Se on kehä, yksinäinen kehä

Joskus on tuntuu niin vaikealta vain jatkaa ja jaksaa. Joskus on niin vaikea pitää itsestään. Monesti pidänkin joistain puolistani, joskus taas kaikki suusta ulos tulevat sanat kuulostavat hölmöiltä, kaikki ajatukset turhilta ja typeriltä. Kaikki nämä kirjoitukset mitään sanomattomilta, enkä tiedä aina edes miksi kirjoitan. Joskus näen kirjoittamisenkin niin, että kurkotan kättä kohti jotain. En tiedä mikä se jokin on, mutta jollain tasolla toivon saavani otteen jostain. Tai ehkä jonkun reaktion jossain ihmisessä, jonkun ottamaan kädestä kiinni.

Ja kaiken keskellä tulen olevani vain yksin kaikkien ajatusteni kanssa. Tämä blogini on kuin tyhjä, pimeä huone, jonka keskellä on puinen tuoli. Minä istun siinä tuolissa puhumassa itsekseni, joskus kyynelehtien, joskus hymyillen. Joskus joku on vastaa, vai onko se vain kuvitteluani. Tai ehkä kaiku puheistani. Kuiskatessa jään odottamaan jotain rasahdusta, mutta mitään ei kuulu. Seinillä ei ole peilejä, enkä näe itseäni. Huoneessa ei ole myöskään ikkunoita, mutta sinisävyinen valo paistaa katosta. Näen ääriviivoja, kaikki näyttää suurelta ja loputtomalta. Välillä raajojeni ääriviivat näkyvät selkeämmin, välillä heikommin. Joskus puhun tauotta, joskus olen hiljaa pitkiä aikoja. Tässä huoneessani en nuku koskaan, mutta saatan olla hiljaa pitkiäkin aikoja. Joskus iloisesti höpötellessäni niitä näitä, suunnitellessani sitä ja tuota, unohdan että olen yksin. Muistan sen vasta herätessäni tosiasiaan, ettei mikään muutu miksikään.