Kaikilla peleillä ei ole voittajia eikä häviäjiä

Heiheihei! Pitkästä aikaa pelipaikoilla ja mitä kaikkea on ehtinyt tapahtuakaan. Pyydän jo etukäteen anteeksi karmeaa tapaani kertoa tapahtumista. Vai onko se karmeaa, sellainen välinpitämättömyys hävettävistä teoista? Selitys, olen omituisen pirteällä tuulella.

Viimeisimmässä tekstissäni kerron hienoista suunnitelmistani lähteä juhlimaan ystävien kanssa, autolla tietysti (ei mitään hölmöilyjä hei). No sehän ei mennyt putkeen sitten yhtään. Jouduin samaan tilaan tuntikausiksi entisen poikaystäväni kanssa, kestihän se pari tuntia ennen kuin ilkeily alkoi. Kestän aika paljon, mutta humalassa en kestä kuulla kuinka keskeytynyt raskaus oli paras mahdollinen asia eikä minun pitäisi hankkia lapsia muutenkaan. Koska olen paska ja ikävä ihminen. Huusin naamapunaisena kiukusta ja vihasta kunnes silmissä pimeni ja lähdin kotiin. Rauhotuin taksissa miettien ainoastaan, kuinka oikeassa hän ehkä olikaan. Ehkä se on niin. Ehkä se oli parasta, ehkä minusta ei olekaan mihinkään hyvään. Ehkäpä tämä paska ei lopu ikinäikinäikinäikinä.

Puolen tunnin jälkeen olin kotiovella, astelin levollisesti sisään ja lähdin kasaamaan pillereitä eri purkeistani pöydälle. Olin päättänyt sen jo matkalla enkä aikonut muuttaa mieltäni. Ajan x kuluttua ystäväni soitti huolissaan lähdöstäni ja muusta, hän oli vasta kuullut riidasta entisen poikaystäväni kanssa. Sanani olivat jonkinmoista puuroa, hän oli jo pelkästä epäilyksestä soittanut ambulanssin kotiini. Itse en muista tästä oikeastaan mitään, heräsin seuraavana päivänä hengityskoneesta teholta. Ensiapu oli elvyttänyt minut kotona ja kiidättänyt sairaalaan.

Herättyäni en tuntenut oikeastaan mitään. Oloni oli kuin humalaisella, kaikki oli hullunkurista ja nauroin itsekseni koko tilanteelle. Illan lähennyttyä ja ilmeisesti lääkkeiden vaikutuksen laskettua alkoi sanoinkuvaamaton ahdistus. Tunsin suunnatonta halua lähteä kotiin, vaikkakin sainkin kuulla sen olevan todella huono idea. Sydän saattaisi vieläkin pysähtyä tai jokin odottamaton komplikaatio ilmetä kaikkien riemukkaasti nauttimieni pillereiden johdosta. (Sydänlääkkeet olivat hyvä valinta muiden joukossa, vaikkakaan aiemmin heittämäni vitsi killer mixistä ei tuntunut enää hauskalta). Lopulta suostuin jäämään vielä päiväksi. Vanhemmilleni ei oltu ilmoitettu, onneksi olen kieltänyt tämän jo aiemmin kaikkien sairastapahtumieni osalta. En tiedä edes miksi en kestä ajatusta, että he saisivat tietää, en vain kestä.

Seuraavana päivänä psykiatrisen polin lääkäri ja hoitaja tulivat käymään teholla. En ollut halukas puhumaan oikeastaan yhtään mistään, mutta lupasin tulla seuraavana päivänä istuntoon. Vietin useamman yön ystäväni luona, joka oli osin vihainen ja osin huolestunut ja järkyttynyt. Puhui siitä, että nyt on ihan oikeasti aika jo laittaa asiasi kuntoon, eikä hän suostu kuuntelemaan mitään vastaväitteitä. Uhkasi kertoa vanhemmilleni kaikesta tapahtuneesta jos en mene hoitoon. Ensimmäistä kertaa en vastustanut ajatusta yhtä totaalisesti kuin aiemmin. Ehkä, ehkä tällä kertaa. Ehkä jokin asia vihdoin korjaantuu?

Nyt olen siis käynyt tapaamisissa setvimässä päätäni kolme kertaa viikossa. Diagnoosia ei ole tullut, lähinnä mietitty eri vaihtoehtoja kaksisuuntaisen mielialahäiriön ja epävakaan persoonallisuuden kanssa. Tutkittuani tarkemmin epävakaan persoonallisuushäiriön oireita ja kuvausta en tunnistanut itseäni kovin hyvin mistään. Aloin ihmetellä, että miksi minusta on herännyt sellainen mielikuva. Osittain hyvin pitkälti siksi, että viimeisin masennukseni johtui eri syistä kuin kaikki aiemmat. Osittain taas siksi, etten itseasiassa ole tehnyt selväksi, että keskusteluissa kuvaamani ahdistus on ollut sellaista vasta tämän viimeisimmän yrityksen jälkeen eikä yleisesti (Olen ollut hyvin stressaantunut ja ahdistunut päivittäin, ymmärsin sen tosin johtuvan suunnattomasta häpeästäni liittyen itsemurhan yritykseen, muiden asiasta tietävien ihmisten reaktioon näin jälkikäteen etcetcetc).

Vääränlaisia mielikuvia on syntynyt hyvin pitkälti myös siksi, etten ole vieläkään suostunut myöntämään/sanomaan ääneen vuosikausia kestäneen masennukseni todellista syytä, koska se tuntuu edelleenkin niin naurettavalta ja lapselliselta. Epätoivoinen yritykseni ei suinkaan johtunut pelkästään viimeisimmistä vastoinkäymisistäni, vaan enemmänkin pelosta siitä, ettei tällainen paha olo ja masennus lopu koskaan. Ja miksi se ei lopu koskaan? Pelkään edelleen "paranemista" enemmän kuin kuolemaa. En kestä ajatusta olla loppuelämääni niin vastenmielisen lihava enkä usko ikinä pääseväni tilanteeseen, missä hyväksyisin itseni normaalipainoisena. Kammottaa ajatuskin ns "terveydestä". Siitä kaikesta läskin määrästä. Mietin edelleen, pitäisikö seuraavalla käynnilläni torstaina sanoa jotain, vai mieluummin olla papereissa muuten vain sekaisin.

Painoni on pudonnut tapauksen jälkeen 4kg, minkä johdosta olenkin nyt hyvällä tuulella ja kertoilen asiasta kuin mitään ei olisi tapahtunut minulle vaan jollekin ihan toiselle. Olen kuin humalassa edes vähän pienentyneestä olemuksestani, vaikka edelleenkin olen niiiiiin paljon liikaa. Mutta jotain positiivista sentään!

Anteeksi kaikki sekavuus tekstissä, en ehkä ole tähän kellonaikaan parhaimmillani. Mitäs teille kuuluu?