Good morning life, for sure was time to wake up

Selasin eilen lukulistaani. Muistoiksi siirtyneitä kirjoittajia ja sivustoja. Kuukausia edellisistä kirjoituksista. Jostain syystä tunsin haikeutta, ikävääkin joitain kirjoittajia kohtaan. Missä he ovat, mitä he tekevät? Ne jotka pitävät taukoa ilmoittamatta, ovatkohan jo löytäneet pinnalle ja unohtaneet tämän kaiken? Tai ehkä osalle on käynyt niin kuin minulle, etten osaa enää näpytellä mietteitäni ylös. Kirjoittaminen takkuaa eikä ole ollut oikein mitään mainitsemisen arvoista. Okei, ehkä olisikin, mutta... se ei siirry tänne jostain syystä.

Ajattelen aikaa vuoden taaksepäin. Mennyt aika kaikkine tapahtumineen tuntuu valovuosia pitkältä, silti samalla tuntuu, kuin olisin kirjoittanut ensimmäisen tekstini eilen. Tämä kirjoitus, uljaalla numerolla 200 varustettuna, ei selvitä ajatuksiani itselleni yhtään paremmin kuin se ensimmäinenkään. Suunnitelmia, syitä, mikään ei silti muutu. Harmistun ja mietin, onko elämäni oikeasti näin sisällyksetöntä ja tylsää? Toisaalta, kovin yksityiskohtaisesti en osaa edes kirjoittaa, tiedän erään ystäväni lukevan tätäkin blogia. Sitä hän onneksi ei tiedä kuka kirjoittaja on (uskoisin). Joskus pohdin koko blogin olemassa olon mielekkyyttä, kun tekstit ovat vain häivähdyksiä arjen todellisuudesta.

Löpinät sikseen, jospa kertoisin mitä kuuluu! Kiloja on tullut parin viimeisen viikon aikana kuorrutteeksi kolminkin kappalein. Tätä olen jo huutanut, kironnut ja itkenyt, joten enää en taida. Osa turvotusta, osa ihan sitä itseään. Sairaalan sängyllä jälleen kerran viikon maanneena tiedän, että liikkumattomuus ei tuota ainakaan lihaskiloja. En voi edes kuvailla, miten epäreilulta kaikkien lääkkeiden lihottavuus tuntuu. Pasko vaan elämä niskaan, ei haittaa, en olisi halunnutkaan muuta kuin lihavaksi tonnivalaaksi!! Noh, ehkä yritän jälleen rauhoittua. Läskilääkitystä on voinut jo laskea, kotiin pääsin jo perjantaina joten nyt entistä paremmalla tarmolla kiinni "terveelliseen" ja niuhoon ruokavalioon. Tai ainakin niin piti, mutta koska totesimme kollegojen kanssa lomalta paluun tuntuvan niin epäreilun raskaalta, päätimme hakea kahvilasta kahvit ja juustolla höystetyt croissantit. Lounas jääkin siis väliin, vaikka aamulla vielä vannoin uuden, terveen elämän nimeen. Vannon huomenna. Huomenna on aina hyvä aloittaa kaikki!

Töiden jälkeen salille ja lenkille. Urheilumotivaation puolesta tuntuu ihan syksyltä.

Not again

Heräsin, enkä tiedä miksi en pysty lopettamaan itkemistä. Pyyhin kyyneliä, mutta niitä tulee koko ajan lisää.
Tässäkin on jotain tuttua.

Kaapu ylle ja menoksi

Feeling of the day: näin ne ohikulkijat aina miettivät.

Onneksi ei ole ollut liikaa rantakelejä, ei tarvitse keksiä joka hetki tekosyitä miksi ei voi mennä nolaamaan itseään julkisesti. Thank you rain, clouds and cold wind! Tieto rusketuksen hoikentavasta vaikutuksesta houkuttelee grillaamaan itseään, mutta koko kammottavan hyllymisen paljastaminen edes ystäville on liian kivuliasta. Hyihyihyi. Hyi.

Anteeksi kaikesta tästä hiljaisuudesta, olen vain kokenut läppärin kannen nostamisen suunnattoman raskaaksi. Töissä on ollut kiire, vapaa-ajalla ei ole tehnyt mieli näpytellä tekstejä poikaystävän läsnäollessa. Juu, onhan se nyt matkalla ollut jo monta päivää, ja olenhan ollut jo lomalla monta monta päivää, mutta olen ollut liian kiireinen tyhjentäessäni prisman safkatarjontaa mahaani. Ja sen ulkopuolella liian haluton kirjoittamaan eli heräämään todellisuuteen.

Itseviha ei herätä, itsevihaa ei tarpeeksi ole.

Mikähän minua vaivaa? Masennus on kuin mennyttä talvea, riittämättömyyden tunne ei riitä tuomaan energiaa vähenemiseen. Tai, riittävään vähenemiseen. En ole enempää kuin viime kesänä (kiitos viime päivien ruokajuhlien) mutta silti koen liiaksi häpeää ollakseni rennosti ihmisten ilmoilla. Miksi en tee asialle mitään? Johan sen on mennyt aika opettanut, monta viikkoa pelkkää salaattia ja lopulta räts. Mieli sirpaloituu ja kaikki on pilalla. Tiedän että pitäisi syödä enemmän, enemmän kunnollisempaa ja ravintoainerikkaampaa, mutta ARGH! Kammo ja ahdistus ei anna periksi. Huomenna voin ehkä laittaa updatea tämän hetken kompastuskivistä. Kuka idiootti pelkää tavallista ruokaa? Koska tiedät itsekin läski, että totaalinen stop on ainoa mikä riittää.

Tarvitsen takaisin kaiken itsevihani. Vihaan ulkomuotoani, mutta en riittävästi, aidosti, viiltävästi vihaa itseäni. Olen vain pettynyt. Ja turtunut. Ja väsynyt. Kaipaan, tarvitsen, haluan haluan haluan, vaikka siinä ei ole mitään järkeä.

Kaikkialla kerrotaan parisuhteissa lihoamisesta ja olen varma sen kohta olevan totta omallakin kohdallani. Aluksi pienenin, mutta koko päivän jos olemme yhdessä ei syömättömyys tule kyseeseenkään. Jatkossa uskottavat selitykset ovat entistä vaikeammin keksittävissä. Hän on usein aika suorapuheinen, tämä tulee ilmi mm. pikkulapseksi nimittelystä, jos yritän keksiä pienintäkään tekosyytä sille, etten halua syödä. Tempperamenttisuus saa hetkittäin säikähtämään, ei väkivaltaisuutta vaan sitä tosiasiaa, ettei hänen maailmankuvaansa kuulu aikuisen ihmisen syömävaikeudet. Joskus ahdistaa, etten ikinä tulevaisuudessakaan voi kertoa totuutta, enkä ainakaan saada siihen tukea.


Ja siltikään et käydä aikaa ilman häntä hyödyksi ja paastoa kellonympäri?! What is wrong with you whale? 
I'm too fucked up!
Oh shit Sherlock?
Tykkään näistä keskusteluista itseni kanssa. Joskus nautin sairaanloisesti myös siitä, että olen niin taiteellisen sekaisin.
No, you're just pathetic loony.
En kiistä sitä todennäköistä vaihtoehtoa.

En ole uskaltanut sitä yhtä asiaa ilmoittaa, koska muistin sen olevan niin holtittoman häpeällisen liiallisesti enemmän kuin viime syksynä. Enkä ehkä tiedä, kannattaako se muistakaan syistä, mutta en osaa pitää kirjaa muualla, täältä löydän sen. Joka tapauksessa, muisti tekee jo tepposia. Tai sitten se on se häiriintynyt mieli. 48,3.

Vapauden ensi hetkinä tapahtuu yleensä ylilyöntejä

Elämän ensimmäiset kännit.
Ja muutaman tunnin päästä oksennetaan kaverin pidellessä hiuksia.

Ensimmäinen poikaystävä jättää.
Kohta huudetaan itkuisesti ettei elämällä ole enää merkitystä.

Saadaan ajokortti.
Ajetaan ylinopeutta ulos tieltä.

Ensimmäinen kerta paastoamista.
Vaa'an numeroiden laskiessa siihen jäädään koukkuun kuin huumeisiin.

Ensimmäistä kertaa viikko ilman poikaystävää.
Haetaan kaupasta kaikki mahdollinen mitä on viikkoja tehnyt mieli,
ja herätään kolmantena aamuna painajaisia pahempaan todellisuuteen.

Okei, en ole ikinä ajanut ylinopeutta ulos tieltä.

One wish for being better person

En ole osannut oikein kirjoittaa itse syömisestä, koska tylsästi ei ole ollut mitään tiukkaa ruokaohjelmaa, ei tietylle viikonpäivälle tai viikolle tai kellonajalle kuuluvaa kalorirajaa. Kyllähän minä niitä lasken, aina kun ajatukseni hetkeksikin pysähtyvät uponneiden rasvojen energioihin. En edes yrityksestä, halusta, vaan tottumuksesta. Siitä, etten muuhun edes pysty. Siitä en ole tosin välittänyt, mitä se jokin on ollut, kunhan ei liian usein.

Tuntuu, ettei ole riittävästi kontrollia. Ei mainittavaa edistystä, ei tosin hirmuista takapakkiakaan. Olo on sentään hivenen parempi, jo muutaman riittävän rautapitoisen vuorokauden jälkeen. Tänään ylitin itseni tavallista korkeamman energiatason avulla, siivosin ja kävin salilla treenaamassa töiden päätteeksi. Sanoisin olevani ylpeä itsestäni, jos huono omatunto ei iskisi niistäkin ajatuksista. Pienikin hyväksyntä itseltään on... jonkin vuoren takana. Tällaisen ei pitäisi olla saavutus vaan arkipäivää!


Olenkin tänään suunnitellut, että palaisin vanhempiin, tuttuihin kuvioihin. Keskittyisin taas enemmän siihen, mitä vatsaan uppoaa ja treenaisin kuihtuneet lihakset entiselleen. Tämän hiilaripöhötyksen soisin myös lähtevän, soisin unohtavani koko houkutuksen. Ne jäätelöt ja hedelmät ja leivän, täyskieltoon pastat ja kaikki turvotusta aiheuttavat mömmöt. Valivalivalit sikseen ja töihin, ei elämän kuulukaan olla liian ruusuista, luulen.

Poikaystävällä on suuria murheita. Sellaisia oikeita murheita, toisin kuin tällainen ikuinen itsesäälissä pyöriskely. Tällisina hetkinä hävettää oikein inhota ulkomuotoaan ja tuhota elimistöään niin paljon kuin päivässä ehtii, kun joku antaisi kaikkensa yhdestä terveestä päivästä. Ja joku toinen antaisi elämänsä sen toisen puolesta. Ja minä, minä antaisin henkeni ihan luovutushengessä. Koska ei nyt jaksa ja huonoa säätäkin on luvattu.

Tekisi mieli pyytää anteeksi, saada anteeksianto näistä ajatuksista. Mutta ei se mene niin. En osaa lohduttaakaan oikein, enkä osaa sanoa mitään mikä riittäisi. Ahdistavaa.

Lapsia piilossa vihaisilta sanoilta

Päiväkausiin en ole saanut oman läppärini kantta nostettua. Olen ollut joko töissä kellonympäri tai viikonloppuna nyhvännyt poikaystävän kyljessä. Kaikki noiden kahden velvollisuuden ulkopuolella on ollut puoliunta, olen odottanut pääsyä sänkyyn ja voimattomasti ollut tekemättä mitään. On väsyttänyt tauotta, loputtoman tuntuisesti.

Okei, enhän voi sanoa poikaystävääni velvollisuudeksi.. Mutta, pakolliseksi tekemiseksi, vaikkakin tavallaan mieluisaksi. Miksi käytän sanaa tavallaan, pakollinen, äh? Se on sitä väsymystä, kun hänelle en ole mitään sairasta, enkä ikinäikinäikinä voisi myöntää mitään pimeitä ajatuksiani. No mutta helvetti pelkoahan se on! Pelkoa menetyksestä. Kun on saanut vierelle jonkun, jonka lämmintä ja loputtoman rakastavaa olemusta ei voi todeksi uskoakaan, pelkää sen koko ajan katoavan jonnekin. Heti jos näytän ruman totuuden. Tavallaan, silti, hymyilen pelkälle ajatuksellekin hänestä joka ilta ja aamu. Ja ensimmäistä kertaa pystyn vaivattomasti nukkumaan jonkun vieressä, ehkä ahdistu kosketuksesta sietämättömästi.

Hänestä olen hassu, kun en syö ikinä mitään. Ihan aikuisten oikeesti, kun en vaan jaksa kun minähän olen juuri syönyt ennen kuin tulin ! Hän tekee samaa kuin äitini usein, jatkaen vastaustani loputtomilla kysymyksillä siitä että mitä, missä, kenen kanssa? Niin siis mitä tarkalleen? Onneksi olen vuosien aikana jotain oppinut, olemaan miettimättä niitä luontevia valheiden ketjuja, jotka suustani tulevat vastaukseksi. "Kana-caesar -salaattia! Grillikylkeä ja vihanneksia! Rahkaa ja puuroa!". Osaan toki ohimennen hehkuttaa jokaisen kuvitteellisen ateriani herkullisuutta, äidin tekemää ihan uutta kastiketta. Vainoharhaisessa päässäni mietin, vastaanko liiankin luontevasti? Kyseenalaistaisiko terve ihminen kysymysten aiheellisuuden ensin?

Paitsi jäätelöä voin syödä kenen tahansa edessä! Jos se on kulhosta lusikoitavaa, selviydyn siitä että hitaasti lusikoin sitä suuhuni. Ei järjen häivääkään, että salaatti tuottaisi jo enemmän ongelmia. Olen yksi iso, muhkea ongelma. Vähän aikaa sitten kävin työkavereideni kanssa lounaalla päivittäin, mutta luovuin siitä koska se oli aina yhtä epämiellyttävää. Hyvä järjestely, koska en iltaisin syönyt mitään, mutta liian tuskallista. Tunsin kaikkien katseet siinä, miten survon ruokaa suuhuni. Tunnen, että olen ainoa ihminen jonka syöminen näyttääkin varmasti tosi oudolta ja vastenmieliseltä. Hyi.

Voimat tuntuvat kadonneen kaikista lihaksista. En ole urheillut. Olen enää löysää, eritoten vatsanseudulle kasautuvia pehmeitä vuoria. En ole jaksanut, mitään. Aamuisin herääminen on työn ja tuskan takana, tännekin saan sanoja ensi kertaa aikoihin. Olen kokenut kaiken ylimääräisen tekemisen kidutukseksi, kun autosta kotiovelle asti kävelykin on tuskan takana. Aamuisin laittautuminen saa minut katkeraksi siitä tosiasiasta, etten ole sellainen luonnonkaunis kukkaistyttö, joka voisi vain vetäistä vaatteet päälle ja näyttää kymmenessä minuutissa kauniilta. Ei ei, minä juoksen aamuisin ympyrää vähintään tunnin yrittäen keksiä keinoja näyttää siedettävältä.

On sille ehkä, kai, selityksensäkin. Pohjaton laiskuuteni ei kuitenkaan muista avata rautatabletteja sisältävää purkkia aamuisin. Jo pari viikkoa sitten lääkäri soitti verikokeiden tuloksista, alhaisista verisolumääristä ja anemiasta. Ajatus oli niin absurdi, itselleni niin merkityksetön, että vasta nyt alan hahmottaa sitä tosiasiaa, että väsymys ei ehkä johdukaan pelkästä laiskuudesta. Miten edes mahdollista, veriarvoni ovat aina olleet erinomaiset. Siis ainahan ne ovat! Jokin virhe tarkastelussa? Lääkärit eivät ikinä ole voittaneet luottamustani kaikilla häiriöistä kertovilla diagnooseillaan. Kauas niistä, kauas kaikista jotka voivat kirjoittaa mustaa valkoiselle vioistani. Sittenhän vasta ne ovat totta.

Yritän kuitenkin tsempata ja muistaa lisätä yhden nappulan aamuisin pillerisatseihin. Ei sen pitäisi tuntua missään, yksi lisää.. En osaa edes toivoa, että tämä loputon väsymys loppuisi. Olen tuominnut jo itseni laiskaksi, viimeksi tänään pyyhin ajatuksistani salitreenin ja lenkkeilyn. Voin pahoin pelkästään katsoessani nurkassa pölyttyviä lenkkitossujani.

Ainiin ja tosiaan laihdutus, siitähän olen yrittänyt kohta vuoden kirjoittaa. Ironisesti kiloissa ei muutoksia, grammoissa joitain. Tänään pysähdyin peilin eteen ilman vaatteita. Ihan katsoin kerrankin sitä vastenmielistä näkyä. Kumpuja, pehmeitä muhkuja siellä täällä. Mikäs tuossa, kylkiluita yksi, kaksi, kolme, neljä.... Pääni ei oikein pysty edes käsittelemään tosiasiaa, että luut näkyvät vaikka näen samalla ne kaikki makkarat. Hyllyvät reidet. Turvonneet posket.

En ole kovin vakuuttunut, että tulen ikinä näyttämään omissa silmissäni edes siedettävältä. Mutta mitäs teille kuuluu?