Fit or skinny?

Koko kroppa on totaalisen jumissa viikon kaikista mahdollisista treeneistä. Olen käynyt kävelyllä, juoksemassa, treeneissä, salilla, pelaamassa sulkapalloa... Tälläkin hetkellä tekisi mieli päästä treenaamaan, mutta lihakset vaativat vapaapäivää...

Kävimme ystävieni kanssa tänään brunssilla, jossa söin aamulenkin ja väsymyksen johdosta ihan liikaa, ihan liian vapautuneesti miettimättä mitä suuhuni mätän. Leipää, lohta, salaattia ja jopa suklaakakkua. Vatsa on edelleen täynnä ja tunnen oloni sellaiseksi vyöryväksi makkaraksi. Ystäväni otti minusta kuvan kännykälläni, jolloin tajusin näyttäväni täysin samalta kuin miltä tuntuu. Mieli painui maahan ja halusinkin lopulta vain kotiin nukkumaan ja unohtamaan koko lihavuuteni. Miksi pitää olla vielä maksimaalinen menkkaturvotus, juuri nyt?? Nyt en jaksaisi sitä, yhtään. Ehkä pitäisi sittenkin mennä vielä kävelylle, pelkkä makaaminen ei ainakaan kuluta tätä rasvavuorta minnekään. Yhyy.

Joskus, kun en ole syönyt riittävästi ennen jotain urheilusuoritusta, ärsyynnyn itseeni ja koko syömishäiriöön kun teen kaiken treenaamisen ihan turhaksi lihaksia ajatellen. En jaksa tehdä kunnolla mitään ja tiedän mistä se johtuu. Toisaalta, haluanko sellaisen rasvalla vuoratun lihaksikkaan kropan, jossa on voimaa mutta ei tippaakaan solakkuutta? Olen tämän ongelman äärellä vähän joka välissä, eikä mistään tunnu tulevan oikeaa vastausta. Mietin urheilevia ja ei-urheilevia ystäviäni. Mieleeni tulee heti ystäväni, joka ei nosta painoja tai lenkkeile vähääkään mutta on tikkulaiha ihan pelkällä minimaalisella kasvisruokavaliolla. Olin ennen häntä laihempi. Ja sitten... En tiedä. Ei ole vastauksia, vain huonoja vaihtoehtoja. Tiesittekö, ettei ole pelkkiä mahdollisia tavoitteita, enkä haluaisi tavoitella jotain, mitä en tule ikinä saavuttamaan. 

En tiedä miksi on pitänyt päästää itsensä tähän. Tuntuukohan kaikista liikalihavista tältä? How did this happen ja niin edelleen? Joka toinen päivä päätän olla loppuelämäni syömättä, välillä taas sillä ei tunnu olevan niin paljon merkitystä. Tiedän vain, etten halua parantua syömishäiriöstä, jos se tarkoittaa tätä, tällaista superläskikasalihavuutta. Ahdistuneisuutta omasta vartalosta koko ajan. Tunnetta siitä, etten halua kenenkään koskevan itseeni, puhumattakaan poikaystävästäni. En en ennn, en vain kestä itseäni.

Voisipa herätä aamulla ja tajuta tämän kaiken ihran määrän olleen unta.

Sellainen pienoinen pikapäivitys!

Aamu alkoi lenkillä, kahvilla ja omenalla. Aamulenkillä juoksu kulki vähän takkuilevasti ja hitaasti, mutta lenkin jälkeen olin kuitenkin iloinen muutamista kulutetuista kaloreista juostuista kilometreistä, joilla kuntoa saisi vihdoin kohenemaan. Hiljaa hyvä tulee. Juujuu. (Mulle kaikki heti!!)

Muutama tunti osa-aikatyötä koneella ja suihkuun. Yritin selvitä vaatekriiseistä huolimatta kaupungille (Tiedättekö sen "joka vaatteessa näytän norsulta"-kriisin? Tai vaihtoehtoisesti sellaisen kriisin, jossa suurinosa vaatekaapin sisällöstä ei edes mahdu päälle). Tunnin jälkeen lopputuloksena oli ärtynyt, myöhässä oleva nuori nainen mustilla silmänalusilla ja vakaalla uskolla siitä, että on äärimmäisen huono päätös nähdä entisiä työkavereita, joita ei ole nähnyt puoleen vuoteen. Siis jotka eivät minua ole nähneet puoleen vuoteen.

Huomaavatko he pyöristyneen ulkomuodon heti? Parantaako muutama puolusteleva lause tilannetta?

Kyllä minä ainakin kiinnitän huomiota, jos joku tuttuni on santsannut muutaman lisäkilon. En tietenkään sano siitä, mutta koska huomioin sen, niin tekevät varmasti kaikki muutkin. Häpeä.

Olin niin vähällä perua koko kahvittelun, joka osoittautuikin erittäin onnistuneeksi. Sain kannustusta uusiin urahaaveisiin ja muiden syysinto ja pirteys tarttuivat itseenikin. Miten ajatuskin julkisista paikoista ja puolitutuista/enemmän tutuista voi tuntua lähtökohtaisesti niin karmealta? Kaksi vaihtoehtoa ongelman ratkaisemiseksi: A) kasvattaa itsetuntoa B) laihduttaa. Miksi jälkimmäinen tuntuu helpommalta ja paremmalta, vaikka vastauksen pitäisi itsestään selvästi olla toinen?

Sitten juoksujalkaa lajitreeneihin, toivottavasti energiaa riittää vielä huomisellekin. Haleja kaikille!

Viikonloppu yhteen epäsievään pakettiin

Kävin syömässä eilen ystäväni kanssa, kuten kerroin. Paikassa jossa käytiin, ei ollutkaan salaatteja, joten päädyin tomaattipastaan. Ystäväni tarjoutui lähes väkipakolla tarjoamaan. Neljäsosan mentyä mietin, että nyt voisi jo lopettaa, mutta en kehtaa olla epäkohtelias. Puolessa välissä en ollut yhtään nälkäinen, mutta kauhoin vielä pari haarukallista. Sotkin ruokaa pitkin lautasta, jotta jäljelle jäänyt määrä näyttäisi mahdollisimman pieneltä ja yritin mitä kohteliaimmin ilmaista, etten jaksa enempää. Omatunto kolkutteli siitä huolimatta.

Illalla päädyin sittenkin vanhempieni luokse, koska muutaman tunnin sosiaalisuus oli jo lähes liikaa vaadittu. Väsyneenä survoin äidin tekemää ruokaa naamaan liian vähäisellä laskelmallisuudella. Kyllä minä tiesin, että seuraavana päivänä harmittaa. Silti se meni taas väärin. Istuessani vanhempieni kanssa katsomassa uutisia kuvittelin hetkeksi itseni ulkopuolelle katsomaan elämääni. Se näytti ihan normaalilta, eli miksi tunnen koko ajan olevani niin hukassa?

Tänään kävin ystävieni kanssa brunssilla, joskin päädyin vain sämpylään ja kahviin. Jälkikäteen ajateltuna ärsytti suunnattomasti, että puolivahingossa olin taas lipsunut päätöksestäni luopua kokonaan leivästä ja pastasta. Ja kahtena päivänä peräkkäin! Viikonloput ovat selkeästi haaste kaikissa suunnitelmissa. Kahviloista ei saa tilattua raejuustoa tai muuta sopivaa. En saa omaa lautastani ja omaa lusikkaani, en omaa lasiani josta muistan juoda oikealla hetkellä. En istu oman ruokapöytäni äärellä muistamassa koko ajan, kuinka se pyhä toimitus tapahtuu. Ajatus syömisestä enää ikinä muualla kuin kotona tuntuu ahdistavalta.

Ei ole sellaista asiaa, kuin pienempi paha korvaamassa suurempaa pahaa. Pitäisi suunnitella tarkemmin, jotta ei ole kuin oikeita ratkaisuja.

Loppuillan olen yrittänyt piristyä suunnitellen sitä, miten paljon paremmin ensi viikolla muistan kaiken. Viikko alkaa taas alusta ja viikonlopun voi unohtaa. Olinkin hetken tässä jo positiivisempi. Kuitenkin televisiota yksin katsellessa alkoi taas tuntua tyhjältä. Luin poikaystäväni facebook-päivityksiä miettien, miten hänen viikonloppunsa meni. Kävinkö hänen mielessään kertaakaan, niin kuin hän minun mielessäni. En tiedä tunnenko edes ikävää, lähinnä ehkä haikeutta sitä aikaa kohtaan, kun kaikki tuntui olevan edes kohtalaisen ok. Kun en miettinyt koko ajan sitä, että olen syönyt eilen ja tänään _leipää ja pastaa_. Huomaan salaa toivovani, että laihdun mahdollisimman nopeasti ja mahdollisimman paljon, jotta hänkin muistaisi että olen olemassa. Kamalaa ajatella näin, ahdistaa olla näin lapsellinen.

Joskus olisi ihanaa nukkua muutama vuosi elämästään, ellei pelottaisi liikaa että se saattaisi kaduttaa. Mitä jos kaikki muuttuukin jo huomenna? Väsyttää välillä olla näin surullinen ja säälittävä tapaus.

PS. Vastaan mahdollisiin kommenteihin tästä lähin omaan blogiini (: