Just keep trying, one day you'll succeed

Kylmät väreet pistelevät iholla tauotta. Sormet ja varpaat eivät pysyttele lämpiminä villasukista tai lämpimästä neuleesta huolimatta. Vaikka olo on kevyesti etova, kaadan isoon kuppiin lisää kahvia. Puhallan savua hitaasti ulos keuhkoista ja tuntuu vähän paremmalta, hetken. Heräsin aamuyöllä saamatta kuitenkaan enää unta. Ei taaskaan tuntunut miltään, eikä taaskaan ajatuksissa ollut mitään kokonaista. En siltikään saanut nukuttua.

Viime viikolla heräsin vielä ajatuksiin, ahdistukseen, pelkoihin, suunnitelmiin. Tällä viikolla olen herännyt tyhjyyteen, tuntemattomuuteen, kylmyyteen.

Muistin eilenkin kiertää kaukaa kaiken. Hitaita askelia pimeillä teillä. Kylmyyttä paksusta takista huolimatta. Kodin lämmössä keitin teetä ja katsoin parvekkeelta autoja ja jalankulkijoita. Tuijotin kenkiä, takkeja, pipoja, autojen merkkejä ja värejä, kaikkea epäolennaista siis.

Tänään menen vanhemmilleni. Se on ihan mukavaa, vaikka äitini kolistelee jääkaapilla tauotta tehdäkseen vaikka mitä välipalaa ja iltapalaa ja päivällistä ja jälkiruokaa. Äitini ja isäni eivät tienneet mistään mitään, parempi niin. Joku kohtelee normaalisti, ehkä alkaa tuntua normaalilta. Olen kyllästynyt surkutteleviin lauseisiin ja ihmettelyihin siitä miten olen niin normaali. Kuin mitään ei olisi tapahtunut. Olen siis kyllästynyt tuntemaan huonoa omatuntoa siitä, etten tunne mitään. Jos illalla vähän, mahdollisimman vähän ainakin.

Ehkä yksi päivä ei ole liikaa, huomenna turvaan kotiin tyhjien kaappien luokse. Iltasuunnitelmiakin on, aion kuitenkin olla autolla vedoten johonkin, en tiedä vielä mihin. Pelkään sekä julkista tunnepurkausta että liiaksi levenevää olemusta. Pitäisi jo muistaa paremmin, ei se yksi päivä vaan pitkän ajan kokonaisuus. Kun nyt ei ole enää mitään tekosyytä toimia toisinkaan.

Kaikkea ei ole tarkoitettu tapahtuvaksi

Ehtihän siinä mennä kaksi viikkoa. Ehdinhän kuulla entiseltäni, että hän ei aio ottaa mitään osaa lapsen kasvatukseen, itse asiassa hän aikoo muuttaa pohjoiseen loppuelämäkseen eikä halua kuullakaan koko aiheesta. "Älä soita enää tai lähetä viestejä, kiitos". Joskus on vaikeaa käsittää, miten mies ja nainen saman ihmisrodun edustajina ovat niin kaukana toisistaan.

Ehdin itkeä tätä riittävän tovin, kunnes kaikesta tuli merkityksetöntä muutenkin. Tiesinhän minä, että se on epävarmaa alkuvaiheessa, silti se pysäytti kun rv 13 eli tällä viikolla se meni kesken. Itse asiassa tiistaina. Sitä on vieläkin vaikea käsittää, vaikka enhän ollut sitä suunnitellut eikä oikeastaan olisi ollut hyvä aikakaan. Tuntuu lähinnä omituiselta ja tyhjältä. Tunnevammaisena en onneksi osaa olla surullinen silloin kuin pitäisi. Hymyilen ja teen merkityksettömiä asioita, välillä purskahdan hallitsemattomaan itkuun joka ei kestä pitkään. Senkään jälkeen ei tunnu miltään.

En tiedä yhtään mitä kirjoittaa tai ajatella. Toisaalta olen iloinen, että saan taas riuduttaa itseäni juuri niin kuin haluan ja tuhota elimistöäni tupakalla ja viinillä (olennaiset asiat, tiedättehän). Toisaalta mietin, kuinka paljon helpompaa on nyt työelämässä, kuinka paljon helpompaa kantaa vastuuta vain itsestään, kuinka paljon helpompi on hengittää kun ei turpoa valaaksi. Toisaalta kuinka ihanaa, ettei tarvitse olla entisen kanssa enää yhtään minkäänlaisissa sidoksissa.

Selatessani televisiosta kanavia tunnen törmääväni jatkuvasti ohjelmiin, joissa puhutaan raskaudesta tai syntymästä tai odotuksesta tai lapsista yleensä. Vaihdan välittömästi kanavaa, kuin peläten että joudun ajattelemaan sitä. Tai tajuamaan, että kaikki on taas muuttunut. Kaikkien tunnetilojen olemattomuus saa pelkäämään, että sekoan hallitsemattomasti jonain odottamattomana hetkenä.

Olen kuitenkin sairaalloisesti iloinen siitä, ettei ruoka ole maistunut pariin päivään.

Uutta elämää, pelottavalla merkityksellä

En voi edes uskoa, että tässä tilanteessa ollaan. Ystäväni muistuttaa syömään hyvin, entinen poikaystävä ei vastaa viesteihin eikä puheluihin. Olen lopettanut polttamisen, alkoholin, lääkkeiden kittaamisen (kiellettyjen listalla on myös sushi, yrttitee, liika aspartaami ja ties mitä lie muuta. Hyvä kai?) Joku ehkä saa vihjeestä kiinni. En tiedä pitäisikö panikoida totaalisesti vai antaa valtaa sille pienelle kuplivalle tunteelle sisälläni.

Se mies, joka ei osaa puhua tunteistaan muutenkaan, ei ole vastannut mihinkään. Haluaisin kuulla hänen mielipiteensä, haluaisin tietää mitä hän haluaa. Tuntuu, etten pysty mihinkään päätökseen. Lähinnä hänen kannaltaan. Joka hetki toivon, että isä olisi kuka tahansa muu, jonka tunteista ja elämästä en välittäisi yhtä paljon. Mutta nyt välitän, jos hän sanoisi ettei halua asiasta ikinä kuullakaan en ehkä pystyisi pilaamaan hänen elämäänsä. En vain tiedä miten pystyisin antamaan itselleni sitä anteeksi, jos tekisin jotain peruuttamatonta. Pelkään katuvani sitä koko loppuelämäni. Ystävänikin epäilee, ettei keskeytys olisi hyväksi minulle, etten vain ehkä selviäisi siitä henkisesti.

Mutta mitä annettavaa minulla on? Pelkään, että tuhoan uuden elämän samalla tavalla, kuin olen tuhonnut itsenikin. Pelkään näyttää esimerkkiä. Pelkään, ettei minusta ole hyväksi äidiksi.

Kaikki muut ongelmat tuntuvat yhtäkkiä suunnattoman pieniltä.