Tauko jäi lyhyeksi, kiitos hyvä niin. Paljon on silti ehtinyt ajatuksia pyöriä päässä. Olen miettinyt työterveyslääkärin luona käymistä, aiheena loppumaton itsetuhoisuuteni. Että ehkä jokin lääkitys, ehkä mitä tahansa mikä sen lopettaisi? Oli viikonloppuna tilanne, jossa tuli kysymys eteeni, että miksi en tee tilanteelle mitään, miksi en voisi hakea apua. Onko se ylpeys, pelko, enkö tunne ansaitsevani sitä, mikä?
Ollakseni rehellinen olen aina uskonut, että jokainen on sen arvoinen. Kenenkään ei pitäisi jäädä yksin tilanteeseen, jossa pitkittynyt paha olo ei ota loppuakseen. Oli syy ihan mikä tahansa, kukaan ei sitä ansaitse. Minä, sinä, hän, me, te, he, kaikki.
Ehkä pelkään eniten sen virallisen tiedon olemassa olon seurauksia. Kuten kuulin ilmaisun, että olen epävakaa henkilö. Mitä jos olisin ihan paperilla virallisesti epävakaa henkilö. Fuck. Sana kuulostaa jotenkin pahemmalta kuin ilmaisu "masentunut". On niin kuin vanhukset, eläkeläiset, nuoret, työssäkäyvät aikuiset, opiskelijat, lapset, sit on ne epävakaat hullut jotka ovat kuin karjaa joka ei mene kaupaksi eikä hengiltäkään voi laittaa. Valtiota vituttaa, omaisia hävettää.
Niin ne seuraukset? Uutisissa oli juuri, että joillain pankeilla on lainan myöntämiseen 1-5 vuoden karenssi masennuslääkkeiden/terapian lopettamisen jälkeen. Harrastukseni kanssa tulee lievästi sanottuna ongelmia ja mitähän muuta mahdollista vielä on, mistä en tiedä? Hitto, en minä ole kykenemätön lainanmaksaja/työntekijä/ystävä vaikka joskus yksin pimeällä suunnittelenkin viimeisiä hetkiä. Silti se vaan menee niin. HUOM, en yritä nyt peloitella ketään, pohdin vain näkökulmia.
Mikä kaikki menee peruuttamattomasti päin vittua, jos kerran avaan suuni ja myönnän olevani sekaisin?
Lisäksi, en ole ikinä halunnut hoitoa syömäongelmaani. En halua opetella syömään enempää, nykyisessäkin on liikaa. Nälkään en ole kuolemassa heikon itsekurini kanssa, joten mitä pienistä. En halua eroon tästä, en en en ikinä aio pysyä tässä tai hui lihoa! On vain pakko myöntää, että ehkä 99% masennukseen ajavista syistä johtuu siitä etten osaa syödä niin kuin normaalit ihmiset. Mut miten olisi, Doctor, saanko silti jotain piristeitä? Puolihoitoa puoleen ongelmaan?
Ja kyllä, siltikin hymyilen. Hymyilen aina silloin, kun olen loputtoman väsynyt ja loputtoman luovuttanut, mutta myös silloin kun vielä uskon johonkin. En edes tiedä, miksi enää uskon mihinkään parempaan, mutta uskon silti. Nyt pitää enää löytää ne kantavat asiat ja panostaa niihin. Kuten, mulla on ihania ystäviä ja ihana perhe. Ihania harrastuksia ja ihana koti. Ihania lukijoita tietysti myös♥. Aivan mielettömän paljon asioita, jotka saa hymyn huulille juuri tällä hetkellä, kun muistutan itseäni siitä, miksi siihen on syytä.
Paino on jotain about nelkytyhdeksänylimääräistä kiloa. Otin sivutaulukon pois, koska mua jotenkin ahdisti sen olemassa olo. Eiköhän jokainen osaa teksteistäkin kaivella niitä numeroita.... Tänään kahville ystävän kanssa ja siitä treenaamaan. Syönyt olen viimeksi sunnuntaina, on varmaan pakko syödä jotain ennen iltaa. Kiitos kysymästä, yhden päivän paasto ei juurikaan laskenut grammoja.
PS. Kävi mielessäni, että kun näitä tekstejä lukee, niin eikö tulee fiilis että kannattaa haluta syömishäiriöiseksi? Toivottavasti esimerkkini kannustaa kaikkia haluamaan jotain muuta kuin tätä.
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti