Haluaisin sanoa teille kaikille, et kaikki tulee olee vielä okei.

Tasaisin väliajoin jään miettimään eri blogien kirjoittajia. Varsinkin kaikkia nuoria. Tuntuu, että vanhempana ihmisenä mulla olisi velvollisuus sanoa tai tehdä jotain, mutta en osaa. Tällöin jään aina miettimään kaikkien nuorten vanhempia(/läheisiä). Miten kamalaa se avuttomuus voikaan olla. Niin usein kun itsekin tuskailen, että eikö tälle tosiaan voi tehdä mitään? Ehkä luotan paremmin siihen, että sentään päälle parikymppiset selviävät. Ovat selvinneet tähänkin asti. Tai ehkä toivo on jo mennyt, tulevaisuus hakattu jo kiveen.

Minulla on joskus ollut sellainen ystävä, joka sai uskomaan, että joku päivä kaikki kääntyy paremmaksi. Ei se tuntunut kliseeltä, vaan sen ystävän sanomana sen uskoin. Tai tunsin sen toivon. Haluaisin niin paljon olla sellainen muillekin. En ollakseni, vaan jotta voisin jotain tehdä parantaakseni jonkun oloa. On niin kamalaa seurata vierestä kärsimystä, jolle ei voi tehdä mitään.

Kuin näkisit jonkun viiltämässä ranteitaan auki, ihan vieressäsi.

Ja kun itse en osaa näyttää yhtään parempaa esimerkkiä. Asiat eivät kääntyneet paremmiksi. En tiedä, uskonko niin vielä käyvän. Luulen, että sisäinen, hyvin tiukasti kiinni pitävä masokistipuoleni ajaa ongelmiin jatkuvasti. Kun kerran jo luulin, ettei enää ikinä, niin tässä sitä taas ollaan. Tilanne on kääntynyt jo niin sairaaksi, etten uskonut tällaista voivan ollakaan. Ainakaan minulla. En osaa päästää irti mistään vahingollisesta.

Oikeassa elämässä en voisi ikinä myöntää, mitä totuus on. Totuus on, että olen heikko. Ja typerä. Mua eivät aja pois iskut kasvoihin, henkinen kiristys tai kaulasta kuristus. Kieltäydyn pelkäämästä, eikä tilanne ole reilu toiseenkaan suuntaan. Mies, jonka jo kerran jätin. Olemme ehkä molemmat liian riippuvaisia toistemme henkisestä ja fyysisestä pahoinpitelystä. Suojelemme toista kaikelta muulta, kaikilta muilta paitsi toisiltamme. Arpapeliä, koska jomman kumman päässä napsahtaa.

Haluan sanoa, että olin se kiltti ja hiljainen tyttö hyvästä perheestä. Jossain kohtaa halusin ääneni kuuluville. Jossain kohtaa halusin vyötäröni pienemmäksi. Jossain kohtaa ymmärsin että kipu on vain tunne, pelko vielä jotain muuta. Jossain kohtaa ymmärsin, että tunteet satuttavat, mutta siitäkin voi oppia pois.

Sen jälkeen en osannutkaan enää olla oikealla hetkellä hiljaa, enkä enää tyytyä pienempään vyötärööni. En osaa enää tuntea. En välitä enää kivusta enkä pelosta. Jos jotain tunnenkin, en pysty sitä enää näyttämään, kenellekään.

Kääntäkää se suunta. Ketään ei voi pelastaa itseltään ja uskokaa mua kun sanon, että sitä vaikeampaa on kääntyä mitä kauemmas on mennyt.

Haluaisin sanoa, että kaikki tulee olemaan vielä okei. Mut en mä sitä tiedä. Ei tule jos ei yritä yhtään. Itse teemme omat valintamme, valitettavasti. Valitkaa hyvin ja muistakaa, että mikään ei ole mahdotonta. Ei syvimmästäkään suosta nouseminen, jos niin päättää.

Mä tarvitsen mun haavoja
Syviä ja suolaisia
Kun mikään ei tunnu miltään
Kipu korvaa ystävää
Joka ei jätä milloinkaan
Nöyränä vartoo vuoroaan
Kun mikään ei tunnu miltään
Kipu korvaa ystävää

Ps. Aamupaino 48,3kg