Hassua, kuinka helppoa lupausten rikkominen onkaan. Ei vaan tee. Pyydän silti anteeksi, olisi pitänyt ehtiä enemmän kertomaan. Paljon on ollut ja tapahtunut, mutta näin jälkeenpäin yritän vain pitää haavat kiinni ja unohtaa asiat.
Niin se poikaystäväkin sanoo. Unohda asia ja hymyile vähän. Minun ruumiini likaantuminen on asia jota hän ei halua miettiä. Jonka silmiini tuomia kyyneleitä hän ei halua nähdä, eikä halua muistaa. Älä sinä sano, että fiksuna tyttönä minun pitäisi tietää paremmin ja tehdä paremmin, ei se ollut minun syytäni. Kyllähän minäkin hitto tiedän, etteivät asiat murehtimalla muutu. Mitä jos unohtaminen ei onnistukaan? Mitäpä, jos kaikki elämässä ei sujukaan hyvin pelkästään ongelmat kaappeihin piilottamalla?
Aika hyvin olen silti kaikkea sotkua kaappeihin piilottanut. Olen kulkenut juosten, silmälaput silmillä kaiken muun kuin työn unohtaen. Ei saa pysähtyä, pysähtyessä vasta huomaa kuinka väsynyt oikeasti on. Työtä on liikaa, mutta en osaa sanoa sitä ääneen. Päivät venyvät iltapäivästä iltaan ja joskus jopa yöhän.
Eilen pysähdyin, puristin kylmäasemalla rattia ja annoin kyynelten valua. En jaksa, en jaksa, en jaksa, en jaksa... Sama mantra, mitä olen hokenut päässäni aiemminkin. Eilen en jaksanut, vaikka en olekaan riuduttanut itseäni syömättömyydellä. En osannut tehdä mitään, en pystynyt sulkemaan ääniä päästä, jotka hokivat kuinka myöhässä olen, kuinka kaikki on myöhässä ja kohta kaikki on pilalla ja sinä laiskalaiska lihava ruma idiootti jäät vain paikoillesi vollottamaan! Miten sinä voit olla väsynyt, vaikka et tee muuta kuin syöt??? Sillähän sitä syömistä perustelet, että jaksat?
Tunnistan itseni. Tunnistan ajatukseni, ääneni. Olen itseni, niin pitkään kun en katso peileihin tai mieti mitä vaatekaapista oikeastaan enää mahtuukaan päälle. Silloin en ole enää itseni. En tunnista enää itseäni. En niitä pyöristyneitä kasvoja ja leventynyttä vyötäröä. Tuo en ole minä.
Ja se muuttuu nyt.
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti