Kävelen pihan läpi kohti kotiovea. Aurinko paistaa, linnut laulavat, puiden kirkkaan vihreät lehdet havisevat lempeässä tuulessa. Taivas on kirkkaan sininen. Sellainen, kuin se on kesäpäivisin. Pilvet ovat pumpulilinnoja; niistä etsittiin pienenä eläinkuvioita. Tai oikeastaan mitä vain kuvioita sydämistä enkeleihin.
Tämä taitaa olla kahdeskymmenesviides kesäni.
Kengät kopisevat asfalttia vasten, käännyn katsomaan leikkiviä lapsia. Niin onnellisia. Heille on tämä päivä, joka on kiva päivä koska ulkona voi leikkiä. Suurin murhe huomisesta saattaa liittyä siihen, pääseekö silloinkin auringonpaisteessa ulos leikkimään. Ei huolia töistä, siitä missä he ovat kymmenen vuoden kuluttua, tai siitä kävelevätkö he väsyneenä kotiin kesken työpäivän kahdenkymmenen vuoden kuluttua. En miettinyt tätä silloin itsekään, enkä miettisi nytkään, ellen pohtisi samalla miksi kidutan itseäni pelolla ja uskolla siitä, että tämä sama jatkuu päivästä ja vuodesta toiseen.
Kolautan ulko-oven kiinni ja lattialla lojuvat kenkäni ovat kuin uusia ruoskaniskuja, merkkejä siitä, että olen sietämättömän saamaton. EI normaalille ihmiselle tee niin tiukkaa laittaa tavaroitaan paikoilleen!! Lyssähdän koko raskaan ruumiini voimalla sohvalle. Ne kaksi yössä ilmaantunutta lisäkiloa ovat juuri ne, jotka saavat askeleet raskaiksi. Tunnen oloni voimattomaksi, epäonnistuneeksi; olen jatkanut syömistä tänään.
Syöminen, se on etuoikeus joka ansaitaan. Lähdin aiemmin päivällä kollegani mukaan lounaalle, vaikka en oikeastaan ollut tehnyt mitään ansaitakseni sitä. Olin syönyt eilen liikaa, tänään vielä lisää ja olen loputtomiin tuomittu tähän itsevihaan ja lihavuuteen. Jokainen liike aiheuttaa vihlaisun jossain lihaksessa. Sunnuntainen harjoittelu teki ainakin tehtävänsä, mutta nyt tunnen olleeni liian laiska aiemmin. Ei pitäisi sattua näin paljon, olen liian huonossa kunnossa ja ollut liian laiska koko menneen kevään.
Haluaisin löytää tästä itsevihasta sen tarmon, jolla juoksen kilometrejä enemmän ja enemmän ja treenaan salilla enemmän ja enemmän ja
syön vähemmän en syö yhtään mitään.
Nyt se tuntuu vain epätoivoiselta haaveelta. Niin mahdottomalta, että epätoivossa haluaisin vain rohkeutta kaapia kaikki pillerini kaikista purkeista ja foliopaketeista ja huuhtoa ne viinillä kurkusta alas. Olla viimeisen kerran hiprakassa tunteva, naurava ja itkevä ja lakata olemasta sen jälkeen kokonaan.
En silti voi, ei ole siihenkään oikeutta. Ajatus, ajatukset, ne ovat kuukausien jälkeen täällä päivittäin. Joka ilta ja yö kun tulen samaan tulokseen, etten haluaisi olla täällä. Tulevaisuutta en osaa ajatella, opiskelukin olisi turhaa; olen liian varma etten ole täällä enää montaa vuotta. Ja nyt itken.
