Kävin syömässä eilen ystäväni kanssa, kuten kerroin. Paikassa jossa käytiin, ei ollutkaan salaatteja, joten päädyin tomaattipastaan. Ystäväni tarjoutui lähes väkipakolla tarjoamaan. Neljäsosan mentyä mietin, että nyt voisi jo lopettaa, mutta en kehtaa olla epäkohtelias. Puolessa välissä en ollut yhtään nälkäinen, mutta kauhoin vielä pari haarukallista. Sotkin ruokaa pitkin lautasta, jotta jäljelle jäänyt määrä näyttäisi mahdollisimman pieneltä ja yritin mitä kohteliaimmin ilmaista, etten jaksa enempää. Omatunto kolkutteli siitä huolimatta.
Illalla päädyin sittenkin vanhempieni luokse, koska muutaman tunnin sosiaalisuus oli jo lähes liikaa vaadittu. Väsyneenä survoin äidin tekemää ruokaa naamaan liian vähäisellä laskelmallisuudella. Kyllä minä tiesin, että seuraavana päivänä harmittaa. Silti se meni taas väärin. Istuessani vanhempieni kanssa katsomassa uutisia kuvittelin hetkeksi itseni ulkopuolelle katsomaan elämääni. Se näytti ihan normaalilta, eli miksi tunnen koko ajan olevani niin hukassa?
Tänään kävin ystävieni kanssa brunssilla, joskin päädyin vain sämpylään ja kahviin. Jälkikäteen ajateltuna ärsytti suunnattomasti, että puolivahingossa olin taas lipsunut päätöksestäni luopua kokonaan leivästä ja pastasta. Ja kahtena päivänä peräkkäin! Viikonloput ovat selkeästi haaste kaikissa suunnitelmissa. Kahviloista ei saa tilattua raejuustoa tai muuta sopivaa. En saa omaa lautastani ja omaa lusikkaani, en omaa lasiani josta muistan juoda oikealla hetkellä. En istu oman ruokapöytäni äärellä muistamassa koko ajan, kuinka se pyhä toimitus tapahtuu. Ajatus syömisestä enää ikinä muualla kuin kotona tuntuu ahdistavalta.
Ei ole sellaista asiaa, kuin pienempi paha korvaamassa suurempaa pahaa. Pitäisi suunnitella tarkemmin, jotta ei ole kuin oikeita ratkaisuja.
Loppuillan olen yrittänyt piristyä suunnitellen sitä, miten paljon paremmin ensi viikolla muistan kaiken. Viikko alkaa taas alusta ja viikonlopun voi unohtaa. Olinkin hetken tässä jo positiivisempi. Kuitenkin televisiota yksin katsellessa alkoi taas tuntua tyhjältä. Luin poikaystäväni facebook-päivityksiä miettien, miten hänen viikonloppunsa meni. Kävinkö hänen mielessään kertaakaan, niin kuin hän minun mielessäni. En tiedä tunnenko edes ikävää, lähinnä ehkä haikeutta sitä aikaa kohtaan, kun kaikki tuntui olevan edes kohtalaisen ok. Kun en miettinyt koko ajan sitä, että olen syönyt eilen ja tänään _leipää ja pastaa_. Huomaan salaa toivovani, että laihdun mahdollisimman nopeasti ja mahdollisimman paljon, jotta hänkin muistaisi että olen olemassa. Kamalaa ajatella näin, ahdistaa olla näin lapsellinen.
Joskus olisi ihanaa nukkua muutama vuosi elämästään, ellei pelottaisi liikaa että se saattaisi kaduttaa. Mitä jos kaikki muuttuukin jo huomenna? Väsyttää välillä olla näin surullinen ja säälittävä tapaus.
PS. Vastaan mahdollisiin kommenteihin tästä lähin omaan blogiini (:
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti