Lupausten rikkominen on rumaa

Torstainahan uhosin, että perjantaina unohdan ahneuden ja pysyn kaukana jääkaapista. Se menikin niin, sitä lupausta en rikkonut. Sen sijaan olin luvannut nähdä ystävääni päivällä kahvittelun merkeissä, toista ystävääni iltapäivällä kävelyllä ja illalla lähteä kolmannen kanssa elokuviin. Kolmesta tehtävästä suoritin .... nolla! Congrats you failior. Puolustuksen puheenvuoro: väsytti, ahdisti, väsytti, ahdisti... Eivät tunnu hyviltä tekosyiltä, mutta perjantaina itkulta oli vaikea välttyä ja kaikki tuntui olevan jos ei totaalisen surkeasti niin aika lähellä ainakin.

Poikaystäväni lähti mökille vanhempiensa kanssa viikonlopuksi. Hänen piti soittaa päivällä tai iltapäivällä viimeistään. Kaikessa turtuneisuudessani odotin puhelua kuin kuuta nousevaa, jotta saisin edes jotain muuta ajateltavaa. Että joku saisi olon paremmaksi edes hetkeksi. Puhelin pysyi hiljaa ja marttyyrimäisesti en tietenkään itse voinut soittaa. En edes tiedä miksi ahdisti niin paljon, mutta olin varma että poikaystävän ääni pelastaisi kaiken. Kellon lyödessä yli yhdentoista illalla, olinkin jo kaivellut kaappeja viinipulloja etsien, mutta mitään ei löytynyt. Lopulta kaadoin lasiin kirkasta ja sokeritonta mehutiivistettä. Lasin täyttö vissyllä ja muutama foliopaketin napsahdus seuraksi. Oksettavaa oloa ja huimausta. Näpyttelin viestin poikaystävälleni, "kiitos".

Marttyyrit. Sellaisen huomionhakuiset. Miksi pitää muuttua sellaiseksi aina kun tulee pienikin pettymys? Puhelimen soidessa puolenyön jälkeen itkua tuhertaen ja ääni väristen sanoin "olisin vain niin halunnut puhua kanssasi aiemmin, että kaikki olisi nyt paremmin". Mies pyyteli anteeksi ja tunsin piikittäväni nukkea neuloilla. Oloni muuttui pahemmaksi jokaisen suustani tulleen sanan myötä, joiden aikana mietin vain itseäni.

Puolen tunnin kovan yrittämisen jälkeen kaikki tuntui kuitenkin paremmalta. Lopetettuani puhelun ja pyyhittyäni näytön kuivuneista kyyneleistä laitoin herätyskellon päälle ja menin nukkumaan. "Huomenna kaikki olisi paremmin", lupasin itselleni.

Lauantaina heräsin päänsärkyyn, jota jatkui iltaan asti. Olin hereillä vain satunnaisia tunteja, kun nappailin kipulääkkeitä ja nukahtamislääkkeitä päästäkseni eroon kivusta. Ihan kaikenlaisesta. Peruin jälleen kerran kahvittelutreffini ystävän kanssa ja jäin kotiin. Sunnuntaina tuntuikin kuin lauantaita ei olisi koskaan ollutkaan, perjantaista puhumattakaan. Poikaystäväni soitti heti aamusta pirteänä ja kysyi voisiko tulla luokseni kun tulee mökiltä iltapäivällä. Hymyilin ja myönnyin helpottuneesti; tänään ei ehkä tarvitsisi nukahtaa toivoten ettei herää. Ehkä tänää olisi se hyvä päivä.

Niin olikin, tosin poikaystävä ei jaksanut tehdä mitään ihmeellistä (ei sillä etten minäkään) mutta sehän tarkoittaa miesten kielellä että tehdäänruokaa armeijalle ja istutaan iltapäivästä iltaan asti kotona levennyttämässä vyötäröä. Toin sinulle paljon jäätelöäkin, kaikkia lemppareitasi! Ajattelin että tarvitset piristystä.

Ja se kaikki maistui niin hyvältä. No mutta aloitan laihdutuksen huomenna. Huomenna on maanantaikin. Huomenna kaikki menee paremmin.

En saa edes laskettua kuinka monennen lupauksen rikkomiseen pääsin maanantaina, mutta ajatukset jatkoivat samaa kulkua kuin edellisen kappaleen lopussa. Sitä samaa kulkua ne ovat menneet viimeiset kuukaudet, viimeisen vuoden. Tänään olenkin vain katsonut itseäni, lihavia käsivarsiani ja vatsamakkaroitani peilistä ja kysynyt itseltäni, miksen ikinä opi? Ja kuinka pitkään tätä vihaa omaa vartaloaan kohtaan pitää vielä tuntea, kun missään ei voi onnistua? Kuinka pitkään voi laittaa ahneuden kaiken muun edelle? Kuinka joka ikinen päivä voi unohtaa kaikki lupaukset itselleen?

Tällä kertaa en lupaa mitään. Tällä kertaa toivon vain, että seuraavalla kertaa on jotain iloisempaa kerrottavaa.

...so I'm here again.

Pitkä tauko takana. Elämässä ei ole suuriakaan muutoksia ollut. Ketä minä huijaan?

Irtisanouduin töistä. Väsyin väsymistäni, kunnes lopulta totesin ettei se työpaikka ollut minua varten. Nyt pidän säästöjen turvin vähän vapaata kun vielä voin, odottelen voimien kertymistä ja palaamista työnteon pariin kesän lopulla.

Luulisi työttömyyden antavan aikaa keskittyä siihen olennaiseen, eli pienenemiseen. Palaamiseen entistäkin pienemmäksi ja sievemmäksi. Päinvastoin, en ole jaksanut mitään, en sitäkään. Vielä. Sen sijaan päivästä toiseen olen maannut päänsärkyisenä tunkkaisessa asunnossani, ihmetellen pölyn kerääntymistä jokaiseen nurkkaan. Poikaystävä pakottaa silloin tällöin ulos ovesta, mutta muutoin vain makaan ja tuijotan läppäriä aamusta iltaan. Jossain välissä jaksoin käydä lenkillä aktiivisestikin, mutta nyt vähän päälle viikkoon sekään ei ole huvittanut.

Jos nyt tarkemmin mietin, niin vaikka en ole paastonnut päivästä toiseen, niin aika vähällä olen pärjännyt. Siksi hivenen ihmettelenkin, miksi vaaka on näyttänyt samoja lukemia viikkotolkulla. Itseasiassa, edellisestä kirjoituksesta olen lihonnut kilon. Shit. Pitkään aikaan en jaksanut stressata, enkä oikeastaan stressaa riittävästi nytkään, en vain jaksa enkä halua enää olla lihava. Minulla ei tosin ole mitään suunnitelmaa, pitäisiköhän olla? Jos kuitenkin palaaminen kuulumisten kirjoitteluun auttaisi jotain, syntien myöntäminen ja enemmän yrittäminen. Olen hakannut itseäni sanoin, niin rumin kuin mahdollista, mutta en ole muuttanut käytöstäni. En ole lopettanut, vaikka on pitänyt niin monta kertaa. Taustalla, yhtenä päivänä olen halunnut olla laiha ja toisena terve. En ole läski, yritän ajatella, mutta vatsan kohdalla on nykyään pehmeää laittoman paljon. Joka ilta olen läski tunnustellessani sitä kaikkea pehmeää, vaikka juuri aamulla olen ollut ihan ok. Millä saisin itseni tekemään päätöksen ja pysymään siinä? Tänään alle tuhat, siinäkin tuhat liikaa. Huomenna vain nesteitä, olkoon se ensimmäinen haasteeni.

Olen sortunut taas moniin vääryyksiin, mutta ne eivät ole auttaneet. Sekoittanut päätäni salaa iltaisin, tuijottanut televisiota katse lasittuneena öisin. Olo on ollut parempi, puutuneempi, ehkä se on osasyy miksi en ole herännyt liikaisuuteeni aiemmin. Sen avulla olen silti jaksanut olla ja elää, nähdä edes joskus ihmisiä jotka vielä sentään välittävät.

Poikaystävä. Sekin on aika tuore juttu. Taas kerran joku sanoo minun olevan täydellinen, kauneinta ja ihaninta mitä maan päällä on ja kaikkea mitä mies voi toivoa. Jostain syystä epäröin enemmän kuin tavallista, lähinnä ehkä siksi, että takkiin on tullut niin lukemattoman monta kertaa. En sano etten usko, ehkä uskon vain pienen epäilyksen kanssa. Uskon välillä. Välillä uskon peiliä ja niitä ajatuksia, jotka kertovat että olen kuvottava, enkä mitään minkään välittämisen arvoista. Ihmissaastaa päästä varpaisiin, laiska ja saamaton. En pysty kieltämään mitään niiltä rakkautta täynnä olevilta silmiltä, en edes itseäni, joten yritän uskotella olevani ok, kunhan vähän muutan itseäni. Vähän pienemmäksi, vähän paremmaksi muutoinkin.

Sekavaa. Mitä teille kuuluu?