Kaapu ylle ja menoksi

Feeling of the day: näin ne ohikulkijat aina miettivät.

Onneksi ei ole ollut liikaa rantakelejä, ei tarvitse keksiä joka hetki tekosyitä miksi ei voi mennä nolaamaan itseään julkisesti. Thank you rain, clouds and cold wind! Tieto rusketuksen hoikentavasta vaikutuksesta houkuttelee grillaamaan itseään, mutta koko kammottavan hyllymisen paljastaminen edes ystäville on liian kivuliasta. Hyihyihyi. Hyi.

Anteeksi kaikesta tästä hiljaisuudesta, olen vain kokenut läppärin kannen nostamisen suunnattoman raskaaksi. Töissä on ollut kiire, vapaa-ajalla ei ole tehnyt mieli näpytellä tekstejä poikaystävän läsnäollessa. Juu, onhan se nyt matkalla ollut jo monta päivää, ja olenhan ollut jo lomalla monta monta päivää, mutta olen ollut liian kiireinen tyhjentäessäni prisman safkatarjontaa mahaani. Ja sen ulkopuolella liian haluton kirjoittamaan eli heräämään todellisuuteen.

Itseviha ei herätä, itsevihaa ei tarpeeksi ole.

Mikähän minua vaivaa? Masennus on kuin mennyttä talvea, riittämättömyyden tunne ei riitä tuomaan energiaa vähenemiseen. Tai, riittävään vähenemiseen. En ole enempää kuin viime kesänä (kiitos viime päivien ruokajuhlien) mutta silti koen liiaksi häpeää ollakseni rennosti ihmisten ilmoilla. Miksi en tee asialle mitään? Johan sen on mennyt aika opettanut, monta viikkoa pelkkää salaattia ja lopulta räts. Mieli sirpaloituu ja kaikki on pilalla. Tiedän että pitäisi syödä enemmän, enemmän kunnollisempaa ja ravintoainerikkaampaa, mutta ARGH! Kammo ja ahdistus ei anna periksi. Huomenna voin ehkä laittaa updatea tämän hetken kompastuskivistä. Kuka idiootti pelkää tavallista ruokaa? Koska tiedät itsekin läski, että totaalinen stop on ainoa mikä riittää.

Tarvitsen takaisin kaiken itsevihani. Vihaan ulkomuotoani, mutta en riittävästi, aidosti, viiltävästi vihaa itseäni. Olen vain pettynyt. Ja turtunut. Ja väsynyt. Kaipaan, tarvitsen, haluan haluan haluan, vaikka siinä ei ole mitään järkeä.

Kaikkialla kerrotaan parisuhteissa lihoamisesta ja olen varma sen kohta olevan totta omallakin kohdallani. Aluksi pienenin, mutta koko päivän jos olemme yhdessä ei syömättömyys tule kyseeseenkään. Jatkossa uskottavat selitykset ovat entistä vaikeammin keksittävissä. Hän on usein aika suorapuheinen, tämä tulee ilmi mm. pikkulapseksi nimittelystä, jos yritän keksiä pienintäkään tekosyytä sille, etten halua syödä. Tempperamenttisuus saa hetkittäin säikähtämään, ei väkivaltaisuutta vaan sitä tosiasiaa, ettei hänen maailmankuvaansa kuulu aikuisen ihmisen syömävaikeudet. Joskus ahdistaa, etten ikinä tulevaisuudessakaan voi kertoa totuutta, enkä ainakaan saada siihen tukea.


Ja siltikään et käydä aikaa ilman häntä hyödyksi ja paastoa kellonympäri?! What is wrong with you whale? 
I'm too fucked up!
Oh shit Sherlock?
Tykkään näistä keskusteluista itseni kanssa. Joskus nautin sairaanloisesti myös siitä, että olen niin taiteellisen sekaisin.
No, you're just pathetic loony.
En kiistä sitä todennäköistä vaihtoehtoa.

En ole uskaltanut sitä yhtä asiaa ilmoittaa, koska muistin sen olevan niin holtittoman häpeällisen liiallisesti enemmän kuin viime syksynä. Enkä ehkä tiedä, kannattaako se muistakaan syistä, mutta en osaa pitää kirjaa muualla, täältä löydän sen. Joka tapauksessa, muisti tekee jo tepposia. Tai sitten se on se häiriintynyt mieli. 48,3.