Don't lose who you are. Who is it? (Loads of messy shit coming up)

Tänään heräsin kerrankin ajoissa, vaikka ei yhtään huvittanut.
Kiskoin aamupuuronkin alas kurkusta, vaikka ei yhtään tehnyt mieli.
Yritän koko päivän olla aikuinen, vaikka tiedän toisen minäni olevan pikkulapsen tasolla.

Niin, se toinen minäni. Eikö kaikilla ole se? Se joka ei ole niin viisas kuin antaa ymmärtää, joka ei ole niin superterveellinen ja aktiivinen ja sosiaalinen kuin muut luulevat. Se joka haluaa mennä piiloon, haluaa laihduttaa itsensä ilmaan ja olla ikuisesti aikuistumatta.

Järkevä minäni on ikäistäni vanhempi, sellainen pikkuvanha osittain konservatiivi, osittain liberaali ajattelija. Jolle mikään ei ole mustaa eikä valkoista. Elämä on valintoja, joista ymmärrän haluavani samoja asioita kuin muutkin, olla onnellinen, rakastaa ja tulla rakastetuksi. Järkevä minäni ymmärtää, että itsensä rakastaminen on vaikeudestaan huolimatta elinehto, sillä silloin on kaikista helpointa olla paras ihminen kaikille läheisilleen. Se koskee myös vartalonsa hyväksi toimimista, sillä lihaksista lähtee elinvoima, jaksamisesta hymyt muille ja aito keskusteluyhteys. Järkevä minäni kuitenkin ymmärtää, että ihminen on aina kaikissa toimissaan inhimillinen, myös minä teen virheitä, niin kuin muutkin. Järkevä minäni muistaa urheilla, koska se on hyväksi ja syödä, koska elimistö tarvitsee kuituja, proteiinia, kalsiumia, nopeaa energiaa eli sokereita jne. Kaikkia niitä. Järkevä minäni ihannoi tervettä ulkonäköä, järkeilee totuudet elämästä. On pidättyväinen tunteiden ilmaisuun, koska pelkää niiden olevan merkkejä lapsellisen minäni esille pyrkimisestä. Jostain hallitsemattomasta.

Lapsellinen minäni on se inhimillinen, "väärä" minäni. Joka antaa kaikkien tunteiden tuntua ja näkyä. Itkee kun itkettää, huutaa kun tekee mieli huutaa. Jolle kaikki on mustaa ja valkoista. Joka on lihava ja ruma ja haluaa kaikki luunsa näkyviin. On oikea ja väärä ja kaikki on osoitusta jostain. Se "lapsellinen" minäni haluaa olla laiha, haluaa että kaikki näkevät kuinka vahva ja heikko olen samaan aikaan. Urheilee, koska niin kuuluu tehdä ja se laihduttaa. Ja koska laiha vaan nyt kuuluu olla, se on kaunista. Se kuuntelee muita vain ohimennen, sillä on liian keskittynyt itseensä. Se haluaisi suuttuessaan ja ahdistuessaan heitellä lautasia seiniin ja vahingoittaa itseään. Miettii aina, mitä muut minusta miettivät. Niinhän kaikki muut tosiasiassa miettivät minua ja heikkouttani ja vääryyttäni (Yeah right). Se lapsellinen minäni ei välitä vastuusta, tai on lähinnä liian väsynyt. Miksi pitäisi tehdä niin? Miksi ei saisi? Miksi muut saavat? Miksi pitäisi jaksaa? Kyseenalaistaa kaikki järkevän minäni ajatukset; Miten niin, miksi niin? Oletko itse ikinä kokeillut? Mistä tiedät? Olen paska ja ruma ja tyhmä ja ihan sama.

Puhun aika usein kahdesta minästäni psykatädille. Jotenkin vasta vähän päälle kuukauden sisään tajusin kunnolla, että ne ovat todella yksi ja sama, enkä ole kuvitellut kumpaakaan, siksi ehkä edelläkin puhun kuin jostain ulkoisesta henkilöstä. Se olen minä, joka ajattelee väärin, se on myös minä joka ymmärtää mikä tosiasiassa on oikein. Se olen minä joka hukkuu omiin huutoihinsa päänsä sisällä. On ollut vaikeaa hyväksyä molempia osaksi itseäni, koska ajatukset ovat välillä niin kaukana toisistaan. Ja varsinkin, koska se toinen minäni on niin "väärä". En haluaisi hyväksyä ajattelevani oikeasti niin.

Jotkut puhuvat "möröstä", joka on teoriassa aina ärsyttänyt, lähinnä koska en ole uskonut sen auttavan paranemisessa, että uskoo olevansa jonkun muun ohjailtavissa. Jos se olisi joku muu, ehkä sen voisi lääkkeillä hiljentää tai jopa poistaa jotenkin. Itseään ei voi poistaa itsestään, siksi on ehkä parempi yrittää hyväksyä ajatusten olemassaolo ja ehkä enemmänkin miettiä miksi sellaisia on. Voi yrittää päästä sopimukseen kahden ääripään välillä. Tuntea aidosti, että se on ihan ok tuntea niitä tunteita ja että on sellaisia ajatuksia. Ne ovat vain ajatuksia ja vain tunteita. Ne tulevat ja menevät.

Ajatus Jumalasta on aina kiehtonut minua ennen kaikkea yhdestä syystä. Valehdella voi kaikille, ennen kaikkea itselleen. Minua on kiehtonut ajatus jostain, joka tietää koska valehtelet, jopa itsellesi. Jonka kanssa voisi käydä "vuoropuhelua" niin, ettei voisi valehdella edes itselleen. Ehkä silloin saisi tietää, mitä se ihan oikea minä haluaa, kuka se ihan oikea minä edes on. Aina sanotaan, että ole itsesi. Mutta mitäpä, jos en ole ihan varma, kuka se joku "minä" on? Jos en tiedä mitä haluan olla?

Muistan lapsuudestani rukoukseni, joissa uskoin aina, että Jumalalle ei saa valehdella. "Ihan oikeasti lupaan olla kivempi äidille ja iskälle jos vaan löydän nyt kotiavaimeni. Okei, ihan oikeasti lupaan yrittää olla kivempi. Mut oikeasti yritän. Siis ihan ihan oikeasti." Kyllä, tapanani oli rukoilla Jumalalta apua vähän kaikkeen, silloin kun tunsin ettei muuta vaihtoehtoa enää ollut. Jos halusin jotain ihan ihan hirveästi, niin halusin että Jumala tietää sen, koska Jumalahan voi vaikuttaa kaikkeen. Kaikkiin tuleviin tapahtumiinkin oli syynsä, enkä ikinä suuttunut jos joku ei mennyt niin kuin haluan.

Tämän Jumala-puheen jälkeen kerron myös, etten enää tänä päivänä ole niin varma uskonko Jumalaan, enkä oikeastaan halua asiasta edes väitellä. Uskon uskonvapauteen, kaikki uskokoon siihen mikä tuo turvaa ja onnellisuutta.

On vielä myös kolmas minäni, se on se ihan outo. Se on se jota en vielä tunne, joka en vielä ymmärrä olevani. Pelkään sen olevan sellainen seonnut skitsofreenikko, joka on kuvitellut koko elämänsä. Siksi valheet tuntuvat joskus tosilta ja todet valheilta, koska niin ne ovatkin. Se on se minäni, jota oikeasti pelkään.

Onko jollain muulla vastaavia tuntemuksia? Sanokaa nyt vielä että olen ihan yksin hulluine juttuineni.

Lapsellinen minäni huutaa: olen hullu kuin pullosta tullu ja so what ei kiinnosta mitä sanotte!
Järkevä minäni: Olisi mielenkiintoista vertailla kokemuksia ja tuntemuksia, ja ehkä oppia jotain.
Ihan hullu minäni: dingdong viuhviuh