Onkohan tämä edes sallittua

Lunta tuiskuttaa ulkona jo ihan kunnolla! Kylmyydestä  huolimatta olo on positiivisempi kuin aikoihin. Menin eilen kerrankin ajoissa nukkumaan sen iäisen television edessä yömyöhään nuokkumisen sijasta.. Aamulla heräsin ajoissa, pirteänä ja ehdin kerrankin rauhassa juoda aamukahvin ja selailla lehteä. Vaatetuksen suhteen päätin ottaa rennosti, lämmintä ja mukavaa, arvasin että konttori kumisee tyhjyyttään tällaisena päivänä. Suomalaiset kun eivät jokavuotisesta talvesta huolimatta osaa ajaa talvisin, monet jäävät kotiin kun vähänkin jotain tippuu taivaalta.

Lounastunti onkin jo käsillä, kävin kaupasta hakemassa klementiinejä, viinirypäleitä ja purkin raejuustoa. Vaikka lounas meneekin nyt aika hedelmäsokeripainotteiseksi, ei tee mieli oikeastaan mitään muuta. Jo ajatus raejuustosta hivenen etoo, mutta olen päättänyt ryhdistäytyä proteiinin saannin suhteen. Jos en pelkäisi numeroiden ylös kirjoittamista, alkaisin pitää tarkempaa kirjaa päivittäisesta proteiinin saannista.

Iltapäivällä olen järjestänyt muutamille toimistolle tulleille perjantain ja lumimyräkän kunniaksi glögi- ja piparitarjoilut, pöydässä on myös joitain juustoja, marmeladeja ja suklaata. Toivottavasti päivä paranee muillakin.

Lumiset perjantaihalit kaikille!

Only girls without courage pull the trigger

Eilisaamuinen ilo lumesta on aivan tiessään. Aamulla harjatessani lunta autonkatolta sormet umpijäässä ja viimassa lentelevien pienten lumihiukkasten tuiskutessa takkini sisään manasin koko suomeen syntymistä. Joululaulut työpaikalla ja glögin tuoksu tekivät olosta tukalan, mietin vain joulupöytää, jouluporsasta (itseäni) ja sitä kaikkea, kultaiseen paperiin käärittyä rasvaa.

En ole negatiivinen ihminen.

Aamussa oli silti paljon hyvääkin. Vaikka herätyskellon soidessa itkin itsekseni lupaustani mennä ystävän kanssa treenaamaan heti aamusta, tiesin että kyllä sen kahdentoista tunnin nukkumisen pitäisi riittää. Salilla valot olivat kirkkaat, muutama yli-innokas superliikkuja olikin jo laitteissa häärimässä. Sitähän minäkin olen mielikuvissani, aamuväsymys poisti kuitenkin välittömästä sen kuvitelman.

Ystäväni oli silti ehkä maailman ihanin. Fysioterapeutiksi valmistuvana hän yritti kärsivällisesti neuvoa, miten kuntouttaa rasitusvammasta kärsivää olkapäätä ja lopuksi totesi tilanteen olevan jo huikeasti parempi kuin pari viikkoa sitten. Tottahan se on, välillä ei kaikessa negatiivisuudessa ja itsesäälissä rypiessä edes huomaa joidenkin asioiden tolan paranemista. Hymyilin hänen innolleen ja pirteydelleen ja rutistin halaukseen treenin päätteeksi sanoin "jokaisella pitäisi olla yksi tuollainen ystävä"! Ystäväni on sitä komeampaa sukupuolta ja taisi hivenen hölmistyä ja punastua, mutta kiitteli ujosti kuitenkin.

Miehet ovat hassuja, olkootkin kuinka maanläheisiä ja ronskeja niin menevät aina sekaisin muutamasta hymystä, vaikka kavereita ollaankin. Toisaalta vaihtaisin itsekriittisyyteni ja ailahtelevaisuuteni koska tahansa pieneen sosiaaliseen kömpelyyteen naisseurassa.

Mainitsin jo viimeksi, että maanantaina saattaa vaaka järkyttää, ja niinhän se tekikin. Sitä en tiedä, miksi sillä hetkellä se yksi kilo tuntui maailman lopulta ja kaikki täysin turhalta, mutta parissa päivässä tästäkin on onneksi jo toettu. Enemmän mietityttää, mikä loppujen lopuksi onkaan kaiken arvoista. Tiedän mitä haluan, mutta silti epäröin joka hetki. Ehkä koska keinot ovat väärin? Hyshys, kyllä minä tiedän ettei ole helppoja reittejä.

Silti, jos aiemmin pystyin helpommin vakuuttamaan itseni siitä, etten tarvitse, on se nykyään paljon vaikeampaa. On vaikeampi ymmärtää, miksi pitäisi olla syömättä kun muutkin syövät eivätkä siltikään liho. Ja minä tietysti luulosairauksieni kanssa olen maailman ainoa ihminen, joka normaalista syömisestä lihoo. Tai, ehkä vain kuvittelen sen olevan normaalia. Ehkä normaali ihminen ei lähtisi lumituiskussa hakemaan kaupasta ruokaa kun illalla riittäisi teekuppi television äärellä. Tai ehkä normaali ihminen ei järkyttyisi pohjattomasti kilon painonnoususta. (joka onneksi on jo suurimmalti osin kadonnut)

Normaali on tyhmä sana.

I don't want to make empty promises

Okei, ei se ole ihan pelkkää laiskuutta ollut, se postausten puute. Kiire on ollut kova, töissä ei ole ollut aikaa rustata kirjoituksia ja iltaisin olen ollut ihan puhki poikki väsynyt. Olo on silti kerrankin positiivinen, monestakin syystä.

Viime viikonloppu meni poikaystävän kanssa riidellessä. Lauantaina hän huomautti laihtuneesta olemuksestani, kyseli ja kärtti vastauksia miksi en syö. Enkä tiedä miten hän siihen tulokseen oli päätynyt, eihän hän sitä tiedä. Tai niin luulin. Ihan oikeasti, kyllähän minä söin ennen kuin menin hänen luokseen lauantaina. Kyllä kyllä ja ei sitä jaksanut enää enempää sen jälkeen. Vatsan muristessa totuus taisi paljastua, vaikka väitin sen johtuvan vain mausteisesta ruoasta. Pian nökötin kuitenkin ruokapöydässä lautanen edessäni, haarukoiden sitä hitaasti vatsaani. Sitten itkua ja kiukuttelua ja lopulta ulko-ovi paiskautuikin kiinni tulistuneen poikaystäväni lähtiessä kävelylle rauhoittumaan. Sinä aikana istuin tupakalla, mietin ja häpesin. Mietin, ettei se lapsellinen ja kiukutteleva tyttö ole minä.

Sunnuntaina poikaystävä ajoi minut ruokakaupan kautta kotiin. Nappasi hyllyiltä tavaraa ostoskoriini, kaikkea mitä en syö, siitäkin huolimatta että sanoin niin. "Minä tiedän ettet syö näitäkään ruokia. Tuntuu niin pahalta olla huolissaan koko ajan ja nähdä kuinka pahaa teet itsellesi. En ymmärrä yhtään miksi enkä osaa tehdä mitään. Pahoitan sinunkin mielesi ja kaikki tuntuu menevän vain väärin". Ääni väristen pyytelin anteeksi ja lupasin syödä jatkossa paremmin. Naiivia ehkä, mutta en ollut tajunnut kuinka läpinäkyvä olin ollut, ja kuinka paljon kaikki oli satuttanut poikaystävääni. Ahdistuen mietin, miten syödä ja olla syömättä samalla. Miten pienentyä mutta kaikkien huomaamatta.

Tämä viikko meni kuitenkin paremmin. Söin päivittäin tavallista enemmän, annoin itselleni luvan muutamin herkutteluhetkiinkin. Olen kohtalaisen vakuuttunut, että huomenna aamulla vaa'an lukema on aika shokki, mutta yritän silti pienentyä jatkossa hillitymmin. Itsekkäästi sanottuna en taida jaksaa sitä huonoa omatuntoa, minkä läheisteni huolen tunteminen aiheuttaa. En minä halua huolestuttaa, mutta en pysty vakuuttamaan heitä siitä, ettei siihen ole aihetta. Ehkä huoli on osittain johtunut aiemmasta väsymyksestäni, jonka varsinkin poikaystäväni ajattelin automaattisesti johtuvan syömättömyydestä. Osin ehkä, mutta enimmäkseen työ on ottanut veronsa. Monien on vaikea käsittää, miltä pitkään stressin alla oleminen tuntuu.

Tänä viikonloppuna olen ladannut akkuja. Kamalaa sanoa, mutta olin aika iloinen poikaystäväni oltua työmatkalla koko viikonlopun. Sain olla rauhassa, siivoilin vähän asuntoa ja kävin lenkillä. Kävin myös ystäväni kanssa syömässä ja höpöttelimme niitä näitä monta tuntia. Oli ihanaa nähdä rakasta ystävää pitkästä aikaa, eikä syöminenkään aiheuttanut aivan kammottavaa ahdistusta. Pakko myöntää, että hyvä olo on maailman mahtavin asia. Toivottavasti seuraava viikko sujuu tätäkin paremmin.

Halauksia teille kaikille lukijoille, yrittäkää pysyä iloisina harmaasta säästä huolimatta!

Toivotaan että määränpää on oikea

Lounastauko (kyllä tähän aikaan) eli hyvä hetki uskotella itselleen, että voi nopeasti tehdä jotain muuta kuin töitä. Ahdistus painaa kun tiedän, että deadlinet puskevat päälle eikä olisi aikaa ihmetellä itseään ja ajatuksiaan. Tekee mieli pyytää anteeksi joltakulta mutta en oikeastaan tiedä keneltä pyytäisin sitä anteeksi. Hmph. Selkää ja hartioita särkee, kun en jaksa välittää epäryhdikkäästä asennosta tuolilla. Karhea istuin aiheuttaa kylmiä väreitä, kun kämmeneni ostuu reunaan. Hetken hivenen kellertävät kattovalot tuntuvat pohjattoman väsyttäviltä ja koko edessäni oleva kaoottinen työpöytä aiheuttaa pahoivointia.

Ollakseni täysin rehellinen, kulutettuani koko aamupäivän lähinnä kahvia, pahoinvointi taitaa enimmäkseen johtua siitä. Kaikki alkoi tuntua monin verroin raskaammalta, kun aloin turvottaa vatsaani lounaalla. Ehkä fyysinen olo kohta paranee, nyt se on monin verroin pahempi. Epäröin joka hetki ja ruoan osittain upottua mahaan kaduttaakin jo. Ripottelen suolaa lisää ja lisää, lisää ja lisää. Enää loppua ei voi syödä, vaikka tiedän että olisi pitänyt. Kai.

Ja kyllä, paino on vähemmän. Jaksan iloita siitä joka aamu vaa'alla, saman ajatuksen yritän pitää mielessäni iltaisin pahoinvoinnin vallatessa tunnekenttää. En silti tiedä yhtään mikä on oikein ja väärin, kaikki tuntuu olevan väärin. Salilla voimat tuntuvat nykyään aina olevan vähissä, vaikka minähän en halua olla pelkästään luisevan siro, eikä lihakseton ja ryhditön kroppa herätä minkäänlaista kateutta. Minä olen vain pilalla, enkä osaa mitään muuta.

Päivät ovat menneet aika pitkälti samaa rataa. Viikonloput eivät erotu arkipäivistä, aamulla herätään ja illalla mennään nukkumaan. Välissä on velvollisuuksia, hoidettavia tehtäviä, soitettavia puheluita, selvitettäviä asioita. Hoen itselleni että jaksan, jaksan, jaksan. Lyön itseni maahan vääristä ajatuksista. Kerran päivässä riittää, se on oikein. Eikä mikään voi olla täysin väärin, koska pitkästä aikaa asiat menevät oikeaan suuntaan, jotain tapahtuu. Ja pitkästä aikaa olen iloisempi, tunnen muuta kuin puutuneisuutta. Ehkä herään eloon, ehkä kun olen jotain muuta kuin kasa sietämätöntä liikanaisuutta. Pian, toivon, uskallan katsoa taas peiliin. Edes hetken. Tiedän etten saisi sanoa näin, mutta niin se menee.

Kenellä ne suunnitelmat onnistuvat?

Ahdistus tuntuu jo konetta avatessa, silti yritän kirjoittaa tuntemuksia. Ehkä tunteakseni jotain muuta kuin selittämätöntä ahdistusta, ehkä ymmärtääkseni sitä paremmin.

Yöllä en saanut unta ja katsoin tallennettua dokumenttisarjaa ylipainoisista nuorista. He eivät jaksaneet kävellä edes käytävän päästä päähän, miltä minusta on myös tuntunut viime aikoina. Jotain yhteistä meillä onkin; henkisiä lukkoja. En jaksa, en pysty. Suurimpana syynä lienee loppunut uskomme itseemme. Pian asettelinkin jo patjaa lattialle eri lihaskuntoharjoituksia varten. Vatsoja, punnerruksia, askelkyykkyjä.. Minä en voi olla niin kuin nuo. En voi olla samanlainen.

Pienemmästä olemuksesta huolimatta, tajusin olevani samanlainen. Yrittämiseen ja välittämiseen väsynyt. Vihasin sitä ajatusta.

Aamulla huonosti nukutusta yöstä huolimatta herätyskello soi aikaisin. Olin yöllä päättänyt lähteä salille heti aamusta. Päänsärystä ja väsymyksestä huolimatta yritin vakuutella itselleni, että se menee ohi kun pääsen juoksemaan ja tekemään. Ajoinkin salille asti. Istuin autossa pahan olon painaessa rintaa. Yritin hengittää ja hokea itselleni, että kyllä minä pystyn, kyllä minä jaksan. Pystyn vielä palaamaan entiseen, pystyn kyllä kaikkeen kun vaan päätän niin. Enkä pystynyt. Luovutin. Niin paljon kuin sitä sanaa vihaankin, niin luovutin. Käänsin auton kohti kotia ajatuksen kanssa, että pystynhän jumppaamaan kotonakin, lenkillekin ehdin vielä illalla. Epäilin kuitenkin jo siinä kohtaa, etten tule mitään tuota tekemään.

Tällä hetkellä pitäisi kiirehtiä suihkuun ja sen jälkeen kauppaan hakemaan isälle lahjaa huomiseksi. Kuten tavanomaista, istun sohvalla miettien että ei vielä ole ihan pakko. Kaupatkin menevät kiinni vasta kuudelta. En tee mitään, ellei ole ihan pakko. Ja taas olen pettynyt siihen minääni, joka ei pysty parempaan. Taas olen siinä pisteessä, jossa en näe itsessäni juurikaan mitään hyvää. En oikeastaan tällä hetkellä mitään. Sekin ahdistaa. En tahtoisi olla tällainen, tahtoisin hymyillä ja olla joskus riittävän hyvä itselleni.

Minusta se kertoo liian paljon, 

että on mahdotonta keksiä mitään, 

mistä itsestään voisi pitää.

Ajatukseni ovat typeriä ja turhia. Vaatteeni ovat rumia ja tylsiä, mutta uusiakaan ei kannata hankkia, koska ei tämä kakku kuorrutteella kauniiksi muutu. Ryhti on huonontunut, lihakset ovat lähteneet oudoista kohdista ja näytän typerältä, jalat ovat yhtä lyllyä ja... Haluaisin kääntää tämän itseironiseksi valivalivali sepustukseksi, mutta surullisinta on, ettei tämä ole enää hauskaa. En jaksa enää edes nauraa itselleni.

Jossain pääni takimmaisessa nurkassa kuuluu ääni, joka kertoo että jaksaisin paremmin jos söisin paremmin. Tyhjässä vatsassa hapot polttelevat, mutta en voi koska ei tee mieli syödä. Ja ajatukset pyörivät siinä, että tulen vain rumemmaksi, lihon muodottomaksi kaikesta. Ihan kaikesta. Aivan varmasti. Vaakaa kohti en silti uskalla edes katsoa, pelkään hajoavani.

Huomenna käännän suunnan. Huomenna yritän enemmän pitää itsestäni. Pystyisinköhän kirjoittamaan pitkästä aikaa jonkin positiivisen kirjoituksen? Yrittämällä oikein kovasti?

It wasn't supposed to go like this. Or maybe it was.

En ole tarkoituksella ollut hiljaa. Olen vain ollut väsynyt, loputtoman väsynyt. Turta ja unohtelevainen.

Lihakset painavat, ajatus ei pysy missään. 12 tuntia töitä takana, suuta kuivaa ja päätä särkee. Jalkoja särkee. Koko ruumis on täydellä painollaan painautunut sänkyyn ja silmät painuvat kiinni. Sänky on niin ihana, pehmeä, ja voisin nukkua loputtomiin. En jaksa edes ajatella, vaikka samat ajatukset pyörivät ympyrää tuhannetta kertaa.

Mutta oikeasti ne eivät ole takana, ne työtunnit. On aamu ja työt ovat vasta edessä, minusta vain tuntuu tuolta. Kuin yhtäkkiä, niiden 12 tunnin jälkeen pitääkin nousta ja edessä ovat oikeasti oikean päivän pitkät tunnit. Silmistä valuu pari kyyneltä, kaikki on kankeaa.

Lääkäri kirjoittaa lähetteen työpsykologille ja minä mietin, mitä sanoa. Ei sairaslomaa, ei sairaslomaa, ei ei voi eikä noin enkä pysty eikä mikään pysy kasassa. Lääkäri työntää paketin nenäliinoja eteeni ja kertoo, ettei se ole minun vikani. No kyllähän minä sen tiedän! Hetken kuluttua häpeän, hän odotti jotain muuta. Ehkä, ehkä se siis oikeasti onkin minun syytäni? Kiltteys on huono piirre, se on minun syytäni etten pidä puoliani.

Ruokaa ei tee mieli. Ei yhtään mitään. Lusikoin pienestä, sievästä astiasta italialaista jäätelöä ja en mieti mitään. Se onkin ainoa asia tänään, minkä jälkeen olen jaksanut vähän. En jaksa syödä, en jaksa syödä mitään terveellistä. Ei vain tee yhtään mieli, yhtään mitään. Kaikki muu tuntuu väkipakolla ahtamiselta ja... Enhän minä saa syödä jos ei tee mieli. Miksi? Hulluahan se olisi. Hulluahullua kuin pullostua ... tultua.

En tiedä varaanko aikaa lähetteestä huolimatta. En tiedä mitä se auttaa.

Ehkä menen kävelylle nyt. Pitää jaksaa jotain, kuluttaa jotain siis.