Irtisanouduin töistä. Väsyin väsymistäni, kunnes lopulta totesin ettei se työpaikka ollut minua varten. Nyt pidän säästöjen turvin vähän vapaata kun vielä voin, odottelen voimien kertymistä ja palaamista työnteon pariin kesän lopulla.
Luulisi työttömyyden antavan aikaa keskittyä siihen olennaiseen, eli pienenemiseen. Palaamiseen entistäkin pienemmäksi ja sievemmäksi. Päinvastoin, en ole jaksanut mitään, en sitäkään. Vielä. Sen sijaan päivästä toiseen olen maannut päänsärkyisenä tunkkaisessa asunnossani, ihmetellen pölyn kerääntymistä jokaiseen nurkkaan. Poikaystävä pakottaa silloin tällöin ulos ovesta, mutta muutoin vain makaan ja tuijotan läppäriä aamusta iltaan. Jossain välissä jaksoin käydä lenkillä aktiivisestikin, mutta nyt vähän päälle viikkoon sekään ei ole huvittanut.
Jos nyt tarkemmin mietin, niin vaikka en ole paastonnut päivästä toiseen, niin aika vähällä olen pärjännyt. Siksi hivenen ihmettelenkin, miksi vaaka on näyttänyt samoja lukemia viikkotolkulla. Itseasiassa, edellisestä kirjoituksesta olen lihonnut kilon. Shit. Pitkään aikaan en jaksanut stressata, enkä oikeastaan stressaa riittävästi nytkään, en vain jaksa enkä halua enää olla lihava. Minulla ei tosin ole mitään suunnitelmaa, pitäisiköhän olla? Jos kuitenkin palaaminen kuulumisten kirjoitteluun auttaisi jotain, syntien myöntäminen ja enemmän yrittäminen. Olen hakannut itseäni sanoin, niin rumin kuin mahdollista, mutta en ole muuttanut käytöstäni. En ole lopettanut, vaikka on pitänyt niin monta kertaa. Taustalla, yhtenä päivänä olen halunnut olla laiha ja toisena terve. En ole läski, yritän ajatella, mutta vatsan kohdalla on nykyään pehmeää laittoman paljon. Joka ilta olen läski tunnustellessani sitä kaikkea pehmeää, vaikka juuri aamulla olen ollut ihan ok. Millä saisin itseni tekemään päätöksen ja pysymään siinä? Tänään alle tuhat, siinäkin tuhat liikaa. Huomenna vain nesteitä, olkoon se ensimmäinen haasteeni.
Olen sortunut taas moniin vääryyksiin, mutta ne eivät ole auttaneet. Sekoittanut päätäni salaa iltaisin, tuijottanut televisiota katse lasittuneena öisin. Olo on ollut parempi, puutuneempi, ehkä se on osasyy miksi en ole herännyt liikaisuuteeni aiemmin. Sen avulla olen silti jaksanut olla ja elää, nähdä edes joskus ihmisiä jotka vielä sentään välittävät.
Poikaystävä. Sekin on aika tuore juttu. Taas kerran joku sanoo minun olevan täydellinen, kauneinta ja ihaninta mitä maan päällä on ja kaikkea mitä mies voi toivoa. Jostain syystä epäröin enemmän kuin tavallista, lähinnä ehkä siksi, että takkiin on tullut niin lukemattoman monta kertaa. En sano etten usko, ehkä uskon vain pienen epäilyksen kanssa. Uskon välillä. Välillä uskon peiliä ja niitä ajatuksia, jotka kertovat että olen kuvottava, enkä mitään minkään välittämisen arvoista. Ihmissaastaa päästä varpaisiin, laiska ja saamaton. En pysty kieltämään mitään niiltä rakkautta täynnä olevilta silmiltä, en edes itseäni, joten yritän uskotella olevani ok, kunhan vähän muutan itseäni. Vähän pienemmäksi, vähän paremmaksi muutoinkin.
Sekavaa. Mitä teille kuuluu?
Kuulostaa hyvältä, että sanoit itsesi irti. Karusti sanottu, mutta joskus se on hyvä askel. Nuo sitä seuranneet uutiset eivät taas olleetkaan niin hyviä. Vaikka toki olen iloinen paluustasi, mutta kylmää ajatella, miten musta maailmasi on.
VastaaPoistaVoimia! <3