Keep on failing, you fucker!

Heräsin aamulla pienessä pöllyssä ja haparoivin askelin kävelin kylpyhuoneeseen. Suuta kuivasi ja kädet vapisivat. Tartuin purkkiin ja nappasin sieltä jälleen yhden pillerin. Katseeni eksyi kuitenkin vielä kerran peiliin, jonka vuoksi laitoin pillerin takaisin. Silmät vieläkin turvonneina viime yön kyynelistä, katse tyhjä ja sydän ontto. Suihkuun, vaatteet päälle ja töihin. En edes yrittänyt näyttää ihmiseltä, en jaksanut enkä välittänyt.

Mietin, miksi mikään ei ikinä mene niinkuin suunnittelen. Aloitin tämän blogin, jotta saisin jotain rotia itseeni, jotain järkeä tekoihini. Luulin etten yksinkertaisesti kehtaisi kirjoittaa, kuinka olen kolme päivää putkeen vetänyt nappeja ja siinä välissä tokkurassa vetänyt aivan kaikkea mahdollista kaapeista (esim KILON pastaa pelkällä suolalla). Ettei tulisi niitä hetkiä, kun en välitä yhtään mistään. Ja silloin kaikki, mikä tahansa mikä vahingoittaa itseäni on bonusta. Sinä hetkenä on huikeaa huomata, kuinka ei voi tehdä mitään mikä tuntuisi miltään.

Siihen jää koukkuun, jopa siihen pelottomuuten. Jos tartunkin aseeseen, alanko sitten pelätä itseäni? Entä kun se on jo ohimolla, entä sitten? Lasken sen alas.

Päivänvalossa olen jakkupukuinen aikuinen nainen, joka urheilee ja harrastaa. Hymyilee kaikille ja on kohtelias ja ahkera. Pimeän tullen olen se säälittävä narkkari, joka katkeruudessaan näyttää keskisormea maailmalle ja itkee sisäisesti syötyään mitä tahansa "kiellettyä". Kaataa lasiin roséeta ja puree huulta.

Niin, viimeyönä itkin pitkästä aikaa mietittyäni rakkautta ja välittämistä. Läheisiäni ja ihan vaan minulle läheisiä ihmisiä. Kuinka paljon onkaan ihmisiä, joiden puolesta tekisin vaikka mitä. Niin monta ihmistä, joiden puolesta matkaisin maailman ääriin. Ja kuinka koko maailmassa vain perheeni rakastaa minua itseäni. Ja hekin koska on pakko, koska se menee niin.

Onko sillä sitten väliä, että on yksin? Tai tulee olemaan yksin...  En tiedä.

Tulee pieni tauko kirjoitteluun, kunnes saan takaisin sen tahdon pienentyä. Tai kun pystyn muuhun kuin lääkehöyryisiin sepustuksiin kaikesta älyttömästä. Nyt en vaan välitä mistään, vaikka haluaisin. Todennäköisesti jo ensi viikolla tämän viikon välinpitämättömyys vituttaa ja itkettää, itseasiassa toivonkin sitä. Toivon, että pääni selkenee mahdollisimman pian ja etten hautaudu koko tulevaksi syksyksi sänkyyn aina kun mahdollista. Jos vihdoin alkaisin uskoa, että pystyn tähän kun en vaan aina luovuta kesken? Ehkä joskus, niin toivon.