Euphoria

Hän ylistää minua maasta taivaisiin, enkä tunne oloani niin kamalaksi. Viikonloppuna itkua ja ihmettelyä miksi, miksi sellaisia valheita, miksi kun en ole mitään sellaista. Hän loukkaantuu, epäilenkö että hän valehtelee, ymmärtäen lopulta mitä tarkoitan. Ja hän on niin herttainen. Ja niin uskottava. Ja ahdistaa heittäytyä, luottaa, tuntea. Tunnen enemmän kuin ikinä, pelkääkään en osaa niin kuin ennen, kun hän saa minut aina hymyilemään.

En ole vuosiin nähnyt mahdollisuuksia, en ole vuosiin uskaltanut antaa kenenkään pitää itsestäni, tai antaa itseni pitää kenestäkään muusta. Kamalaa ja samalla ihanaa, olen ehkä hivenen onnellinen. Ehkä siksikin, etten mieti mitä tapahtuu kuukauden, tai edes kahden viikon kuluttua. Tämä ei muuten ole sama mies josta puhuin aiemmin. Se ei toiminut, en tuntenut muuta kuin pelkoa riittämättömyydestäni.

Tutustuimme hassulla tavalla. Vaikka kyseessä oli poikkeuksellinen kerta, kun en löytänyt toista tuttavaani, hän ehti tehdä ja nähdä sen. Eikä anna minun tehdä sitä enää, koska hän huolehtii minusta liikaakin. Ensimmäinen kerta, kun se ei ahdista. Se minun tekemisiini puuttuminen.

Olen muuten pienempi. En uskalla syödä kuin kerran päivässä, kaksi jos ihanihan pakko. Tänään en ole syönyt vielä mitään, mutta kohta ehkä kävelen kauppaan. Koska minä saan, saan kerran päivässä olla miettimättä miksi ja kuinka paljon. Ei se ole liikaa, eihän? Vielä matkaa alaspäin, mutta en epäile hetkeäkään itseäni. Tähän en anna kenenkään puuttua ikinä, mutta eivät muut sitä huomaakaan. Vaatteet eivät kiristä, nyt uskaltaisin mennä jopa vaatekauppaan.

Sydän pamppailee ja tunnustelen luitani. Tällä hetkellä en osaa pelätä mitään.