Liian iholla

Kaikesta kiireestä huolimatta, arkipäivät ovat helpoimpia. Aamut sujuvat tietyllä tavalla, päivät toisella, iltapäivät jollain kolmannella ja illat neljännellä. Yöt, unettomat yöt, ei mietitä sitä. Mutta aamusta iltaan kaikki on aika vakiintunutta. Taas kerran, vakiintunutta välttelyä ja kulutusohjelmaa. Niin paljon kaikkea koko ajan, ettei ole tunteja aikaa miettiä sitä, miltä tosiasiassa tuntuu. Iltapäivä ahdistaa jo nyt, viikonloppu alkaa.

Perjantaiden iltapäivät. Kun kello alkaa lähentyä kolmea, kollegat alkavat yksi toisensa perään toivotella hyviä viikonloppuja ja pakkaavat tavaransa. Minä istun tiiviisti katse näytössä, yritän unohtaa sen tosiasian, että kohta on aikaa tehdä mitä vaan! Aikaa, jota pitäisi käyttää vaikka mihin kaikkeen, mutta vetämätön olo saa ahdistumaan. En jaksaisi mitään ylimääräistä. Viikonloppuna haluaisin nukkua, unohtaa että elän ja hengitän, mutta ei. Poikaystävä toivoo luokseen heti töiden jälkeen. Ystävät ehdottavat viini-iltaa ja perheenjäsenet soittelevat. Kaikki samoine kysymyksineen viikonloppuni tekemisistä. Enkä minä osaa vastata, osa loukkaantuu. En minä tee sitä siksi, että odottaisin jotain muuta parempaa, vaan koska.. en haluaisi yksinkertaisesti tehdä mitään.

Eikö ole ihanaa, kun on poikaystävä ja on aina joku jonka kanssa tehdä jotain?

Ei, ei aina. Ei ole ihanaa kun on poikaystävä, silloin kun ei haluaisi tehdä mitään eikä oikeastaan nähdä yhtään ketään. "Mikä sinulla on?". Ja minun velvollisuuteni on kertoa kaikki murheeni, vaikka haluaisin pitää kaiken itselläni. En kerro siltikään. Muille voin vain sanoa olevani kiireellinen, poikaystävää kohtaan on _velvollisuuksia_. Pakko sitä ja pakko tätä. Voitko, tuletko, teetkö, syödäänkö, mennäänkö, no no no no mitä sinä haluat?
Haluan olla ilman sinua, vapaa kaikesta hetken.

Tunnen oloni kamalaksi, mutta henkeä ahdistaa.
En saa olla yksin,
en saa unohtaa elämää olemalla yksin.

Ps. Paino on vähemmän, hymyilyttää. Tekee mieli työntää muita entistä kauemmaksi.