Yksinäisyys vie järjen

En oikeastaan ole yksin, tuntuu silti yksinäisemmältä kuin koskaan. Itseasiassa, en ole yksin juuri hetkeäkään. Olen ollut mökillä vanhempien kanssa kaiken sen ajan kun en ole ollut kiinni poikaystävässäni. Yksin oleminen on ahdistavaa, ajatukset alkavat olla ahdistavia ja koko ajan tuntuu vain siltä että on entistä hankalampi hengittää.

Kirjoittaminen on ollut vaikeaa. Tuntuu että on ollut liikaakin sanottavaa, liikaa ajatuksia jäsenneltäväksi. Hetkittäin on tuntunut, että olen oppinut itsestäni, poikaystävästäni ja muista lyhyessä ajassa todella paljon. Seuraavassa hetkessä taas tuntuu etten ymmärräkään oikeastaan yhtään mitään.

Olen lihonnut. Tai oikeastaan tasapaksu läski olen ollut jo laittoman pitkään. Joka päivä aloitan laihduttamisen, mutta jotenkin en saa siitä otetta. Se ei tunnu samalta kuin ennen. Tahto ja halu on jo vähän aikaa sitten syttynyt kovemmin, kun keväällä sitä ei ollut nimeksikään. Ei mene tuntiakaan, ettenkö miettisi kuinka vastenmieliseksi olen muuttunut. Sitä ei halua nähdä, ei tuntea, ei ajatella. Ehkä nämä ovatkin niitä ajatuksia, joita niin kovasti pakenen.

On ollut onnellisia hetkiä poikaystävän kanssa, ystävien kanssa, perheen kanssa. Myös niitä hetkiä kun on itketty ja riidelty, no pääasiassa minä olen itkenyt ja riidellyt kuin seinän kanssa, mitä nyt poikaystävääni tulee. Hänellä on aivan uskomaton taito olla ottamatta kantaa mihinkään. Hermostun entisestään, revin auki vanhoja haavoja vaikka häpeän sitä aina jälkikäteen, mutta reaktiot eivät muutu miksikään. Kiukun voi aistia, mutta mitään sanoja ei tule ulos. Riitoja ei sovita, ne vain unohdetaan. Tai hän unohtaa. Joka kerta kun puheluuni ei vastata, alan epäillä samoja asioita tapahtuvaksi joiden vuoksi tauotta riitelemme. Itken ja puren huulta ja puudutan ajatuksia viinillä. Ja niin, niillä pyöreillä ystävilläni, joita napsauttelen foliopaketeista.

Koko teksti on sekamelskaa. Sellaista samanlaista sekamelskaa jota pääni on täynnä. Sotkua ja solmuja. En tiedä olenko onneton vai onnellinen. Molempia, luulen. Joka ilta, tai oikeastaan joka ikisen takaiskun jälkeen hautaudun ajatukseen, että laihduttamalla olo olisi parempi. Laihana olo olisi parempi. Se on hullua, kuinka tiedän kaiken valheeksi ja silti uskon siihen. Pakkohan se on, kun muuta ei enää ole. Muuta toivoa ei ole.

Niin päätän taas, niin kuin joka ikinen ilta, että aloitan laihdutuksen huomenna. Pitäisi saada se kaikki hulluus takaisin, pitäisi saada se kaikki itseviha takaisin. En tiedä miksi haluan ne, mutta niin se on pakko. Minun on pakko saada entinen itseni takaisin, vaikka en aina siitä itsestäni pitänytkään. Se on vain jotain tuttua ja turvallista, se houraileva hullu joka ahdistuu leivästä ja juustosta.

Pitää vielä kiittää teitä lukijoita, jotka olette uskollisesti odottaneet siellä. Muutosten tuulet puhaltavat, lukeminen ei ole toivottavaa eikä suositeltavaa, ellette etsi varoittavaa esimerkkiä.