Muutama tunti osa-aikatyötä koneella ja suihkuun. Yritin selvitä vaatekriiseistä huolimatta kaupungille (Tiedättekö sen "joka vaatteessa näytän norsulta"-kriisin? Tai vaihtoehtoisesti sellaisen kriisin, jossa suurinosa vaatekaapin sisällöstä ei edes mahdu päälle). Tunnin jälkeen lopputuloksena oli ärtynyt, myöhässä oleva nuori nainen mustilla silmänalusilla ja vakaalla uskolla siitä, että on äärimmäisen huono päätös nähdä entisiä työkavereita, joita ei ole nähnyt puoleen vuoteen. Siis jotka eivät minua ole nähneet puoleen vuoteen.
Huomaavatko he pyöristyneen ulkomuodon heti? Parantaako muutama puolusteleva lause tilannetta?
Kyllä minä ainakin kiinnitän huomiota, jos joku tuttuni on santsannut muutaman lisäkilon. En tietenkään sano siitä, mutta koska huomioin sen, niin tekevät varmasti kaikki muutkin. Häpeä.
Olin niin vähällä perua koko kahvittelun, joka osoittautuikin erittäin onnistuneeksi. Sain kannustusta uusiin urahaaveisiin ja muiden syysinto ja pirteys tarttuivat itseenikin. Miten ajatuskin julkisista paikoista ja puolitutuista/enemmän tutuista voi tuntua lähtökohtaisesti niin karmealta? Kaksi vaihtoehtoa ongelman ratkaisemiseksi: A) kasvattaa itsetuntoa B) laihduttaa. Miksi jälkimmäinen tuntuu helpommalta ja paremmalta, vaikka vastauksen pitäisi itsestään selvästi olla toinen?
Sitten juoksujalkaa lajitreeneihin, toivottavasti energiaa riittää vielä huomisellekin. Haleja kaikille!
Olen lueskellut blogiasi silloin tällöin jo pitkään. On kovin surullista, että tunnut junnaavan paikoillasi kurjuudessasi. Olen itsekin rämpinyt syömishäiriön ja masennuksen suossa ja päässyt sieltä ylös ja muuttunut onnellisemmaksi kuin koskaan. Kun tämänkaltaiset ongelmat alkavat väistyä se kaipaamasi itsetuntokin sieltä varmasti palailee. Ja varmasti jo olet huomannut, ettei laihduttaminen kuitenkaan auta. Mitä laihemmaksi muuttuu, sitä isommaksi itsensä tuntee.
VastaaPoistaAurinkoista ja värikästä syksyä, toivottavasti siitä tulee riemukas!
Kiitos kommentista♥ Kovin surullista, että kommenttisi on niin totta. Mikään ei ole muuttunut, paitsi peilikuva pahempaan suuntaan. Ahdistaa ajatella, ettei tästä vuosissa tule kuin pahempaa. Toivottavasti olet oikeassa, ja jossain vaiheessa tilanne paranee! En tiedä, ehkä kun kasvan aikuiseksi? Jos kasvan ikinä. Kiitos silti ajattelusta ja toivotuksista, ihanaa ja aurinkoista syksyä sinnekin♥
Poista