Käännekohta?

Eilisen ja toissapäivän pirteys on vaihtunut alakuloisuuteen ja fyysiseen pahoinvointiin. Ja ahdistukseen. Fyysinen pahoinvointi selittyy vähäisella ruoalla ja huonosti nukkumisella, surullisuus vanhojen kirjoitusten lukemisella.

Joskus kun piristyn, on lähes mahdoton muistaa miksi elämä tuntuu niin hankalalta. Kaikki ongelmat tuntuvat olemattomilta, murheet joita olen itkenyt tunteja täysin mitättömiltä. Saadakseni elämäni järjestykseen jouduin miettimään, miksi se alamäki aina alkaa, mistä masennus johtuu kaiken kaikkiaan. Eilen en tuntenut tuntenut syömishäiriötäni minkäänlaisena ongelmana. Itseasiassa kaikessa viimeaikojen syömättömyyden ja vähenemisen huumassa se tuntui elämäni parhaalta asialta, vaikka tiesinkin vielä jossain vaiheessa olleeni ja tulevani olemaan eri mieltä. Muistin kaukaisesti, miltä tuntuu tuntea ahdistusta syömisestä ja väsymyksestä. Se ei ollut eilenkään vielä ongelma, koska enhän ollut syönyt, en ahdistunut enkä väsynyt. Vieläkään en ole syönyt, ahdistunut vain.

Muistaakseni sen, mitä olen ajatellut ja tuntenut, selasin vanhoja kirjoituksiani. Muistan kyllä, että tässä on ollut ylä- ja alamäkiä, siltikin vain harvoin olen kokenut, että minulla on mitään varsinaista ongelmaa. Olenhan aina ollut niin lihava. Lukiessani kirjoituksia huomasin toistelleeni samoja lauseita päivästä toiseen. Kuukaudesta ja jopa vuodesta toiseen. Niinäkin aikoina, kun olen muistikuvissani ollut terveempi, olen tainnut olla ihan samanlainen. Vihannut itseäni kaikesta syömisestä, syyttänyt itseäni laiskuudesta ja jatkuvasta epäonnistumisesta. Terapiatäti on huomannut kyllä itsesyytökseni, syitä hän ei tiedä. Miksi tunnen olevani niin paljon huonompi ja millä tavalla. Hän luulee sen johtuvan jostain ihan muusta, hän itseasiassa luulee että vihaan itsessäni ihan eri asioita kuin todellisuudessa vihaan.

Olin eilen vielä paljon valmiimpi puhumaan asiasta, koska tunsin, että se on hallinnassani. Ettei siinä ole mitään vikaa, enkä kaikessa tietoisuudessanikaan pahimmista pimeistä hetkistä suostuisi luopumaan tästä elämäni parhaasta ja pahimmasta asiasta. Lukiessani vanhoja kirjoituksia tajusin, ettei se olekaan hallinnassa. Eikä itseasiassa ole ikinä ollutkaan. Voin puhua helposti monista ikävistä asioista, mutta jostain syystä tästä on ihan liian vaikea puhua. Hyväksyn ikävät asiat, sellaiset oikeasti ikävät asiat, koska niitä on helpompi ymmärtää. Tätä en sen sijaan tunne ymmärtäväni enää yhtään. Sitä että miksi tunnen asiat kuin tunnen, miksi näen peileistä ikuisesti vain jotain ällöttävää ja epähyväksyttävää. Miksi peilikuvani on ikuisesti se merkki ainoastaan epäonnistumisesta. Ikinä en ole siedettävä enkä ikinä tarpeeksi vähän.

Jossain hetkessä eilen tunsin, että ehkä on oikeasti mahdollista, että kaikki järjestyy. Asia tuntuu tänään paljon hankalammalta, koska ymmärrän vasta nyt, kuinka vaikeasta asiasta on oikeasti kyse. Jos en vain pysty ikinä ikinä ikinä ajattelemaan toisin. Jos en vain ikinä pysty muuta kuin vihaamaan koko olemustani.

Parin päivän aikana mietin innoissani eri havaintojani, enkä malttanut päästä kertomaan mietinnöistäni terapiassa. Nyt tuntuu vain ahdistusta, pelkoa siitä etten vain kykene avaamaan suutani. Etten ääneen puhuessani kykene selittämään ajatuksiani, vaikka olen kirjoittanut niistä jo vuosia. Tiedän sulkeutuvani heti, jos edes epäilen ettei kukaan usko minulla olevan tällaista ongelmaa. Eihän se näy. Eiväthän ajatukset näy. En edes tiedä mikä pelottaa niin paljon, ehkä ongelmien jatkuminen, koska en vain saa suutani auki. Toivottavasti huomenna pystyn.

Kaikilla peleillä ei ole voittajia eikä häviäjiä

Heiheihei! Pitkästä aikaa pelipaikoilla ja mitä kaikkea on ehtinyt tapahtuakaan. Pyydän jo etukäteen anteeksi karmeaa tapaani kertoa tapahtumista. Vai onko se karmeaa, sellainen välinpitämättömyys hävettävistä teoista? Selitys, olen omituisen pirteällä tuulella.

Viimeisimmässä tekstissäni kerron hienoista suunnitelmistani lähteä juhlimaan ystävien kanssa, autolla tietysti (ei mitään hölmöilyjä hei). No sehän ei mennyt putkeen sitten yhtään. Jouduin samaan tilaan tuntikausiksi entisen poikaystäväni kanssa, kestihän se pari tuntia ennen kuin ilkeily alkoi. Kestän aika paljon, mutta humalassa en kestä kuulla kuinka keskeytynyt raskaus oli paras mahdollinen asia eikä minun pitäisi hankkia lapsia muutenkaan. Koska olen paska ja ikävä ihminen. Huusin naamapunaisena kiukusta ja vihasta kunnes silmissä pimeni ja lähdin kotiin. Rauhotuin taksissa miettien ainoastaan, kuinka oikeassa hän ehkä olikaan. Ehkä se on niin. Ehkä se oli parasta, ehkä minusta ei olekaan mihinkään hyvään. Ehkäpä tämä paska ei lopu ikinäikinäikinäikinä.

Puolen tunnin jälkeen olin kotiovella, astelin levollisesti sisään ja lähdin kasaamaan pillereitä eri purkeistani pöydälle. Olin päättänyt sen jo matkalla enkä aikonut muuttaa mieltäni. Ajan x kuluttua ystäväni soitti huolissaan lähdöstäni ja muusta, hän oli vasta kuullut riidasta entisen poikaystäväni kanssa. Sanani olivat jonkinmoista puuroa, hän oli jo pelkästä epäilyksestä soittanut ambulanssin kotiini. Itse en muista tästä oikeastaan mitään, heräsin seuraavana päivänä hengityskoneesta teholta. Ensiapu oli elvyttänyt minut kotona ja kiidättänyt sairaalaan.

Herättyäni en tuntenut oikeastaan mitään. Oloni oli kuin humalaisella, kaikki oli hullunkurista ja nauroin itsekseni koko tilanteelle. Illan lähennyttyä ja ilmeisesti lääkkeiden vaikutuksen laskettua alkoi sanoinkuvaamaton ahdistus. Tunsin suunnatonta halua lähteä kotiin, vaikkakin sainkin kuulla sen olevan todella huono idea. Sydän saattaisi vieläkin pysähtyä tai jokin odottamaton komplikaatio ilmetä kaikkien riemukkaasti nauttimieni pillereiden johdosta. (Sydänlääkkeet olivat hyvä valinta muiden joukossa, vaikkakaan aiemmin heittämäni vitsi killer mixistä ei tuntunut enää hauskalta). Lopulta suostuin jäämään vielä päiväksi. Vanhemmilleni ei oltu ilmoitettu, onneksi olen kieltänyt tämän jo aiemmin kaikkien sairastapahtumieni osalta. En tiedä edes miksi en kestä ajatusta, että he saisivat tietää, en vain kestä.

Seuraavana päivänä psykiatrisen polin lääkäri ja hoitaja tulivat käymään teholla. En ollut halukas puhumaan oikeastaan yhtään mistään, mutta lupasin tulla seuraavana päivänä istuntoon. Vietin useamman yön ystäväni luona, joka oli osin vihainen ja osin huolestunut ja järkyttynyt. Puhui siitä, että nyt on ihan oikeasti aika jo laittaa asiasi kuntoon, eikä hän suostu kuuntelemaan mitään vastaväitteitä. Uhkasi kertoa vanhemmilleni kaikesta tapahtuneesta jos en mene hoitoon. Ensimmäistä kertaa en vastustanut ajatusta yhtä totaalisesti kuin aiemmin. Ehkä, ehkä tällä kertaa. Ehkä jokin asia vihdoin korjaantuu?

Nyt olen siis käynyt tapaamisissa setvimässä päätäni kolme kertaa viikossa. Diagnoosia ei ole tullut, lähinnä mietitty eri vaihtoehtoja kaksisuuntaisen mielialahäiriön ja epävakaan persoonallisuuden kanssa. Tutkittuani tarkemmin epävakaan persoonallisuushäiriön oireita ja kuvausta en tunnistanut itseäni kovin hyvin mistään. Aloin ihmetellä, että miksi minusta on herännyt sellainen mielikuva. Osittain hyvin pitkälti siksi, että viimeisin masennukseni johtui eri syistä kuin kaikki aiemmat. Osittain taas siksi, etten itseasiassa ole tehnyt selväksi, että keskusteluissa kuvaamani ahdistus on ollut sellaista vasta tämän viimeisimmän yrityksen jälkeen eikä yleisesti (Olen ollut hyvin stressaantunut ja ahdistunut päivittäin, ymmärsin sen tosin johtuvan suunnattomasta häpeästäni liittyen itsemurhan yritykseen, muiden asiasta tietävien ihmisten reaktioon näin jälkikäteen etcetcetc).

Vääränlaisia mielikuvia on syntynyt hyvin pitkälti myös siksi, etten ole vieläkään suostunut myöntämään/sanomaan ääneen vuosikausia kestäneen masennukseni todellista syytä, koska se tuntuu edelleenkin niin naurettavalta ja lapselliselta. Epätoivoinen yritykseni ei suinkaan johtunut pelkästään viimeisimmistä vastoinkäymisistäni, vaan enemmänkin pelosta siitä, ettei tällainen paha olo ja masennus lopu koskaan. Ja miksi se ei lopu koskaan? Pelkään edelleen "paranemista" enemmän kuin kuolemaa. En kestä ajatusta olla loppuelämääni niin vastenmielisen lihava enkä usko ikinä pääseväni tilanteeseen, missä hyväksyisin itseni normaalipainoisena. Kammottaa ajatuskin ns "terveydestä". Siitä kaikesta läskin määrästä. Mietin edelleen, pitäisikö seuraavalla käynnilläni torstaina sanoa jotain, vai mieluummin olla papereissa muuten vain sekaisin.

Painoni on pudonnut tapauksen jälkeen 4kg, minkä johdosta olenkin nyt hyvällä tuulella ja kertoilen asiasta kuin mitään ei olisi tapahtunut minulle vaan jollekin ihan toiselle. Olen kuin humalassa edes vähän pienentyneestä olemuksestani, vaikka edelleenkin olen niiiiiin paljon liikaa. Mutta jotain positiivista sentään!

Anteeksi kaikki sekavuus tekstissä, en ehkä ole tähän kellonaikaan parhaimmillani. Mitäs teille kuuluu?