What If I'm not ready for the adult world? And what if I will never be?

Viime viikko oli tavallista raskaampi. Henkisesti lähinnä. Viikkojen loputtomat työtunnit ja työvuori, joka ei tekemällä pienene. Tai siltä se tuntuu. Iltaisin kotiin lähtiessä henkeä ahdistaa, viikonloppuisin en pysty oikein mihinkään. Pelkään, etten parhaalla yrittämiselläkään kohta jaksa. Tunnen, kun psyykkeeni kasassa pitävät aidat natisevat liitoksissaan. Perjantaina räjähdin loputtoman tuntuiseen sekaiseen itkuun kesken palaverin, eikä henki ottanut kulkeakseen. Haukoin happea kuin kala kuivalla maalla, esimies yritti ymmärtää kohtaukseni syytä. Hoin että ei ole mitään hätää, olen vain hetkellisesti väsynyt. Jaksan kyllä, jaksan kyllä, ei tässä mitään hätää, ihan oikeasti. Oikeasti, kaikki on hyvin. Jaksan kyllä, jaksan kyllä.

Hoin tuota viimeistä lausetta vielä illalla kahdeksalta työkoneen ääressä. Jaksan kyllä, jaksan kyllä. Minä selviän kyllä, minä selviän kyllä.

Inhottaa olla näin heikko. Miten minä jaksan tulevaisuudessa, jos en edes nyt? Vain pari kuukautta työtä aamusta iltaan, ja nyt jo väsyn liiaksi?

Oikeasti, ei minua haittaa unohtaa koko muuta elämääni pariksi kuukaudeksi. Ei minua haittaa olla töissä aamusta iltaan, oikeasti. Ja kyllä siitä kiitelläänkin, ja ovathan ne muutkin kovilla. Miten ne muut jaksavat niin paljon paremmin? Poikaystäväni soittaa usein iltaisin, kysyen kuinka moni muu on yhä töissä kun kello lyö yhdeksän illalla. "No, onhan täällä joku muitakin." Tyhjyyttä kumisevien käytävien päässä pilkottaa valo. En ole yksin, on siellä joku muukin.. Ja tiedän mitä hän ajattelee, itse yritän olla ajattelematta sitä.

Perjantaina kymmenen jälkeen illalla raahustan poikaystävän kämpille. Hän avaa oven pirteänä ja sulkee syliinsä kysyen päivästä. Suutelee kiihkeästi kaulaa ja kertoo ikävöineensä. Päässä pyörii ajatuksia, ajatuksia siitä, kuinka kaikki haluavat minusta tauotta jotain. En jaksa. Työnnän hänet kauemmas ja sanon olevani vähän väsynyt. Hän vetää minut uudestaan lähelleen ja pitää tiukemmin otteessaan. Hengitys alkaa taas takkuilla ja silmät kostuvat. Ärähdän itkuisesti ja työnnän hänet sivuun. Poikaystävä on ymmällään ja kyselee mikä minua vaivaa. Kerron päivällä tapahtuneesta kohtauksestani ja väsymyksestä. Hän vitsailee tarjoavansa kyydin mielisairaalaan seuraavana päivänä, minä murahdan väsyneesti huonolle vitsille. Yritän estää itseäni sanomasta, että miksi hän vitsailee totuudesta? Sitä minä tarvitsisin.

Onneksi saan tilaa, ilta jatkuu myöhään yöhän leffoja tuijottaen. Poikaystävä pahoitteli vielä tyhmää lausahdustaan ja silittää hiuksiani.

Herään seuraavana päivänä sängystä, kun hän on kantanut minut sinne nukahdettuani sohvalle. Ripsiväri on vähän sotkeutunut ja raahaudun suihkuun. Poikaystävä pakottaa aamiaiselle kaupungille, vaikka minun olisi tehnyt mieli olla omassa kodissa nukkumassa unilääkkeiden voimalla..

Ajomatkan jälkeen astumme sisään kahvilaan, joka on sisältä kuin kadut ulkomailla. Kun istuisi jossain Pariisin tai Barcelonan katukahvilan terassilla. Edessäni on kuppi cappuccinoa ja salaatti, jota haarukoin hitaasti. Poikaystävä kertoo tarinoita omistajasta, kahvisalaisuuksista ja menneestä elämästä. Jännitys lihaksista helpottaa pikkuhiljaa ja saan vihdoin ajatukseni pois kaikesta väsymyksestä. Se oli paras hetki koko edellisten viikkojen aikana. Auringon paistaessa kävimme vielä kävelyllä rannassa ja olo oli ihan hyvä.

Painokin on laskenut pari kiloa, eikä vielä tänäänkään ole nälkä. Olen jutellut muutaman ystävän kanssa kaikesta, eikä jaettu huoli ole ikinä niin paha kuin yksin sisällä pidetty. Tietenkään en ole sanonut kaikkea ihan niin synkeästi kuin tunnen, mutta ystävien kannustuksen voimalla tunnen olon entistä paremmaksi. Ja vaikka poikaystäni ei aina osaa sanoa oikeita asioita, mutta hän on vieressäni aina kun tarvitsen. Ja ain ahän yrittää saada hymyn kasvoilleni, voiko monesta muusta sanoa samaa? En ole yksin, kyllä minä selviän.

Halauksia teille, kyllä tekin kaikki selviätte♥

It's not over for me

Kylmäkylmäkylmä hrrrrrrr. Kaksin käsin kiinni teekupista ja tauko työntekoon. Näpyttelen taas hivenen ahdistuksen kera sanoja näkyviin.

Hassua, kuinka helppoa lupausten rikkominen onkaan. Ei vaan tee. Pyydän silti anteeksi, olisi pitänyt ehtiä enemmän kertomaan. Paljon on ollut ja tapahtunut, mutta näin jälkeenpäin yritän vain pitää haavat kiinni ja unohtaa asiat.

Niin se poikaystäväkin sanoo. Unohda asia ja hymyile vähän. Minun ruumiini likaantuminen on asia jota hän ei halua miettiä. Jonka silmiini tuomia kyyneleitä hän ei halua nähdä, eikä halua muistaa. Älä sinä sano, että fiksuna tyttönä minun pitäisi tietää paremmin ja tehdä paremmin, ei se ollut minun syytäni. Kyllähän minäkin hitto tiedän, etteivät asiat murehtimalla muutu. Mitä jos unohtaminen ei onnistukaan? Mitäpä, jos kaikki elämässä ei sujukaan hyvin pelkästään ongelmat kaappeihin piilottamalla?

Aika hyvin olen silti kaikkea sotkua kaappeihin piilottanut. Olen kulkenut juosten, silmälaput silmillä kaiken muun kuin työn unohtaen. Ei saa pysähtyä, pysähtyessä vasta huomaa kuinka väsynyt oikeasti on. Työtä on liikaa, mutta en osaa sanoa sitä ääneen. Päivät venyvät iltapäivästä iltaan ja joskus jopa yöhän.

Eilen pysähdyin, puristin kylmäasemalla rattia ja annoin kyynelten valua. En jaksa, en jaksa, en jaksa, en jaksa... Sama mantra, mitä olen hokenut päässäni aiemminkin. Eilen en jaksanut, vaikka en olekaan riuduttanut itseäni syömättömyydellä. En osannut tehdä mitään, en pystynyt sulkemaan ääniä päästä, jotka hokivat kuinka myöhässä olen, kuinka kaikki on myöhässä ja kohta kaikki on pilalla ja sinä laiskalaiska lihava ruma idiootti jäät vain paikoillesi vollottamaan! Miten sinä voit olla väsynyt, vaikka et tee muuta kuin syöt??? Sillähän sitä syömistä perustelet, että jaksat?

Tunnistan itseni. Tunnistan ajatukseni, ääneni. Olen itseni, niin pitkään kun en katso peileihin tai mieti mitä vaatekaapista oikeastaan enää mahtuukaan päälle. Silloin en ole enää itseni. En tunnista enää itseäni. En niitä pyöristyneitä kasvoja ja leventynyttä vyötäröä. Tuo en ole minä.

Ja se muuttuu nyt.

Jaloissa on haavoja mutta periksi ei anneta

Olen laiminlyönyt blogia luvattoman paljon. Anteeksianteeksianteeksi, muttakun on ollut kiire?

Kroppa voi hyvin. Lihaksissa on voimaa ja ryhti on hyvä. Yhtenä hetkenä kymmenestä, varjojen peittäessä osan, katson peiliin hämmentyen: En näytä niin lihavalta. En niin valaalta kuin tunti sitten ajattelin syödessäni.

Ja minähän syön. Syön aamiaiseksi hedelmän lyhyehkön aamulenkin jälkeen. Lounaaksi kanasalaattia ja viipaleen leipää, välipalaksi smoothien ja päivälliseksi raejuustoa ja tomaattia. Illalla rankan treenin jälkeen vielä raejuustoa ja hedelmä. Voin niin hyvin fyysisesti, etten ymmärrä miten voin voida edelleen niin huonosti henkisesti. Kroppa on taas tottunut rankempaan treeniin, enkä edes osaa olla ilman sitä polttelevaa tunnetta lihaksissa. Sen sijaan tähän kroppaani en ole tottunut. Valmentajan mielestä näytän vihdoin vähän urheilullisemmalta, enkä enää pelkältä vinkuheinältä tai kukkakepiltä. Minä kauhistelen peilistä reisien muotoja.

Eilen illalla kävelin kohti kotia sumussa ja tihkusateessa. Lamppujen valossa se tihku näytti enemmänkin kaatosateelta. Viereiseltä pellolta varjotkin erotti vain vaivoin. Syksy. Maassa mätänevät lehdet ja ilma, jota on helppo hengittää. Silti jokin puristi sisältä, ajatuksen pyörivät vain päivän syömisissä. En ole käynyt vaa'alla, koska en ole yksinkertaisesti jaksanut jäädä miettimään. Miettimään sitä, miten muuttaa tilanne, miten kääntää suunta vähemmäksi, vaikka voin niin hyvin. En haluaisi tehdä muutosta, kuitenkaan en voi jäädä tähänkään. En vain voi.

Kävin aamulla ensimmäistä kertaa aikoihin. Se olikin yllätyksekseni kaksi kiloa vähemmän kuin aiemmin. Oho. Tarkemmin ajateltuani, en ollutkaan syönyt lounasta edellisenä päivänä, ehkä siksi.
Vai siksi, etten oikeastaan ole aikoihin sortunut ylilyönteihin.

Jaksaisinkohan vähemmällä tänään? Eikö kaikkeen totu?

PS. Kiitos, kun olette siellä edelleen♥ Vaikka olenkin ollut olemassa niin vähän. Nyt tsemppaan, lupaan!  Onko jotain erityistä, mistä joku haluaisi kuulla?