Kaikkea ei ole tarkoitettu tapahtuvaksi

Ehtihän siinä mennä kaksi viikkoa. Ehdinhän kuulla entiseltäni, että hän ei aio ottaa mitään osaa lapsen kasvatukseen, itse asiassa hän aikoo muuttaa pohjoiseen loppuelämäkseen eikä halua kuullakaan koko aiheesta. "Älä soita enää tai lähetä viestejä, kiitos". Joskus on vaikeaa käsittää, miten mies ja nainen saman ihmisrodun edustajina ovat niin kaukana toisistaan.

Ehdin itkeä tätä riittävän tovin, kunnes kaikesta tuli merkityksetöntä muutenkin. Tiesinhän minä, että se on epävarmaa alkuvaiheessa, silti se pysäytti kun rv 13 eli tällä viikolla se meni kesken. Itse asiassa tiistaina. Sitä on vieläkin vaikea käsittää, vaikka enhän ollut sitä suunnitellut eikä oikeastaan olisi ollut hyvä aikakaan. Tuntuu lähinnä omituiselta ja tyhjältä. Tunnevammaisena en onneksi osaa olla surullinen silloin kuin pitäisi. Hymyilen ja teen merkityksettömiä asioita, välillä purskahdan hallitsemattomaan itkuun joka ei kestä pitkään. Senkään jälkeen ei tunnu miltään.

En tiedä yhtään mitä kirjoittaa tai ajatella. Toisaalta olen iloinen, että saan taas riuduttaa itseäni juuri niin kuin haluan ja tuhota elimistöäni tupakalla ja viinillä (olennaiset asiat, tiedättehän). Toisaalta mietin, kuinka paljon helpompaa on nyt työelämässä, kuinka paljon helpompaa kantaa vastuuta vain itsestään, kuinka paljon helpompi on hengittää kun ei turpoa valaaksi. Toisaalta kuinka ihanaa, ettei tarvitse olla entisen kanssa enää yhtään minkäänlaisissa sidoksissa.

Selatessani televisiosta kanavia tunnen törmääväni jatkuvasti ohjelmiin, joissa puhutaan raskaudesta tai syntymästä tai odotuksesta tai lapsista yleensä. Vaihdan välittömästi kanavaa, kuin peläten että joudun ajattelemaan sitä. Tai tajuamaan, että kaikki on taas muuttunut. Kaikkien tunnetilojen olemattomuus saa pelkäämään, että sekoan hallitsemattomasti jonain odottamattomana hetkenä.

Olen kuitenkin sairaalloisesti iloinen siitä, ettei ruoka ole maistunut pariin päivään.