Jos kaikki olisikin helppoa. Tosin eihän se ole kenellekään.

Sunnuntaihin on selvitty tästä viikonloppupelosta huolimatta. Kaikista ahdistuksistani huolimatta vastasin lopulta poikaystävälleni työpäivän päätteeksi, menimme töistä suoraan syömään keskustaan. Salaattia pienessä kahvilassa, kuppi cappuccinoa, josta paikka on lähes kuuluisa. Istuimme seinän vieressä, johon oli laitettu tauluja lehtikirjoituksista. Luin paikan historiasta, periksiantamattomuudesta, elämän arvoista ja miten yksi henkilö oli elämänsä kanssa päätynyt tänne. Yhden ihmisen tarina. Elämästä, siitä ihan tavallisesta elämästä kertovat tarinat ovat niin mielenkiintoisia. Kaikki aina erilaisia, kaikissa huomaa sen, miten joskus voi itse sen kulkuun vaikuttaa, joskus ei. Kuitenkin se on pitkäpitkä matka, jonka aikana voi kokea vaikka mitä, jos sydän on avoin. Toivottavasti minunkin tarinani on joskus sellainen, missä olisi jotain oikeaa kerrottavaa. Toivottavasti, pääsen pitkälle.

Loppuilta kului mukavasti poikaystävän kainalossa nyhvätessä. Ei mitään ihmeellistä, mikä oli juuri sitä mitä kaipasin. Ja läheisyys tuntui mukavalta. Tuntui, etten ehkä olekaan yksin.

Eilinen sujahtikin treenatessa, ystävän kanssa kävelyllä, iltapäiväsaunassa ja loppuilta minun luonani. Seitsemän aikaan istuimme keittiössäni, uunissa oli lohta ja vihanneksia ja pöydässä pullo valkoviiniä. Vaikka olinkin mielessäni päättänyt, ettei mitään mitään suunnitelmiini kuulumatonta, yritin höllätä ajatusteni kanssa, koska tiesin energiamäärien jäävän aika alhaisiksi. Nälkä oli siinä vaiheessa jo ajatuksia häiritsevä. Inhoan sitä, kun ei voi miettiä muuta kuin ruokaa, koska on niin nälkä. Saako näin sanoa? Saako nälkää tuntea? Ystäväni ihmetteli avatessani purkin raejuustoa, että ruokahan on kohta tulossa. "No ehkä kun sinä treenaat niin paljon, niin voit syödäkin kuin mies". Juujuu. Yritin hiljentää päässä soivaa "sika! !" -huutoa miettimällä, että tällä tavalla en ehkä syö sitä varsinaista ruokaa liikaa. Tiedättekö, usein kitkutellessa tulee sorruttua ylilyönteihin. En halunnut.

Puheensorina asunnossani hiljeni sen verran myöhään eilen (tai tänään), että vastoin tapojani en ollut laittanut herätyskelloa soimaan ollenkaan. Vasta yhdeltätoista aamulla avasin silmäni auringon paistaessa makuuhuoneeseen. Nyt olenkin pakannut treenikamppeet kassiin ja tarkoitus olisi lähteä taas salille. Mielessä pyörivät liikunta suunnitelmat ja ainainen tunne, että taaskaan en ole treenannut tarpeeksi. Listoja, tunteja, ohjelmia, taas pitää päivittää liikuntasuunnitelmaa tehokkaampaan. Päätänkin tänään tehdä vähemmän mutta paremmalla tsemppaamisella. Enhän minä ole kone, kai? Pelkään liikunnan muuttuvan pakoksi, vaikka oikeasti pidän siitä. Enkä haaveile luista ja tikkumaisista käsistä. Minä pidän siitä, että lihakset näkyvät. Silloinhan olen terve, enkö niin? En tiedä. Tiedän vain, että ulkokuori voi pettää, mutta ei välttämättä. 

Päässä soivat varoituksen sanat tuntuvat suojelevilta. Ei liikaa tuota ruokaa, tuota ei ollenkaan, ei yhtään enempää tänään, vielä muutama kilo lisää vastusta, vielä pari kilometriä. Tunnen, että jokin pitää minusta huolta, sen jonkin avulla pääsen eteenpäin ja saavutan tavoitteeni. Tiedän, etten saisi tuntea näin, koska se turva ja varoitukset ovat oikeasti valhetta, pakonomaista käytöstä ja sekaisin menevää mieltä. Pitäisi olla varovainen, mutta en osaa. En pysty päästämään irti.

PS. Karmakas kirjoitti ajatuksia herättävän, mielestäni suorastaan loistavan kirjoituksen, suosittelen lukemaan.