Käännekohta?

Eilisen ja toissapäivän pirteys on vaihtunut alakuloisuuteen ja fyysiseen pahoinvointiin. Ja ahdistukseen. Fyysinen pahoinvointi selittyy vähäisella ruoalla ja huonosti nukkumisella, surullisuus vanhojen kirjoitusten lukemisella.

Joskus kun piristyn, on lähes mahdoton muistaa miksi elämä tuntuu niin hankalalta. Kaikki ongelmat tuntuvat olemattomilta, murheet joita olen itkenyt tunteja täysin mitättömiltä. Saadakseni elämäni järjestykseen jouduin miettimään, miksi se alamäki aina alkaa, mistä masennus johtuu kaiken kaikkiaan. Eilen en tuntenut tuntenut syömishäiriötäni minkäänlaisena ongelmana. Itseasiassa kaikessa viimeaikojen syömättömyyden ja vähenemisen huumassa se tuntui elämäni parhaalta asialta, vaikka tiesinkin vielä jossain vaiheessa olleeni ja tulevani olemaan eri mieltä. Muistin kaukaisesti, miltä tuntuu tuntea ahdistusta syömisestä ja väsymyksestä. Se ei ollut eilenkään vielä ongelma, koska enhän ollut syönyt, en ahdistunut enkä väsynyt. Vieläkään en ole syönyt, ahdistunut vain.

Muistaakseni sen, mitä olen ajatellut ja tuntenut, selasin vanhoja kirjoituksiani. Muistan kyllä, että tässä on ollut ylä- ja alamäkiä, siltikin vain harvoin olen kokenut, että minulla on mitään varsinaista ongelmaa. Olenhan aina ollut niin lihava. Lukiessani kirjoituksia huomasin toistelleeni samoja lauseita päivästä toiseen. Kuukaudesta ja jopa vuodesta toiseen. Niinäkin aikoina, kun olen muistikuvissani ollut terveempi, olen tainnut olla ihan samanlainen. Vihannut itseäni kaikesta syömisestä, syyttänyt itseäni laiskuudesta ja jatkuvasta epäonnistumisesta. Terapiatäti on huomannut kyllä itsesyytökseni, syitä hän ei tiedä. Miksi tunnen olevani niin paljon huonompi ja millä tavalla. Hän luulee sen johtuvan jostain ihan muusta, hän itseasiassa luulee että vihaan itsessäni ihan eri asioita kuin todellisuudessa vihaan.

Olin eilen vielä paljon valmiimpi puhumaan asiasta, koska tunsin, että se on hallinnassani. Ettei siinä ole mitään vikaa, enkä kaikessa tietoisuudessanikaan pahimmista pimeistä hetkistä suostuisi luopumaan tästä elämäni parhaasta ja pahimmasta asiasta. Lukiessani vanhoja kirjoituksia tajusin, ettei se olekaan hallinnassa. Eikä itseasiassa ole ikinä ollutkaan. Voin puhua helposti monista ikävistä asioista, mutta jostain syystä tästä on ihan liian vaikea puhua. Hyväksyn ikävät asiat, sellaiset oikeasti ikävät asiat, koska niitä on helpompi ymmärtää. Tätä en sen sijaan tunne ymmärtäväni enää yhtään. Sitä että miksi tunnen asiat kuin tunnen, miksi näen peileistä ikuisesti vain jotain ällöttävää ja epähyväksyttävää. Miksi peilikuvani on ikuisesti se merkki ainoastaan epäonnistumisesta. Ikinä en ole siedettävä enkä ikinä tarpeeksi vähän.

Jossain hetkessä eilen tunsin, että ehkä on oikeasti mahdollista, että kaikki järjestyy. Asia tuntuu tänään paljon hankalammalta, koska ymmärrän vasta nyt, kuinka vaikeasta asiasta on oikeasti kyse. Jos en vain pysty ikinä ikinä ikinä ajattelemaan toisin. Jos en vain ikinä pysty muuta kuin vihaamaan koko olemustani.

Parin päivän aikana mietin innoissani eri havaintojani, enkä malttanut päästä kertomaan mietinnöistäni terapiassa. Nyt tuntuu vain ahdistusta, pelkoa siitä etten vain kykene avaamaan suutani. Etten ääneen puhuessani kykene selittämään ajatuksiani, vaikka olen kirjoittanut niistä jo vuosia. Tiedän sulkeutuvani heti, jos edes epäilen ettei kukaan usko minulla olevan tällaista ongelmaa. Eihän se näy. Eiväthän ajatukset näy. En edes tiedä mikä pelottaa niin paljon, ehkä ongelmien jatkuminen, koska en vain saa suutani auki. Toivottavasti huomenna pystyn.