Just keep trying, one day you'll succeed

Kylmät väreet pistelevät iholla tauotta. Sormet ja varpaat eivät pysyttele lämpiminä villasukista tai lämpimästä neuleesta huolimatta. Vaikka olo on kevyesti etova, kaadan isoon kuppiin lisää kahvia. Puhallan savua hitaasti ulos keuhkoista ja tuntuu vähän paremmalta, hetken. Heräsin aamuyöllä saamatta kuitenkaan enää unta. Ei taaskaan tuntunut miltään, eikä taaskaan ajatuksissa ollut mitään kokonaista. En siltikään saanut nukuttua.

Viime viikolla heräsin vielä ajatuksiin, ahdistukseen, pelkoihin, suunnitelmiin. Tällä viikolla olen herännyt tyhjyyteen, tuntemattomuuteen, kylmyyteen.

Muistin eilenkin kiertää kaukaa kaiken. Hitaita askelia pimeillä teillä. Kylmyyttä paksusta takista huolimatta. Kodin lämmössä keitin teetä ja katsoin parvekkeelta autoja ja jalankulkijoita. Tuijotin kenkiä, takkeja, pipoja, autojen merkkejä ja värejä, kaikkea epäolennaista siis.

Tänään menen vanhemmilleni. Se on ihan mukavaa, vaikka äitini kolistelee jääkaapilla tauotta tehdäkseen vaikka mitä välipalaa ja iltapalaa ja päivällistä ja jälkiruokaa. Äitini ja isäni eivät tienneet mistään mitään, parempi niin. Joku kohtelee normaalisti, ehkä alkaa tuntua normaalilta. Olen kyllästynyt surkutteleviin lauseisiin ja ihmettelyihin siitä miten olen niin normaali. Kuin mitään ei olisi tapahtunut. Olen siis kyllästynyt tuntemaan huonoa omatuntoa siitä, etten tunne mitään. Jos illalla vähän, mahdollisimman vähän ainakin.

Ehkä yksi päivä ei ole liikaa, huomenna turvaan kotiin tyhjien kaappien luokse. Iltasuunnitelmiakin on, aion kuitenkin olla autolla vedoten johonkin, en tiedä vielä mihin. Pelkään sekä julkista tunnepurkausta että liiaksi levenevää olemusta. Pitäisi jo muistaa paremmin, ei se yksi päivä vaan pitkän ajan kokonaisuus. Kun nyt ei ole enää mitään tekosyytä toimia toisinkaan.