Lupausten rikkominen on rumaa

Torstainahan uhosin, että perjantaina unohdan ahneuden ja pysyn kaukana jääkaapista. Se menikin niin, sitä lupausta en rikkonut. Sen sijaan olin luvannut nähdä ystävääni päivällä kahvittelun merkeissä, toista ystävääni iltapäivällä kävelyllä ja illalla lähteä kolmannen kanssa elokuviin. Kolmesta tehtävästä suoritin .... nolla! Congrats you failior. Puolustuksen puheenvuoro: väsytti, ahdisti, väsytti, ahdisti... Eivät tunnu hyviltä tekosyiltä, mutta perjantaina itkulta oli vaikea välttyä ja kaikki tuntui olevan jos ei totaalisen surkeasti niin aika lähellä ainakin.

Poikaystäväni lähti mökille vanhempiensa kanssa viikonlopuksi. Hänen piti soittaa päivällä tai iltapäivällä viimeistään. Kaikessa turtuneisuudessani odotin puhelua kuin kuuta nousevaa, jotta saisin edes jotain muuta ajateltavaa. Että joku saisi olon paremmaksi edes hetkeksi. Puhelin pysyi hiljaa ja marttyyrimäisesti en tietenkään itse voinut soittaa. En edes tiedä miksi ahdisti niin paljon, mutta olin varma että poikaystävän ääni pelastaisi kaiken. Kellon lyödessä yli yhdentoista illalla, olinkin jo kaivellut kaappeja viinipulloja etsien, mutta mitään ei löytynyt. Lopulta kaadoin lasiin kirkasta ja sokeritonta mehutiivistettä. Lasin täyttö vissyllä ja muutama foliopaketin napsahdus seuraksi. Oksettavaa oloa ja huimausta. Näpyttelin viestin poikaystävälleni, "kiitos".

Marttyyrit. Sellaisen huomionhakuiset. Miksi pitää muuttua sellaiseksi aina kun tulee pienikin pettymys? Puhelimen soidessa puolenyön jälkeen itkua tuhertaen ja ääni väristen sanoin "olisin vain niin halunnut puhua kanssasi aiemmin, että kaikki olisi nyt paremmin". Mies pyyteli anteeksi ja tunsin piikittäväni nukkea neuloilla. Oloni muuttui pahemmaksi jokaisen suustani tulleen sanan myötä, joiden aikana mietin vain itseäni.

Puolen tunnin kovan yrittämisen jälkeen kaikki tuntui kuitenkin paremmalta. Lopetettuani puhelun ja pyyhittyäni näytön kuivuneista kyyneleistä laitoin herätyskellon päälle ja menin nukkumaan. "Huomenna kaikki olisi paremmin", lupasin itselleni.

Lauantaina heräsin päänsärkyyn, jota jatkui iltaan asti. Olin hereillä vain satunnaisia tunteja, kun nappailin kipulääkkeitä ja nukahtamislääkkeitä päästäkseni eroon kivusta. Ihan kaikenlaisesta. Peruin jälleen kerran kahvittelutreffini ystävän kanssa ja jäin kotiin. Sunnuntaina tuntuikin kuin lauantaita ei olisi koskaan ollutkaan, perjantaista puhumattakaan. Poikaystäväni soitti heti aamusta pirteänä ja kysyi voisiko tulla luokseni kun tulee mökiltä iltapäivällä. Hymyilin ja myönnyin helpottuneesti; tänään ei ehkä tarvitsisi nukahtaa toivoten ettei herää. Ehkä tänää olisi se hyvä päivä.

Niin olikin, tosin poikaystävä ei jaksanut tehdä mitään ihmeellistä (ei sillä etten minäkään) mutta sehän tarkoittaa miesten kielellä että tehdäänruokaa armeijalle ja istutaan iltapäivästä iltaan asti kotona levennyttämässä vyötäröä. Toin sinulle paljon jäätelöäkin, kaikkia lemppareitasi! Ajattelin että tarvitset piristystä.

Ja se kaikki maistui niin hyvältä. No mutta aloitan laihdutuksen huomenna. Huomenna on maanantaikin. Huomenna kaikki menee paremmin.

En saa edes laskettua kuinka monennen lupauksen rikkomiseen pääsin maanantaina, mutta ajatukset jatkoivat samaa kulkua kuin edellisen kappaleen lopussa. Sitä samaa kulkua ne ovat menneet viimeiset kuukaudet, viimeisen vuoden. Tänään olenkin vain katsonut itseäni, lihavia käsivarsiani ja vatsamakkaroitani peilistä ja kysynyt itseltäni, miksen ikinä opi? Ja kuinka pitkään tätä vihaa omaa vartaloaan kohtaan pitää vielä tuntea, kun missään ei voi onnistua? Kuinka pitkään voi laittaa ahneuden kaiken muun edelle? Kuinka joka ikinen päivä voi unohtaa kaikki lupaukset itselleen?

Tällä kertaa en lupaa mitään. Tällä kertaa toivon vain, että seuraavalla kertaa on jotain iloisempaa kerrottavaa.