No you won't give up, got it?

Minä sitten inhoan itseäni niillä turhien lupausten hetkillä. Koska lupaan itselleni olla loppupäivän vähemmällä, koska lupaan aktivoitua kirjoittamisessa. Alkuviikosta päätin olla lupaamatta mitään. Tuntuu turhauttavalta pettyä itseensä, jos yhtäkkiä ei ehdikään, ei pystykään ja niin edelleen. Tekosyyt ovat tekosyitä, mutta varsinkin kirjoittamisen osalta en voi välillä olla pohtimatta, että jos vaihtoehtona on todellinen eläminen tai elämättömyydestä kirjoittaminen, valitsen mieluummin ensimmäisen. Nyt, kuitenkin, lupaamatta jättämisen jälkeen stressi on kaikonnut, ja kirjoittaminen tuntuu itseasiassa ihan hyvältä. Vaikka yyh ää nyyh ikinä se teksti ei ole tarpeeksi inspiroivaa, ei kaunista ei selkeyttävää, ei oikeastaan yhtään mitään. Mutta minä, minä voin paremmin kun kirjoitan, ainakin nyt.

Olen jaksanut huomattavasti paremmin muutenkin parina edellisenä päivänä. Hymyillen jaksan vähemmällä, vaikka enemmänkin kyse on psyykkisestä tsemppaamisesta kuin todellisesta hyvinvoinnista. Hällä väliä! -tekee mieli sanoa, vaikka tiedän ettei se mene niin. On edelleen asioita, joista haluaisin kirjoittaa, joita haluaisin sanoa, mutta jotenkin olettamani muiden oletukset estävät. Enhän minä, aikuinen fiksu nainen, saisi sanoa niin. Guess what, ikä on vain numeroita ja fiksuutta on monenlaista, päässäni se on kaikki kuitenkin.

Minä vain yritän. Ja yritän antaa itseni "vain yrittää". Kyllä se riittää, kyllä minä riitän, sellaisena kuin olen.

Olen reippaillut salilla ja lenkkeillyt ystävien kanssa. Olen ollut hämmästynyt, kuinka vähän se vaivannäköä se pieni yrittäminen on viime päivinä vaatinut. Tarvitsenko, tarvitsenko oikeasti? Ei, et tarvitse. Pitäisikö juosta vielä jonkin aikaa? Kyllä, kyllä pitäisi.

Eilen keräännyimme ystävien kanssa katsomaan leffaa ja jossain vaiheessa puhelimeen näppäiltiinkin jo pizzapaikan numeroa. Inhoan tyrkyttämistä. Yritän hillitä ärtymystä ja toistelen vain "ei kiitos".
"Oletko nyt oikeasti ihan varma ettet halua?"
"Voit saada tästä minulta jos haluat?"
"Miksi et?"

Loppujen lopuksi oli kuitenkin ihan mukavaa, pieni murina mahan pohjassa tuntui vain hyvältä ja olo oli oikeastaan aika hyvä koko päivän. Ystävätkin unohtivat koko asian juoruilun lomassa, ainakin niin toivon. Nyt on turha yrittää estää tai ymmärtää, en kuuntele.

Tänään aamulla herätyskello soi klo 8, keräilin salikamppeet kasaan ja kävin treenaamassa muutamat osa-alueet 30min juoksun kera. Muutaman päivän urheilujen jälkeen pitikin jo ottaa kevyemmin, mutta siitä huolimatta olen iloinen, että menin. Nyt istunkin jo pyyhe päällä kotisohvalla, poikaystävän motkottaessa puhelimeen että olen myöhässä. "Anteeksianteeksi, voidaanko nähdä suoraan kaupungilla?". Tarkoituksena on mennä yhdessä aamiaiselle jonnekin ja miettiä siinä samalla viikonloppuohjelmaa. En tiedä vielä syönkö, pelkään että syön.
Joskus tunnen itseni ja ahdistukseni vähän hölmöiksi.

Viettäkää ihana viikonloppu♥

Ja anteeksi pienet, vastaan kommentteihin hivenen myöhemmin, koska olen tosiaan jo myöhässä.... !