You lied to me like I used to lie to you

En ole ikuisuuksiin viettänyt laatuaikaa itseni kanssa, ainakaan niin kuin eilen. Kirjoitin joskus ennen viettäväni hiljaisuuspäiviä, eikä eilinen ihan sellaista vastannut, mutta ainakaan en ruoskinut itseäni illan saamattomuudesta. Lähdin siis harvinaisen aikaisin kotiin töistä, eli jo viideltä, ja kotiin päästyäni tein muutamat kotiaskareet saadakseni kämppäni näyttämään edes kohtalaisen inhimilliseltä. Pyykit koneeseen ja astianpesukone päälle. Paksu neulepaita ja kaulahuivi, ohut pipo ja hanskat mukaan; riittävästi vaatetta päällä kevyttä kävelyä varten.

Tallustelin hitaasti pitkin metsäteitä, kerrankin miettimättä kulutusta tai suorittamista. Vaikka kaikki onkin niin eri tavalla kuin aiemmin, tuona hetkenä maailma näytti tismalleen samanlaiselta, kuin metsäretkilläni pikkulapsena. Metsä oli silloin niin loputtoman ihmeellinen. Ihmeellinen se on edelleenkin, joskin eri tavalla. Millaistakohan on olla metsähiiri, joka vaistojen varassa täyttää päivänsä ruoan haalimisella? Haaveilevatkohan nekin, edes jostain?

Pakko myöntää, että ajatukseni kulkeutuivat lopulta tavallista rataansa tähän kaikkeen. Itseeni, muihin, muiden muutoksiin. Onko teilläkin aina ollut se joku, jonka kanssa olette tavallaan kilpailleet vaatekoissa ja senteissä? Vaikka mitään ei myönnetä ääneen, niin kumpikaan ei tahdo olla se ensimmäinen joka tarttuu pullasiivuun, eikä kumpikaan myönnä viettäneensä iltapäivää pelkästään syöden. Minullakin on se joku. Joskus nuo ajatukset häiritsevät, koska kyse on mitä rakkaimmasta ystävästä, jolle toivon todellisuudessa kaikkea parasta, ja välillä on niin kammottavaa ajatella näin. Siis sillä tavalla, että everything is good and I love you as long as you are a bit bigger than I am.

Viime viikonloppu oli todellinen pysäytys ja herätys. En ole nähnyt tätä ystävää vähään aikaan, kunnes tosiaan viime viikonloppuna. Omat mitat hävettivät suunnattomasti, vaikka ystäväni ei kommentoi asiaa mitenkään ja väittää taas kerran lihoneensa vaikka kuinka. *Henkinen kuolema*. Ystäväni näytti kauniilta, ja ennen kaikkea laihemmalta kuin aiemmin. Kateellisuus tuntui pistävänä ja kitkeränä. Oma peilikuva kuvotti enemmän kuin kertaakaan pariin kuukauteen. Miten minä annoin itselleni käydä näin? Kesken ajatusteni ja kävelyn taivaalta alkoi tipahdella muutamia pisaroita, ja annoin samalla omien kyyneleiden valua sadepisaroiden piilossa.

Kotiin tultua laitoin teeveden kiehumaan. Nappasin muutama kuukausi sitten kesken jääneen romaanin kirjahyllystä ja jäin sohvannurkkaan teekuppi kädessä lukemaan. Poikkeuksellisesti jaksoin sähkövalojen sijaan sytytellä kynttilöitä ympäriinsä. Olo tuntui lopulta paljon paremmalta, lisäksi paljon päättäväisemmältä. En aio miettiä muita. En aio vihata itseäni. Itseni takiahan minä haluan muutosta vähempään, en muiden.

~ ~ ~ ~ ~

Tänään olen päättäväisesti eilistäkin vähemmällä. Rajat on laitettava alas, rajat on ensinnäkin asetettava. Kuka sanoi, että se on pelkästään kivaa? Yhtään kivempaa siitä ei tule, mutta välillä tälle laiskiaiselle ja herkkuperseelle on mahdotonta saada perille, ettei tilanne ihmettelemällä parane. Kun olo huononee muistutan itseäni, että tämähän on sitä, mitä minä haluan. Luulen.