Lauloivat ne linnut tänäkin aamuna

Minun on pakko päästää irti kaikista pakoistani. Pakko lakata sanomasta "pakko". Pelkään koko ajan, että kohta en selviä mistään. Itse kasaamani vuoret muuttuvat mahdottomiksi ylittää, ovien kynnyksetkin liian korkeiksi ylitse astuttaviksi. Minä en voi jäädä suohon makaamaan, elämänihän on niiden ovien ulkopuolella.

Ja kävin kuin kävinkin eilen lenkillä. Viime aikaisista tavoistani poiketen, en puuskuttanut täyttä vauhtia juosten ja itsevihaa ja riittämättömyyttä täynnä, vaan tahti oli rauhallinen. Liikunnasta nauttiminen on lähesulkoon syntiä, sillä jos siitä nauttii ei tee tarpeeksi tehokkaasti. "Tehokkaan treenamisen ei kuulu olla pelkästään kivaa" - lause valmentajani suusta. Päätin viisveisata ja yritin olla tarpeeksi rohkea vain nauttiakseni lenkistä. Kyllä, kävelin osan matkaa (laiskalaiskalaiskalaiskalaiskalaiskalaiska), mutta olo oli ihan hyvä. Ehdin ihastella talveen valmistautuvaa luontoa, viimeisiä keltaisia lehtiä. Hengityksen höyrytessä, olo oli lämmin.

Keskellä metsää olin ihan yksin, mutta ei olo tuntunut yksinäiseltä. Mietin ystäviäni ja kuinka onnekas olen, kun minulla on heidät. Ja kuinka paljon rohkeammaksi olen tullut, kun nykyään kerron mitä kuuluu. Sanon ääneen pienet huoleni, jotka monesti muuttuvat sitä myötä oikeasti pieniksi. Olen ymmärtänyt, vihdoin, etteivät tyhjää tuijottavat katseeni ole jääneet huomaamatta, ja kuinka paljon parempi ystävienikin on olla, kun puhun eikä heidän tarvitse vain olla huolissaan ja pahinta peläten. Tietysti, on niitä totuuksia ja luurankoja kaapeissa, jotka pidän vain itselläni, mutta enää en kanna vaieten harteillani koko maailman huolia.

Äänet päässä eivät olleet koko matkaa hiljaa, mutta päivittäistä taisteluahan tämä on. Päivittäin joudun puolustamaan itseäni oma itseäni vastaan, mutta haluan uskoa joku päivä voittavani sen taistelun. Haluan jonain päivänä tuntea olevani riittävän hyvä ihan sellaisenaan, mutta en ehkä vielä tänään. Ajatukset yrittävät huijata minua uskomaan, että se päivä on silloin, kun olen oikeasti riittävän laiha, hyvä, ahkera, täydellinen.

Onkohan jossain se kultainen keskitie? Voiko tämän päänsisäisen vinksahtaneisuuden kanssa tehdä kompromisseja? Sanokaa joku, vaikka sitten valheenakin, että kyllä minä tämän kanssa selviän. Haluan niin paljon uskoa siihen, ettei tarvitse olla pelkästään mustaa tai pelkästään valkoista.

Väsymys ei ole kadonnut kokonaan ilmaan, silti jätin lounaseväät kotiin ja suunnittelen lenkkiä töiden jälkeen. Tänään energia löytyy kofeiinitableteista ja energiajuomista vatsan epäkiitollisuudesta huolimatta. Sydän tykyttää hivenen epätahtiin, mutta siihen olen jo tottunut. Kylmyys tuntuu turvalliselta, muistoilta niiltä ajoilta mitä en saisi kaivata.