Lapsia piilossa vihaisilta sanoilta

Päiväkausiin en ole saanut oman läppärini kantta nostettua. Olen ollut joko töissä kellonympäri tai viikonloppuna nyhvännyt poikaystävän kyljessä. Kaikki noiden kahden velvollisuuden ulkopuolella on ollut puoliunta, olen odottanut pääsyä sänkyyn ja voimattomasti ollut tekemättä mitään. On väsyttänyt tauotta, loputtoman tuntuisesti.

Okei, enhän voi sanoa poikaystävääni velvollisuudeksi.. Mutta, pakolliseksi tekemiseksi, vaikkakin tavallaan mieluisaksi. Miksi käytän sanaa tavallaan, pakollinen, äh? Se on sitä väsymystä, kun hänelle en ole mitään sairasta, enkä ikinäikinäikinä voisi myöntää mitään pimeitä ajatuksiani. No mutta helvetti pelkoahan se on! Pelkoa menetyksestä. Kun on saanut vierelle jonkun, jonka lämmintä ja loputtoman rakastavaa olemusta ei voi todeksi uskoakaan, pelkää sen koko ajan katoavan jonnekin. Heti jos näytän ruman totuuden. Tavallaan, silti, hymyilen pelkälle ajatuksellekin hänestä joka ilta ja aamu. Ja ensimmäistä kertaa pystyn vaivattomasti nukkumaan jonkun vieressä, ehkä ahdistu kosketuksesta sietämättömästi.

Hänestä olen hassu, kun en syö ikinä mitään. Ihan aikuisten oikeesti, kun en vaan jaksa kun minähän olen juuri syönyt ennen kuin tulin ! Hän tekee samaa kuin äitini usein, jatkaen vastaustani loputtomilla kysymyksillä siitä että mitä, missä, kenen kanssa? Niin siis mitä tarkalleen? Onneksi olen vuosien aikana jotain oppinut, olemaan miettimättä niitä luontevia valheiden ketjuja, jotka suustani tulevat vastaukseksi. "Kana-caesar -salaattia! Grillikylkeä ja vihanneksia! Rahkaa ja puuroa!". Osaan toki ohimennen hehkuttaa jokaisen kuvitteellisen ateriani herkullisuutta, äidin tekemää ihan uutta kastiketta. Vainoharhaisessa päässäni mietin, vastaanko liiankin luontevasti? Kyseenalaistaisiko terve ihminen kysymysten aiheellisuuden ensin?

Paitsi jäätelöä voin syödä kenen tahansa edessä! Jos se on kulhosta lusikoitavaa, selviydyn siitä että hitaasti lusikoin sitä suuhuni. Ei järjen häivääkään, että salaatti tuottaisi jo enemmän ongelmia. Olen yksi iso, muhkea ongelma. Vähän aikaa sitten kävin työkavereideni kanssa lounaalla päivittäin, mutta luovuin siitä koska se oli aina yhtä epämiellyttävää. Hyvä järjestely, koska en iltaisin syönyt mitään, mutta liian tuskallista. Tunsin kaikkien katseet siinä, miten survon ruokaa suuhuni. Tunnen, että olen ainoa ihminen jonka syöminen näyttääkin varmasti tosi oudolta ja vastenmieliseltä. Hyi.

Voimat tuntuvat kadonneen kaikista lihaksista. En ole urheillut. Olen enää löysää, eritoten vatsanseudulle kasautuvia pehmeitä vuoria. En ole jaksanut, mitään. Aamuisin herääminen on työn ja tuskan takana, tännekin saan sanoja ensi kertaa aikoihin. Olen kokenut kaiken ylimääräisen tekemisen kidutukseksi, kun autosta kotiovelle asti kävelykin on tuskan takana. Aamuisin laittautuminen saa minut katkeraksi siitä tosiasiasta, etten ole sellainen luonnonkaunis kukkaistyttö, joka voisi vain vetäistä vaatteet päälle ja näyttää kymmenessä minuutissa kauniilta. Ei ei, minä juoksen aamuisin ympyrää vähintään tunnin yrittäen keksiä keinoja näyttää siedettävältä.

On sille ehkä, kai, selityksensäkin. Pohjaton laiskuuteni ei kuitenkaan muista avata rautatabletteja sisältävää purkkia aamuisin. Jo pari viikkoa sitten lääkäri soitti verikokeiden tuloksista, alhaisista verisolumääristä ja anemiasta. Ajatus oli niin absurdi, itselleni niin merkityksetön, että vasta nyt alan hahmottaa sitä tosiasiaa, että väsymys ei ehkä johdukaan pelkästä laiskuudesta. Miten edes mahdollista, veriarvoni ovat aina olleet erinomaiset. Siis ainahan ne ovat! Jokin virhe tarkastelussa? Lääkärit eivät ikinä ole voittaneet luottamustani kaikilla häiriöistä kertovilla diagnooseillaan. Kauas niistä, kauas kaikista jotka voivat kirjoittaa mustaa valkoiselle vioistani. Sittenhän vasta ne ovat totta.

Yritän kuitenkin tsempata ja muistaa lisätä yhden nappulan aamuisin pillerisatseihin. Ei sen pitäisi tuntua missään, yksi lisää.. En osaa edes toivoa, että tämä loputon väsymys loppuisi. Olen tuominnut jo itseni laiskaksi, viimeksi tänään pyyhin ajatuksistani salitreenin ja lenkkeilyn. Voin pahoin pelkästään katsoessani nurkassa pölyttyviä lenkkitossujani.

Ainiin ja tosiaan laihdutus, siitähän olen yrittänyt kohta vuoden kirjoittaa. Ironisesti kiloissa ei muutoksia, grammoissa joitain. Tänään pysähdyin peilin eteen ilman vaatteita. Ihan katsoin kerrankin sitä vastenmielistä näkyä. Kumpuja, pehmeitä muhkuja siellä täällä. Mikäs tuossa, kylkiluita yksi, kaksi, kolme, neljä.... Pääni ei oikein pysty edes käsittelemään tosiasiaa, että luut näkyvät vaikka näen samalla ne kaikki makkarat. Hyllyvät reidet. Turvonneet posket.

En ole kovin vakuuttunut, että tulen ikinä näyttämään omissa silmissäni edes siedettävältä. Mutta mitäs teille kuuluu?