huulille juuri tällä hetkellä, kun muistutan itseäni siitä, miksi siihen on syytä.

Paino on jotain about nelkytyhdeksänylimääräistä kiloa. Otin sivutaulukon pois, koska mua jotenkin ahdisti sen olemassa olo. Eiköhän jokainen osaa teksteistäkin kaivella niitä numeroita.... Tänään kahville ystävän kanssa ja siitä treenaamaan. Syönyt olen viimeksi sunnuntaina, on varmaan pakko syödä jotain ennen iltaa. Kiitos kysymästä, yhden päivän paasto ei juurikaan laskenut grammoja.

PS. Kävi mielessäni, että kun näitä tekstejä lukee, niin eikö tulee fiilis että kannattaa haluta syömishäiriöiseksi? Toivottavasti esimerkkini kannustaa kaikkia haluamaan jotain muuta kuin tätä.

Keep on failing, you fucker!

Heräsin aamulla pienessä pöllyssä ja haparoivin askelin kävelin kylpyhuoneeseen. Suuta kuivasi ja kädet vapisivat. Tartuin purkkiin ja nappasin sieltä jälleen yhden pillerin. Katseeni eksyi kuitenkin vielä kerran peiliin, jonka vuoksi laitoin pillerin takaisin. Silmät vieläkin turvonneina viime yön kyynelistä, katse tyhjä ja sydän ontto. Suihkuun, vaatteet päälle ja töihin. En edes yrittänyt näyttää ihmiseltä, en jaksanut enkä välittänyt.

Mietin, miksi mikään ei ikinä mene niinkuin suunnittelen. Aloitin tämän blogin, jotta saisin jotain rotia itseeni, jotain järkeä tekoihini. Luulin etten yksinkertaisesti kehtaisi kirjoittaa, kuinka olen kolme päivää putkeen vetänyt nappeja ja siinä välissä tokkurassa vetänyt aivan kaikkea mahdollista kaapeista (esim KILON pastaa pelkällä suolalla). Ettei tulisi niitä hetkiä, kun en välitä yhtään mistään. Ja silloin kaikki, mikä tahansa mikä vahingoittaa itseäni on bonusta. Sinä hetkenä on huikeaa huomata, kuinka ei voi tehdä mitään mikä tuntuisi miltään.

Siihen jää koukkuun, jopa siihen pelottomuuten. Jos tartunkin aseeseen, alanko sitten pelätä itseäni? Entä kun se on jo ohimolla, entä sitten? Lasken sen alas.

Päivänvalossa olen jakkupukuinen aikuinen nainen, joka urheilee ja harrastaa. Hymyilee kaikille ja on kohtelias ja ahkera. Pimeän tullen olen se säälittävä narkkari, joka katkeruudessaan näyttää keskisormea maailmalle ja itkee sisäisesti syötyään mitä tahansa "kiellettyä". Kaataa lasiin roséeta ja puree huulta.

Niin, viimeyönä itkin pitkästä aikaa mietittyäni rakkautta ja välittämistä. Läheisiäni ja ihan vaan minulle läheisiä ihmisiä. Kuinka paljon onkaan ihmisiä, joiden puolesta tekisin vaikka mitä. Niin monta ihmistä, joiden puolesta matkaisin maailman ääriin. Ja kuinka koko maailmassa vain perheeni rakastaa minua itseäni. Ja hekin koska on pakko, koska se menee niin.

Onko sillä sitten väliä, että on yksin? Tai tulee olemaan yksin...  En tiedä.

Tulee pieni tauko kirjoitteluun, kunnes saan takaisin sen tahdon pienentyä. Tai kun pystyn muuhun kuin lääkehöyryisiin sepustuksiin kaikesta älyttömästä. Nyt en vaan välitä mistään, vaikka haluaisin. Todennäköisesti jo ensi viikolla tämän viikon välinpitämättömyys vituttaa ja itkettää, itseasiassa toivonkin sitä. Toivon, että pääni selkenee mahdollisimman pian ja etten hautaudu koko tulevaksi syksyksi sänkyyn aina kun mahdollista. Jos vihdoin alkaisin uskoa, että pystyn tähän kun en vaan aina luovuta kesken? Ehkä joskus, niin toivon.

Let's get high

Savua keuhkoissa, ilmassa, sormien välissä. Kiemuroita, koukeroita, kieroituneita ihmissuhdekuvioita.. Kaiketi muut ovat suoria, itse olen ainoastaan väärämielinen ja vääristynyt, väärä.

Pillerien vääntäessä mieleni taas jollekin aivan uudelle astraalitasolle olen suorastaan häkeltynyt siitä, miten selvästi näen tulevat epäonnistumiset pääni sisällä. Pienistä asioista, vääntyvistä nilkoista korkkareilla liukastuessa aina loppuelämääni koskeviin kysymyksiin, laiskuuteen ja marttyyriyteen saakka. Miksi tehdä mitään oikein, kun kaiken voi heittää romukoppaan koska vain? Koska niin se tulee menemään kuitenkin.

Vaikka en ole itkun partaalla tauotta, niin kaiken pillerieuforiankin keskeltä tunnen, että olen lähempänä breakpointia kuin koskaan. On vain ajan kysymys, koska kaikki hajoaa käsiin. Pahimmalla hetkellä, kun pitäisi jaksaa tehdä töitä, jaksaa treenata, sosialisoida, jaksaa elää, en todellakaan jaksaisi jaksaa.

Menisin ilomielin paskan roskaihmisyyteni kanssa sieltä, mistä aita on matalin, mutta kun sekin on jo liian korkea. Vaikka pystynkin huijaamaan päätäni ja peilikuvaani koroilla, ne eivät auta yhdenkään aidan yli. Paremminkin niistä jää kiinni ja kompastuu niin että niska katkeaa kerralla. RUTS!

I wish.

Nappi, toinen, kolmas.

Itsetuhoni on pahin huumeeni

En osaa olla onnellinen. En osaa yleensäkään vain olla. Jos mielialat eivät heittele, kehitän jotain jotta vajoan.

Eilen rojahdin sohvalle päästyäni kotiin, kahden ja puolen tunnin treenien jälkeen. Lihaksia kolotti ja väsytti. Olin syönyt illalla kuudelta puolikkaan banaanin päivän raejuustojen yms lisäksi, mutta ei ollut nälkä. Mietin mielessäni, miksi tuijotan telkkarin ruutua edes katsomatta mitään, kun pitäisi mennä nukkumaan jotta jaksaa seuraavankin päivän hyvin. Silti jäin istumaan.

Tartuin siihen suklaalevyyn jonka sain töistä ja söin oikein kuvotukseen asti. Ei tehnyt mieli, lähinnä liika makeus toi huonon olon. Teki vaan mieli vihata itseään. Teki mieli vetää niin paljon kaikkea paskaa kuin mahdollista, jotta voisin sitten itkeä ja vihata itseäni. Se on enemmän kuin tarve, se on pakko. En tiedä miksi.

Nyt tuntuu vain tyhjää. Halu päästä kotiin ja nappien avulla nukkumaan. Halu unohtaa että edes elää, tai tässä todellisuudessa.
Tänään en syö.

Feeling good though not feeling the success



On jotenkin erikoisen hyvä fiilis, vaikka siihen ei juuri syytä olisikaan: En käynyt aamulla lenkillä ja raejuustotonnikalalounaani lisäksi on uponnut myös 3 palaa suklaata. Ahdistus! Mutheicamoon ja excuse moi, en vaan voi vastustaa suklaata jos sitä on. Minulle tuli sitä töihin ihan itellan kuljettamana. Juu anteeksi mitä, postissa! Kiitos lahjuksesta arvon kaupparatsu, ei pysynyt levy sivulaatikossa. Siis vika ei ollut minussa. En ole ahne enkä sika enkä sokeriaddikti tai muutakaan ällöttävää, mut pakotettiin siihen.

Nyt tuntuu kuin olisin turvonnut kymmenen senttiä joka suuntaan. Vaatteet kiristävät ja rintaa puristaa, mutta yritän sulkeä ilkeät äänet päästäni ja vain pysyä tiukempana loppupäivän.

Kuitenkin, raahasin luuni ja rasvani eilen salille ja nostelin painoja oikein urakalla, plus pyörääkin poljin puoli tuntia! Olen ehkä liioitellunkin ylpeä itsestäni, mutta olin niin lähellä ajaa suorinta reittiä kotiin töiden jälkeen. Tänään jälleen salille hyvän fiiliksen siivittämänä. Taitaa tosin urheilu olla tällä kertaa pääosin aerobista, koska pari päivää putkeen on jo ollut lihaskuntoa. En tiedä missä kohtaa tämä kääntyi näin, että nostelen mieluummin rautaa kuin lenkkeilen? Muistutan kohta ruumiinrakenteeltani enemmän miestä kuin naista.

Pariin päivään en rutiinieni rikkoutumisen takia ole päässyt vaa'alle. Nyt alkaa taas jännittää niin paljon etten tiedä pystynkö aamulla. Oikeasti pitäisi vaan toimia ja kestää se, jos kaikki kusee niskaan, eikä sulkea silmiään epämukavalta todellisuudelta ja jatkaa turpoamista. Jännittää.

Sitä treenimotivaatiota? + ruokasuunnitelma

Voihan pilvinen maanantai! Missä on se lämmin aurinko heijastamassa valoaan kauniiseen ruskaan? Ei täällä ainakaan; vettä sataa, tuulee ja on synkeää. Viime yönä sain unta kokonaiset kolme tuntia ja aamulla olisin maksanut vaikka mitä muutamasta ylimääräisestä tunnista.

NYT en kuitenkaan valita, kitise, keksi tekosyitä ja änkytä vastaan. Duunin jälkeen menen heti salille, siitä sitten kotiin lepäämään. Kävelyllä pitäisi käydä, mutta voi olla että tyydyn kuntopyörään. Kai sekin on jotain? Väsyneenä treenaus ei vissiin ole kovin hedelmällistä, mutta en voi alituiseen lipsua kaikesta.

Mainitsin muuten viimeksi siitä uudesta "dieetistäni", vaikka ei kai se varsinaisesti mikään dieetti edes ole. Syön päivittäin 400g raejuustoa, 150g tonnikalaa ja 200g tomaatteja, kahdessa osassa. Lisäksi sallittua on yksi hedelmä tai lasi tuoremehua päivässä. Lisähedelmä on sallittu, jos käyn lenkillä ja olo ennen sitä on huono, nollaenergialla kuntoilu ei tuo muuta kuin huonon olon eikä mitään tuloksia. Kahvin maitoja en laske, koska kalorimäärät ovat joka tapauksessa arvioita. Yritän pitää itseni mahdollisimman vapaana uusista neurooseista, jotta pysyisin edes vähän lähempänä normaali-ihmisten syömistä.

Harva päivä on vielä kulunut täysin tuon mukaan, esimerkiksi tänään en ehtinyt käydä lounastauolla kaupassa eikä jääkaapissa ollut muuta kuin raejuustoa. Tähän mennessä olen siis syönyt 200g raejuustoa, palan banaania ja mandariinin, ennen salia vielä ainakin puolikas banaani. Lisäksi on kulunut sokeritonta redbullia, kahvia ja vettä. Salin jälkeen sitten se perus 200g raejuustoa, 75g tonnikalaa ja 100g tomaatteja. Aikaisin nukkumaan ja ainakin haaveissani aikaisin huomenaamulla lenkille. Ehkä huomisesta alkaen saan vakiinnutettua tämän, pitääkin käydä illalla vielä kaupassa ettei tämän päiväinen ongelma toistu!

Ja ehkä treenimotivaatio alkaa seuraavista kuvista?

Mummoni mukaan laiskuus on ihmisen pahin synti

Pitäisi olla aktiivisempi. Joka kerta kun vaan istun koneella tulee ahdistus siitä, että tälläkin hetkellä voisin tehdä jotain muuta. Pitäisi mennä lenkille. Tai edes suihkuun ja lähteä ovesta ulos. Miksi se on joskus niin vaikeaa? Laiskuus on niin sietämätön ominaisuus.

Olen tällä hetkellä pakkosyöttölässä aka vanhempieni luona. Istun sisällä ja harmittelen tuolia vasten leviäviä reisiäni. Hyh. Äiti leipoo keittiössä omenapiirakkaa. "Äiti, en oikeasti tarvitsisi/halua rasittaa sua/olokin on vähän huono". Voi ei se häntä rasita. Kiva vaan kun saa jollekin leipoa ja kyllä se mieli siitä muuttuu kun on valmista! ...Sitä itseasiassa vasta pelkäänkin...

Pakko paikata tuleva tappio jonnekin. Lenkki + lihaskuntoa kotikonstein. Punnerrukset, vatsat, kyykyt, hauiskäännöt, ojentajat, hartiat + kulmasoudut. Yritän muistuttaa itseäni siitä, että aloittaminen on se vaikein osuus. Ja että en kuole piirakkaan, paitsi henkisesti. Rustaan kalenteriini lenkkeilyohjelmaa, jotta jotenkin motivoituisin. Miten muut liikkuvat/motivoivat itseään?

Täytän sivut itseni huijaamisella

Otsikolla tarkoitan lähinnä uutta kalenteriani. Heart ! mutta niin petollista kuvitella, että mikään muuttuu vaikka sivuilla on sydämiä ja voisin melkein uskoa että useampikin ystävä haluaa viettää kanssani aikaansa. Miksi tykkään aina lyödä itseäni, näilläkin sanoilla? Think pink tai jotain muuta roskaa.

Negatiivisuudesta kukkaruukkuun, hankin myös toisen kirjan. Sellaisen karheakantisen, aika romanttisen ja paksun. Ostin sen, jotta voin kirjoittaa sinne ajatuksiani. Muut varmaankin nukkuvat öisin, itse mietin elämää ja teen päätelmiä ihmisyydestä ja elämästä. Välillä tekisi mieli huutaa heurekaa kun kuvittelen ymmärtäväni miksi maailma kusee tai ei kuse. Lähinnä haluan kirjoittaa hulluja ja ei niin hulluja ajatuksiani ylös, jotta voin hymyillä niille myöhemmin. Sitten vanhana ja viisaana  voin ehkä paremmin muistaa, millainen nuorena olin ja mikä oli se tie mitä kuljin. Päiväni ovat välillä niin täynnä ajatuksia, etten millään muista niitä edes myöhemmin samana päivänä. Ehkä vuosien/vuosikymmenien päästä lukiessani sitä kirjaa arvostan enemmän sitä, millaiseksi olen tullut (toivossa on hyvä elää).

En ole aiemmin toteuttanut tätä ideaa, koska inhoan rumaa käsialaani. Tai ei se kai ole rumaa, mutta ei ainakaan kaunista. Perfektionistina en jotenkin pysty käsittelemään epämieluisia asioita, joihin en voi vaikuttaa. Alkaa vaan vituttaa.

Urheilupäivityksenpoikasta taijotainsinnepäin. Tiistaina olin siis salilla, keskiviikkona en tehnyt muuta kun kerrytin lisää rasvaa rumaanlöysäänällöttävään mahaani ja eilen oli oikea tapporääkki salilla. Onneksi ei kaikesta pahasta fiiliksestä huolimatta ollut vaihtoehtoja. Tänään harrastelemaan myös epäurheilua ja sen tuoman adrenaliinin voimalla lenkille myöhemmin illalla. Olen myös aloittanut dieetin, mikä on tähän asti toiminut ihan hyvin luulen. Ainakin turvotus on laskenut, ainakin vähän! Kerron siitä lisää myöhemmin, jos se toimii vielä viikonlopun jälkeen hyvin.

En ole muuten pitkään aikaan tajunnut kiittää teitä lukijoita olemassaolostanne. Käsittämätöntä, että niinkin uskomattoman montaa kiinnostaa soperrukseni elämästä. Kiitoskiitoskiitos kaikesta kannustuksesta mitä olen saanut ja kaikesta muustakin! Yritän olla ailahtelematta ikäviin juttuihin niin herkästi.

Ovatko tekstit muuten keskimäärin liian pitkiä?? Mulla on aina liikaa sanottavaa.

Sylikaupalla lämpimiä halauksia kaikille♥

Se ääni kun lasi särkyy

En jaksaisi hengittää, olla täällä enkä edes olla elossa. Tekee mieli kiljua, repiä hiuksia ja tiputtautua katolta. Itkeä. Haluaisin kotiin mutta elämä on vastuuta ja sitä ettei ole vaihtoehtoja. Hymyilet kun pääsi sisällä kiljuu sata riivaajaa.

En vaan jaksa, en vaan jaksa, en vaan jaksa, en vaan jaksa, en vaan jaksa, en vaan jaksa,

En vaan jaksa, en vaan jaksa, en vaan jaksa, en vaan jaksa, en vaan jaksa, en vaan jaksa,

En vaan jaksa, en vaan jaksa, en vaan jaksa, en vaan jaksa, en vaan jaksa, en vaan jaksa,

En vaan jaksa, en vaan jaksa, en vaan jaksa, en vaan jaksa, en vaan jaksa, en vaan jaksa.

Jos kuulen vielä yhdenkin ihan vitun tyhmän kysymyksen, räjähdän.

Anteeksi että joudutte näkemään tämänkin. Oikeasti yritän, tuntuu ettei se vaan riitä, etten vaan pysty. Huomenna, olen parempi. Lupaan. Anteeksi!

48,1.

Jokainen laittaa kiinni siivet selkäänsä

Jos tästä yhtään enää vajoan, en välttämättä nouse enää. Pakko yrittää nähdä asioiden hyvätkin puolet. Se asia, mikä painoi mieltä ja sydäntä sunnuntaista eteenpäin, on ratkennut. En voi sanoa mikä se oli, mutta voin sanoa että sydämeltä vierähti pieni vuoristo. Vaikka vain tuurilla homma ratkesi positiiviseen, olen onnellinen että se on ohi. Sitä tuuria ihmetellessä meni hetki jos toinenkin. Asiat, mitä en olisi ehtinyt sanomaan tai tekemään. Vaikeaa vieläkin käsittää. Ainakin päivitin testamenttini.

MIKÄ siinä silti on, että mennyttä ei voi unohtaa? Vaikka kaikki on nyt hyvin (no siis, I'm alive), jään riippumaan historiaan, ikäviin asioihin kaikissa ajatuksissani. Silti, en tiedä oliko se eilinen puiden lehtiin heijastuva ilta-aurinko, radiosta soiva Jason Mraz - I'm Yours vai mikä, mutta fiilis oli todella pitkästä aikaa toiveikas. Miksi itken menneitä, kun tulevaisuus on kiinni enää omista päätöksistäni? Unohtaminen on vaikeaa, yön tullen kuu ei valaise sitä pimeyttä mikä mieleni täyttää, mutta aurinko nousee joka päivä. Joka päivä itse päätän, että elämästäni tulee hyvä.

Joku sanoi, että kaiken elämässä voi summata yhteen asiaan; it goes on.

Vaarallisinta on luottaa siihen,

että se jatkuu.

Tästä hetkestä lähtien yritän vain pitää itseni kiireisenä, jotta en ehdi ajatella. Salia, lenkkeilyä, siivousta, kahvittelua/muuta ystävien kanssa "hengailua", muuta harrastelua.. Pitäisi hankkia kalenteri jonka sivut voi täyttää yläreunasta alareunaan tehtävillä, jotka pelastavat mut itseltäni ja hiljaisuudelta. En kestä pimeyttä ja hiljaisuutta. Silloin alan pelätä itseäni ja ajatuksiani. Alan muistaa kuristavat otteet ja vielä pahemman.

Rakastin vanhaa kalenteriani, joka sai unohtamaan yllätyksettömän todellisuuden. Pehmeän karheaa kantta ja sivujen piirroskuvia.

Tekisi myös mieli aloittaa joku uusi urheiluaktiviteetti. Käyn joo salilla ja lenkillä, mutta tällä hetkellä en saa sydäntäni niihin mukaan. Tarvitsisin jotain josta innostuisin niin, että en jää mieluummin peiton alle taistelemaan viskipulloa ja pilleripurkkeja vastaan. Plus aineenvaihduntani on ollut totaalisen seis kesän alusta lähtien. Vain löysistyn. Paino pysyy samana, mutta kaikki lihakset vaihtuvat rasvaksi. Varmasti! Yök! Ehdotuksia?

Yritän tehdä paremmin, olla parempi, jaksaa paremmin. Ainahan voi yrittää. Olen myös kuullut, että menneisyydelle voi kääntää selkänsä, mutta silloin se vain iskee takaa päin. Voi olla, mutta en välitä.

Ja niin sydän vähitellen arpeutuu.

Haluaisin sanoa teille kaikille, et kaikki tulee olee vielä okei.

Tasaisin väliajoin jään miettimään eri blogien kirjoittajia. Varsinkin kaikkia nuoria. Tuntuu, että vanhempana ihmisenä mulla olisi velvollisuus sanoa tai tehdä jotain, mutta en osaa. Tällöin jään aina miettimään kaikkien nuorten vanhempia(/läheisiä). Miten kamalaa se avuttomuus voikaan olla. Niin usein kun itsekin tuskailen, että eikö tälle tosiaan voi tehdä mitään? Ehkä luotan paremmin siihen, että sentään päälle parikymppiset selviävät. Ovat selvinneet tähänkin asti. Tai ehkä toivo on jo mennyt, tulevaisuus hakattu jo kiveen.

Minulla on joskus ollut sellainen ystävä, joka sai uskomaan, että joku päivä kaikki kääntyy paremmaksi. Ei se tuntunut kliseeltä, vaan sen ystävän sanomana sen uskoin. Tai tunsin sen toivon. Haluaisin niin paljon olla sellainen muillekin. En ollakseni, vaan jotta voisin jotain tehdä parantaakseni jonkun oloa. On niin kamalaa seurata vierestä kärsimystä, jolle ei voi tehdä mitään.

Kuin näkisit jonkun viiltämässä ranteitaan auki, ihan vieressäsi.

Ja kun itse en osaa näyttää yhtään parempaa esimerkkiä. Asiat eivät kääntyneet paremmiksi. En tiedä, uskonko niin vielä käyvän. Luulen, että sisäinen, hyvin tiukasti kiinni pitävä masokistipuoleni ajaa ongelmiin jatkuvasti. Kun kerran jo luulin, ettei enää ikinä, niin tässä sitä taas ollaan. Tilanne on kääntynyt jo niin sairaaksi, etten uskonut tällaista voivan ollakaan. Ainakaan minulla. En osaa päästää irti mistään vahingollisesta.

Oikeassa elämässä en voisi ikinä myöntää, mitä totuus on. Totuus on, että olen heikko. Ja typerä. Mua eivät aja pois iskut kasvoihin, henkinen kiristys tai kaulasta kuristus. Kieltäydyn pelkäämästä, eikä tilanne ole reilu toiseenkaan suuntaan. Mies, jonka jo kerran jätin. Olemme ehkä molemmat liian riippuvaisia toistemme henkisestä ja fyysisestä pahoinpitelystä. Suojelemme toista kaikelta muulta, kaikilta muilta paitsi toisiltamme. Arpapeliä, koska jomman kumman päässä napsahtaa.

Haluan sanoa, että olin se kiltti ja hiljainen tyttö hyvästä perheestä. Jossain kohtaa halusin ääneni kuuluville. Jossain kohtaa halusin vyötäröni pienemmäksi. Jossain kohtaa ymmärsin että kipu on vain tunne, pelko vielä jotain muuta. Jossain kohtaa ymmärsin, että tunteet satuttavat, mutta siitäkin voi oppia pois.

Sen jälkeen en osannutkaan enää olla oikealla hetkellä hiljaa, enkä enää tyytyä pienempään vyötärööni. En osaa enää tuntea. En välitä enää kivusta enkä pelosta. Jos jotain tunnenkin, en pysty sitä enää näyttämään, kenellekään.

Kääntäkää se suunta. Ketään ei voi pelastaa itseltään ja uskokaa mua kun sanon, että sitä vaikeampaa on kääntyä mitä kauemmas on mennyt.

Haluaisin sanoa, että kaikki tulee olemaan vielä okei. Mut en mä sitä tiedä. Ei tule jos ei yritä yhtään. Itse teemme omat valintamme, valitettavasti. Valitkaa hyvin ja muistakaa, että mikään ei ole mahdotonta. Ei syvimmästäkään suosta nouseminen, jos niin päättää.

Mä tarvitsen mun haavoja
Syviä ja suolaisia
Kun mikään ei tunnu miltään
Kipu korvaa ystävää
Joka ei jätä milloinkaan
Nöyränä vartoo vuoroaan
Kun mikään ei tunnu miltään
Kipu korvaa ystävää

Ps. Aamupaino 48,3kg

I don't trust anyone. Not even myself.

Kaikki meni hyvin. Paremmin kuin odotin, koko reissun ajan. Aurinko paistoi, syyspiknik oli ruoasta huolimatta tunnelmallinen ja ihana ja hymyilin ja nauroin ystävieni kanssa enemmän kuin täällä pitkään aikaan. Miss you already♥

Kaikkea on ehtinyt tapahtua jo senkin jälkeen. Mietin miten se on edes mahdollista, että olenkin noin puolessa vuorokaudessa ehtiä täyttää pääni niin sekavilla ajatuksilla. En voi kirjoittaa niitä edes tänne blogiin, koska tiedän että tästä minut viimeistään tunnistetaan. Kamalaa, haluaisin niin avautua ja saada pois sydämestä tätä kuristavaa otetta, mutta tästä en voi puhua, en kenellekään ikinä.

Se on niin lyhyt hetki. On käsittämätöntä tajuta, kuinka ohut on elämän lanka

Ahdistaa. Koko yön heräilin ajatuksiini, jotka sekoittuivat uneen niin vahvasti, etten aina edes tiennyt olinko hereillä vai unessa. Pieni rasahdus ikkunaan säpsäytti hereille ja sydän pomppasi yhden ylimäräisen kerran. Sekavuuteni keskellä yritin muistella, olinko ottanut jotain ylimääräisiäkin nappeja. En mielestäni ollut, jonka jälkeen aloin miettiä, olinko unissani käynyt lääkekaapillani. Vai olinko vieläkään hereillä, vai sekaisin ainoastaan unessani?

Unessani yritin myös puristamalla hajoittaa erästä ärsyttävää laitetta josta lähti tauoton ärsyttävä ääni, kunnes tolkkuihin tultuani tajusin, että se oli herätyskelloni. Ja kyllä, olin vain painanut torkkua vähän päälle tunnin.

En tiedä miten tämän sanoisin. Alan oikeasti pelätä että olen päästäni vialla. Enkä muista, koska olen pelännyt yhtä paljon itseäni.

Pikaupdate

Terveiset täältä Jumalan selän takaa (Tampereelta)

Piti tulla pikaisesti purkamaan kaikkea tätä ahdistusta.
Kun kaikkea koko ajan tuputetaan (oon huono väittämään vastaan kaikkiin näihin "kyl sunkin nyt pitää syödä!"  -juttuihin. En vain kehtaa)

Wää. Mitä jos en halua?

Oikeasti mulla on pääosin ollut tosi hauskaa. Nytkin yritän työntää huonot ajatuksen syrjään, mutta viinilasi huulillani en voi olla miettimättä, mistä kohtaa alan laajentua. Yritän vaivihkaa mitata määrät, mutta pelkään että kohta menen laskuissa sekaisin.

Päässä pyörii, välillä hallitsemattomasti sisältä kumpuava nauru tuntuu lähinnä hämmentävältä.

Kai tämä on juuri se, mitä ansaitsen

Ääni väristen soperran puhelimeen "onko ihan pakko?"
Vastaus on jämäkkä, tunteeton. "Kyllä, nyt on pakko".

Viimeisimmät verikokeiden tulokset olivat sen verran huonot, että on pakko jatkaa lääkitystä. Kyllä, sitä väsyttävää ja ärsyttävää. Paino tosin sanalle lihottavaa. Meinasin pillahtaa itkuun puhuessani lääkärini kanssa, joka ei ymmärtänyt miksi tämä on maailman loppu. Selviän sentään ja lääkitys auttaa. En kehdannut edes sanoa syytä, miksi en haluaisi syödä niitä lääkkeitä. Sitä todellista syytä, väsymys ja huonovointisuus vielä menisi.

Mikä ei tapa se vahvistaa! Toivottavasti. En oikeasti usko tuohon.

Tahdon myös

Olen lähdössä viikonlopuksi ystävieni luokse Tampereelle. Tällä hetkellä ei yhtään huvittaisi ja haluaisin niin sortua ilmoittamaan, että olen tullut kipeäksi. Nukkua nappien avulla koko viikonlopun yli. Ehkä se kuitenkin auttaa saamaan ikävät asiat pois mielestä. Tuskin tulen katumaan reissua, lähtö on vain nyt vaikeeta. Omatunto lyö tikarein, että edes hetken ajattelen tuolla tavalla. Anteeksi, ystäväni!

Mitä ihaninta viikonloppua kaikille, yrittäkää tekin unohtaa murheet ja huolet.

Ilman aihetta

Istun hiukset vettä valuvina parvekkeella. Hartioillani ja jaloillani yhteensä kolme kirjavaa vilttiä.
Paksuja ja villaisia, silti on vähän vilu.
Ipodista korviini soi Lily Allenin kappaleita ja tupakansavu leijuu yhä ympärillä.

Tunnustelen ranteitani yrittäessäni muistaa miksi.
Ja tartun teekupista molemmilla käsillä, kuin se olisi tämä juuri särkymässä oleva maailmani.
Sen pitää pysyä kasassa.

Tänään:

200g raejuustoa, 150g tomaatteja ja 75g tonnikalaa.

+ 3 omenaa ja kymmenen viinirypälettä.

Se tuntuu niin paljolta, niin liialta,

vaikka ymmärrän että tuhoan tällä vain itseni.

Keuhkot täyteen elämää

Olo on omituinen. Odottava, toiveikas jopa? Saamaton olen ollut, enkä ole hankkinut pattereita vaakaan. Tai, ehkä myönnän etten ole edes uskaltanut.

Eilen meni banaani, kasvissosekeitto, 200g raejuustoa ja pala suklaata. Lenkillekin ehdin iltapäivästä, onneksi ilma oli silloin vielä aurinkoinen ja raikas! Vatsa on silti kuin ilmapallo, kiukku. Tänään salille lihaskuntoa treenaamaan heti töiden jälkeen ja siksipä lounaaksi uppoaakin raejuustoa 200g ja kirsikkatomaatteja. Ehkä myös tonnikalaa? Pitäisi käydä kaupassa hakemassa ruokaa seuraavaksi viikoksi, ahdistus siitäkin.

Jotenkin olen jo tottunut ajatukseen syksystä. Ehkä jopa tykkään siitä. Tykkään kävellä värikkäiden lehtien peittämää metsäpolkua ja istua penkillä hengittämässä. Ilma ei ole enää pehmeä, mutta se saa hereille. Ehkä lopetan elämäni ohi nukkumisen.

Myöntääkö joku muu joskus nukkuvansa vain siksi, ettei jaksa elää? Tehdä mitään, tuntea mitään tai joutua vastustelemaan kiusauksia? Otan joskus unilääkkeitä vain, koska en halua olla hereillä. Pelkäänkin joku päivä herääväni tajuten, että elämästäni on mennyt ohi vuosia. Pelosta huolimatta houkutus on liian usein liian suuri.

Olenko ainoa heikko?