Happy weekend? Mission impossible?

Heräsin aamulla tappoväsyneenä huonosti nukutun yön jälkeen, mutta päätin silti pysyä suunnitelmissa ja raahautua salille ohjatulle tunnille heti aamusta. En pidä niin paljon ohjatuista tunneista, muta tietyllä alkuajankohdalla on vaikeampi venyttää salille lähtöä tunnista toiseen ja lopulta skipata kokonaan, siksi päädyin tähän vaihtoehtoon tänään.

Onneksi jatko-ohjelmaa päivälle on sovittuna heti aikaiseen iltapäivään, jolloin ei ole mahdollista lyssähtää salin jälkeen sänkyyn ja jäädä märehtimään saamattomuutta ja negatiivisia ajatuksia. Pelkoja siitä, ettei riitä itsenään. Olen tällainen, liikaa kenelle tahansa. Joskus myös liian vähän.

En tiedä miten kertoisin parisuhteeni kulusta lyhyesti ja ymmärrettävästi. Kesän aikana viikoittaiset riidat muuttuivat pahimmillaan päivittäisiksi. Lopulta en jaksanut enää edes riidellä, puhkesin kyyneliin lähes joka ikisestä asiasta ja lauseesta. Poikaystävälläni ei ole kovin hyvää tilannetajua. Ei käsitystä siitä, mitä naiselle voi sanoa, mitä tyttöystävälle voi sanoa tai mitä yksinkertaisesti kenellekään ei sanota. Eikä  pelkästään se lauseiden sisältö, myös ne tavat ilmaista asioita. Lopulta en enää jaksanut. Pariin viikkoon emme olleet juurikaan tekemisissä, sen jälkeen halusin pari viikkoa viiva kuukauden taukoa, jonka aikana hän voisi miettiä, olenko sitä mitä hän haluaa. Olenko se ihminen, jota hän rakastaa ja jonka kanssa hän haluaa olla. Rakastin poikaystävääni yli kaiken, mutta en tiedä enää. Puhumattakaan siitä, että rakastaako hän minua. Tai onko hän yleensäkään sitten kykeneväinen rakastamaan niin kuin haluaisin, minua tai ketään.

Onko?

Tiedän, että parasta olisi unohtaa koko ihminen. Osittain siksi, että kaikkien muiden mielestä olen idiootti, jos jatkan sitä suhdetta. He eivät ymmärrä riitojamme, mies on ystävieni mielestä ääliö joka ei ansaitse ketään ja juttumme on ollut käytännössä ohi aikaa sitten. Rakkautta on silti vaikea sammuttaa kokonaan/tunteitaan ymmärtää, eivätkä asiat ole niin yksinkertaisia. Tottakai suhteessa on ollut hirmuisesti hyvääkin. Ajatukset ovat mutkalla lähes tauotta, yritänkin olla miettimättä koko asiaa liikaa.

Mutta hei mikä parasta, piristyksekseni ollaan ystäväni kanssa menossa syömään kohta! Syömään. En uskaltanut suunnitella mitään päivän syömisiin liittyen valmiiksi, lähinnä olen kauhuissani ja odotan tulevaa. Yritän parhaani mukaan olla lukkiutumatta kotiini päiviksi/viikoiksi vain siksi, että pelkään syömistä. Tällä hetkellä pelkään paljon enemmän yksin jäämistä ja kaikkia ajatuksia, jotka alkavat pyöriä ja kertoa kuinka huono olen kaikessa. Kuitenkin hyvä kellonaika, ehkä. Olen siis juuri syönyt tukevan aamiaisen. Ja menossa vanhemmilleni syömään. Kootut selitykset ja kevyt salaatti. Eikä edes mietitä kastikkeita. Ehkä parempi skippaa selitykset, kuulostaa vaan typerältä. Fiksu aikuinen nainen ei omaa epäseksikästä huonoa itsetuntoa ja käyttäydy niin kuin teini. Niin.

Wish me luck!

-1,3kg in total

Hengitä syvään, laske kymmeneen, ajattele jotain muuta

Voisikohan otsikon lisäksi olla vielä lisää tällä hetkellä auttamattomia vinkkejä?

Viimeisen postauksen jälkeen meni hetken hyvin. Aika lensi kuin siivillä, mieli oli positiivisempi kuin aikoihin kaikkea suunnitellessa. Olen sellainen listojen tekijä. Ostoslista, ruokapäiväkirja, liikuntapäiväkirja, kaikki valmiiksi suunniteltuna ja sen jälkeen jotain sinne päin toteutettuna. Alkuun se menee aina hyvin, sitten se kaikki romahtaa kasaan ja mieliala laskee alemmas kuin ennen tätä hekumallista aikaa.

Syömishäiriön kuherruskuukausi. Tai viikot tai joskus kuukaudet. Joillain sairaat ajatukset johtavat pikaiseen alamäkeen todella pohjalle, siitä sitten hitaasti ylös. Itselläni se on vuodesta toiseen jatkuva kehä. Lopun jälkeen seuraa uusi alku. Ylämäen jälkeen uusi alamäki. Ja taas toistepäin.

Viikko vähällä, painoa alas ja pienen enemmän jälkeen täysin lähtöpisteessä. Voisin vaikka vannoa, että aiemmin koko viikon uurastus ei ole mennyt roskikseen kahdessa päivässä, jotka nekään eivät nyt ole olleet mitään ihan sikailua. Herää läski, kai se kaikki heti kertyy kun et liiku metriäkään! 

Ihan liian totta. Liikun tällä hetkellä ihan liian vähän. Alkukesästä kaikki alkoi mennä pieleen, sen jälkeen on ollut todella vaikea saada otetta mistään. Yhtään mistään.

Olen miettinyt kirjoittamista pitkään, olen vain ollut liian laiska näpytelläkseni edes muutamia lauseita. Nyt oli pakko tarttua läppäriin kun ahdistus ei anna periksi ja on vain pakko saada jotain ajateltavaa. Jos edes sitä, että mitä kirjoittaa seuraavaan lauseeseen. Olen sopinut tänään kahvittelutreffejä minkä kerennyt vaikka kenen kanssa, niiden läheisten ystävien kanssa ja jopa sellaisten, joita en ole tavannut vuosiin. Kalenteri täyttyi täyttymistään ja hetkeksi mieliala koheni. Muutaman minuutin kuluttua heräsin jostain mietinnöistäni ja tajusin, ettei ole mitään mihin keskittää ajatuksia juuri nyt. Katsoin hetken jotain ohjelmaa telkkarista, mutta en jaksanut keskittyä siihen. Tuntui ahdistusta, jota en edes oikein osaa selittää. Tunne siitä, että kaikesta puuttuu suunta, mutta mikään yrittäminen ei johda mihinkään. Se tunne tulee nykyään joka päivä, viimeistään illalla kun olen yksin. Otan yksittäisiä sanoja, katseita ja ilmeitä loukkauksina vaikka tiedän, että se on kaikki vain kuvitelmaa. Yritän lopettaa niiden miettimistä, mutta mitä jos?

Projekti sohvaperunasta takaisin himoliikkujaksi alkaa salikäynnillä ystävän kanssa tänään illalla. Olen jo tämän päivän osalta jäljessä ruokaohjelmasta, minkä vuoksi pitääkin jaksaa raahautua kauppaan pikapuoliin. Yritän olla viisaampi kuin ennen eli viime viikolla, siis syödä ennen kuin olen ihan liian nälkäinen, vaikka ei edes tekisi mieli. Totaalinen epäonnistuminen ei ole vaihtoehto.

Toivottavasti siellä ruudun toisella puolen ollaan virkeämpiä ja mietitään ihan muita asioita näinä kauniina alkusyksyn päivinä!

- 1kg in total

Miksi pitää olla aikuinen?

Ahdistaa. Väsyttää ja ahdistaa.

Kaikki tuntuu epäonnistuvan, minä epäonnistun kaikessa. Olen pilalla, laiska ja ruma ja tyhmä. Kalorilaskuri näyttää punaista, päivän kohdalla on iso punainen rasti päivän epäonnistumisen merkiksi. 522. Olen taas sortunut tähänkin. Tuntuu hyvältä olla lapsellinen ja tyhmä, en ole vielä valmis olemaan aikuinen.

"Idiootti! Jäljeenjäänyt! Makkara! Seonnut!".
Ei, nuo sanat eivät kuuluneet pääni sisällä. Pahoitan mieleni enkä voi olla näyttämättä kyyneleitä. Lupaan itselleni, etten enää ikinä näytä kuinka paljon se sattuu. Minä ryhdistäydyn ja vain lakkaan olemasta tuota kaikkea.