What If I'm not ready for the adult world? And what if I will never be?

Viime viikko oli tavallista raskaampi. Henkisesti lähinnä. Viikkojen loputtomat työtunnit ja työvuori, joka ei tekemällä pienene. Tai siltä se tuntuu. Iltaisin kotiin lähtiessä henkeä ahdistaa, viikonloppuisin en pysty oikein mihinkään. Pelkään, etten parhaalla yrittämiselläkään kohta jaksa. Tunnen, kun psyykkeeni kasassa pitävät aidat natisevat liitoksissaan. Perjantaina räjähdin loputtoman tuntuiseen sekaiseen itkuun kesken palaverin, eikä henki ottanut kulkeakseen. Haukoin happea kuin kala kuivalla maalla, esimies yritti ymmärtää kohtaukseni syytä. Hoin että ei ole mitään hätää, olen vain hetkellisesti väsynyt. Jaksan kyllä, jaksan kyllä, ei tässä mitään hätää, ihan oikeasti. Oikeasti, kaikki on hyvin. Jaksan kyllä, jaksan kyllä.

Hoin tuota viimeistä lausetta vielä illalla kahdeksalta työkoneen ääressä. Jaksan kyllä, jaksan kyllä. Minä selviän kyllä, minä selviän kyllä.

Inhottaa olla näin heikko. Miten minä jaksan tulevaisuudessa, jos en edes nyt? Vain pari kuukautta työtä aamusta iltaan, ja nyt jo väsyn liiaksi?

Oikeasti, ei minua haittaa unohtaa koko muuta elämääni pariksi kuukaudeksi. Ei minua haittaa olla töissä aamusta iltaan, oikeasti. Ja kyllä siitä kiitelläänkin, ja ovathan ne muutkin kovilla. Miten ne muut jaksavat niin paljon paremmin? Poikaystäväni soittaa usein iltaisin, kysyen kuinka moni muu on yhä töissä kun kello lyö yhdeksän illalla. "No, onhan täällä joku muitakin." Tyhjyyttä kumisevien käytävien päässä pilkottaa valo. En ole yksin, on siellä joku muukin.. Ja tiedän mitä hän ajattelee, itse yritän olla ajattelematta sitä.

Perjantaina kymmenen jälkeen illalla raahustan poikaystävän kämpille. Hän avaa oven pirteänä ja sulkee syliinsä kysyen päivästä. Suutelee kiihkeästi kaulaa ja kertoo ikävöineensä. Päässä pyörii ajatuksia, ajatuksia siitä, kuinka kaikki haluavat minusta tauotta jotain. En jaksa. Työnnän hänet kauemmas ja sanon olevani vähän väsynyt. Hän vetää minut uudestaan lähelleen ja pitää tiukemmin otteessaan. Hengitys alkaa taas takkuilla ja silmät kostuvat. Ärähdän itkuisesti ja työnnän hänet sivuun. Poikaystävä on ymmällään ja kyselee mikä minua vaivaa. Kerron päivällä tapahtuneesta kohtauksestani ja väsymyksestä. Hän vitsailee tarjoavansa kyydin mielisairaalaan seuraavana päivänä, minä murahdan väsyneesti huonolle vitsille. Yritän estää itseäni sanomasta, että miksi hän vitsailee totuudesta? Sitä minä tarvitsisin.

Onneksi saan tilaa, ilta jatkuu myöhään yöhän leffoja tuijottaen. Poikaystävä pahoitteli vielä tyhmää lausahdustaan ja silittää hiuksiani.

Herään seuraavana päivänä sängystä, kun hän on kantanut minut sinne nukahdettuani sohvalle. Ripsiväri on vähän sotkeutunut ja raahaudun suihkuun. Poikaystävä pakottaa aamiaiselle kaupungille, vaikka minun olisi tehnyt mieli olla omassa kodissa nukkumassa unilääkkeiden voimalla..

Ajomatkan jälkeen astumme sisään kahvilaan, joka on sisältä kuin kadut ulkomailla. Kun istuisi jossain Pariisin tai Barcelonan katukahvilan terassilla. Edessäni on kuppi cappuccinoa ja salaatti, jota haarukoin hitaasti. Poikaystävä kertoo tarinoita omistajasta, kahvisalaisuuksista ja menneestä elämästä. Jännitys lihaksista helpottaa pikkuhiljaa ja saan vihdoin ajatukseni pois kaikesta väsymyksestä. Se oli paras hetki koko edellisten viikkojen aikana. Auringon paistaessa kävimme vielä kävelyllä rannassa ja olo oli ihan hyvä.

Painokin on laskenut pari kiloa, eikä vielä tänäänkään ole nälkä. Olen jutellut muutaman ystävän kanssa kaikesta, eikä jaettu huoli ole ikinä niin paha kuin yksin sisällä pidetty. Tietenkään en ole sanonut kaikkea ihan niin synkeästi kuin tunnen, mutta ystävien kannustuksen voimalla tunnen olon entistä paremmaksi. Ja vaikka poikaystäni ei aina osaa sanoa oikeita asioita, mutta hän on vieressäni aina kun tarvitsen. Ja ain ahän yrittää saada hymyn kasvoilleni, voiko monesta muusta sanoa samaa? En ole yksin, kyllä minä selviän.

Halauksia teille, kyllä tekin kaikki selviätte♥