Tuijotan pöydän reunalla olevaa lautasta ja sen päällä olevaa munkkia. Ei mitään markettipullaa vaan oikeasta leipomosta tuotua, oikein käsin leivottua. Kukaan ei ole mitalla tarkistanut voin määriä ja pinta kiiltelee sokerisesta kuorrutteesta. Käännän katseen pois ja yritän unohtaa sen. Se tuoksu kantautuu silti nenääni ja minua etoo. Ei se munkki, vaan minä itseni. Minun sietämätön sokerin himoni, enkä edes pidä munkeista.
Palaan uudestaan ja uudestaan aiempiin hetkiin, väreihin ja makuihin tältä päivältä. Lasken ja lasken ja lasken, ainiin senkin unohdin, hitsi. Päivä on pilalla sillä sekunnilla kun tajuan olleeni ihan liian välinpitämätön. En paljon, mutta liikaa. Olisin voinut tehdä paremminkin, olisin voinut yritää muistaa paremmin.
Muilla on välitavoitteita ja saavutuksista saa palkintoja. Minulla on vain pettymyksiä ja liian hidasta etenemistä. En minä saavuta mitään, lähinnä vain paikkailen menneitä epäonnistumisia. Jossain kohtaa saan ehkä anteeksi itseltäni, palkintona entiset vaatteet menevät päälle. Ehkä. Eikä se ole mikään saavutus, se on ehto ja vaatimus.
Onneksi sentään illalla on treenit ja pääsen illalla iloitsemaan lihasten väsymyksestä ja siitä tunteesta, että olen sentään yrittänyt. Olen aktiivisesti tehnyt jotain ollakseni jotain mitä haluan, enkä vain itkenyt sohvalla. Olen vihainen itselleni siitäkin, etten ole ajatellut tarpeeksi itseäni. Olisi pitänyt valita paremmin, sillä ei vain se kuinka paljon, vaan ennen kaikkea se mitä on uponnut. Mitenköhän lihakseni jaksavat? Eiväthän ne kaikki lähde? En halua että ne kaikki lähtevät. En halua olla pelkkää ihraa ja luuta. En halua olla sairas, haluan vain olla jotain muuta. Jotain pienempää.
Väsymys iskee vähän matalaksi. Silti olen päättäväinen, ennen kaikkea täysin varma, että huomenna on parempi päivä.
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti