Oh honey, don't you cry (cos it makes no difference)

Minulla oli aikanaan paljonkin suosikkeja kevyiden aterioiden puolelta. Annos kaurapuuroa veteen keitettynä, kasvissosekeitto, raejuusto, vihersalaatti balsamicolla ja suolalla. Kun mikään oikea ruoka ei oikeastaan tuntunut sallitulta, hyvillä mielin jonkin kevyen syöminen tuntui taivaalliselta jos se maistui vähänkään pahvia paremmalta. Edes pahvilta suolalla. Parin kuukauden ajan nuo kaikki ruoat ovat ellottaneet syömishäiriön täyttämillä tuoksuillaan. Tai ehkä siksi, etten ole samalla tavalla osannut kuin ennen, enkä edes kestä miettiä sitä tosiasiaa. Onko ihan okei epäonnistua ja lähteä uudella tarmolla matkaan?

Vielä viime viikon lopulla tuntui taas yhtäkkiä siltä, ettei mikään riitä. Vaikka en varsinaisesti ahminutkaan napaa täyteen joka hetki, olo oli silti kiukkuinen ja nälkäinen. Mutta, söin täysin ns. normaali-ihmisten mallien mukaan ja silti olin kiukkuinen ja nälkäinen. Ja väsynyt. Ei sen pitäisi mennä niin? Vähimmilläänkin olen kuitenkin syönyt jotain. Useamman päivän syömättömyys tuntuu käsittämättömältä, edes ajatuksena.

Joka ruumiinosa on taas turvonnut. Kesän jälkeen en ole muistuttanut ihmistä mielestäni ollenkaan, lähinnä jotain rasvan peitossa olevaa porsasta. Muistan vain hämärästi, miten vaatekaupasta nappasin automaattisesti hyllystä kaikkein pienimmät vaatekappaleet. Silloinkaan en oikeastaan käsittänyt sitä, koska en mielestäni ollut kovin pieni, mutta nyt antaisin mitä vaan ollakseni samassa pisteessä. Vaikka en osannut sitä silloin arvostaa, koska tarpeeksi pieni en ollut missään vaiheessa, olisin siellä nyt mieluummin.

Oh shit Sherlock! Vaihtoehdoista fat ja less fat ottaisit jälkimmäisen?

Huoh.

Kuitenkin, eilen kävin kaupassa pitkästä aikaa niin kuin entinen itseni. Ostoskori täyttyi tomaateista, kurkuista, salaatista ja raejuustosta. Ilma oli kylmä ja syksyn tuoksuinen, ja kaikki tuntui taas... jotenkin oikeammalta. Tuntui, että tein jotain oikein.

Tänään kollegoiden huhuillessa lounaalle kiinalaiseen jäin konttorille keittämään pikapuuroa ja pilkkomaan tomaattia ja omenaa lautaselle. Lihaksia vähän kolottaa ja on flunssainen olo. Parin päivän treenitauko harmittaa, samoin elimistön huono kuluttaminen silloin kun on kipeä, mutta jotain poikkeuksellistakin on sentään. Yleensä AINA, siis ihan ihan ihan aina kipeänä syön noin neljä kertaa tavallista enemmän. Aina kuulee muilta, kuin kipeänä ruoka ei maistu, mutta jos yleensä ei ole ruoka maistunut, niin kipeänä sitten senkin edestä. Tällä kertaa on toisin, mitään ei oikeastaan tee mieli, ei yhtään mitään. Pikapuuro pitää sentään vatsakivut poissa, mutta muuten ei tee mieli syödä mitään ylimääräistä.

En oikeastaan osaa hahmottaa, miten aion siirtyä paikasta A paikkaan B tällä kertaa. Selailen vanhoja merkintöjä, luen joidenkin bloggareiden kirjoituksia maratoneina aina tähän päivään saakka, haaveilen menneestä. Ainakaan vuodet eivät ole järkevöittäneet mittavasti, paitsi taloudellisessa mielessä. Rahaa säästyy kun missään ei ruoanpelossa uskalla käydä, eikä kahvilatreffeillä ystävien kanssa kulu sitä kymmentä euroa. Ehkä muistan pian, miten ennen osasin ja pystyin. Toisaalta vähäinen paniikki johtuu myös positiivisista asioista; kerrankin voin valehtelematta sanoa, että olen todella ymmärtänyt tekeväni tämän itseni vuoksi enkä muiden kyräilevien katseiden takia. Kun kaikki muiden silmissä on jo menetetty, voin voittaa itseni vain itseni takia.