Monta päivää jotain, joka päivä liikuntaa. On se laskenut, se lukema mitä tuijotan vaa'asta jälleen joka aamu. Uudestaan ohjelmoitu pääni tekee kaiken niin kuin ennenkin, enkä joudu enää muistelemaan tapojani niin kuin kuukausi sitten.
Enkä ole iloinen, en tosin surullinenkaan. Lähinnä näen silmissäni hiiren juoksemassa pyörällä, häkissä purujen keskellä. Muut ulkopuolella nauramassa ja tuijottamassa.
Ruokakaupassa epäröin jälleen joka hyllyn kohdalla, otan paketin käteen, lasken sen takaisin. Otan saman uudestaan käteen, luen tekstejä ja pohdin pitkään. Jos illalla juoksenkin vielä pitkän lenkin, niin ehkä saan... Lopulta lasken sen juoksen ruokahyllyltä pois. Reitti läpi koiranruoka- ja vauvanvaippahyllyjen, silmät kiinni lattiaan kaiken muun kohdalla. Nostaessani liukuhihnalle tomaatteja ja raejuustoa, ahdistun. Jääkaappini on ollut tyhjillään niin pitkään, että pelkään tulevaa iltaa ja itseäni.
Kello on yli kymmenen, olen edelleen lähdössä lenkille. Tunnen väsymystä, vaikka tölkkikaupalla kuluttamani energiajuoma pitää silmät auki. Poltan parvekkeella ketjussa tupakkaa, odottaen että saan mennä nukkumaan. Saan kun olen käynyt lenkillä. Ajatuskin ahdistaa, että kahden kilometrin jälkeen väsyttää liikaa mutta kymmenen on pakko. Pakko jaksaa, pakko päästä eroon turvotuksesta ja löysästä. Pakko olla vähemmän.
Tuuli on kylmä ja houkuttelee merelle. Pilvisen kesäillan keskellä tunnen pelkoa itseäni kohtaan. Olen taas väsynyt.
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti