Viime viikonloppu meni poikaystävän kanssa riidellessä. Lauantaina hän huomautti laihtuneesta olemuksestani, kyseli ja kärtti vastauksia miksi en syö. Enkä tiedä miten hän siihen tulokseen oli päätynyt, eihän hän sitä tiedä. Tai niin luulin. Ihan oikeasti, kyllähän minä söin ennen kuin menin hänen luokseen lauantaina. Kyllä kyllä ja ei sitä jaksanut enää enempää sen jälkeen. Vatsan muristessa totuus taisi paljastua, vaikka väitin sen johtuvan vain mausteisesta ruoasta. Pian nökötin kuitenkin ruokapöydässä lautanen edessäni, haarukoiden sitä hitaasti vatsaani. Sitten itkua ja kiukuttelua ja lopulta ulko-ovi paiskautuikin kiinni tulistuneen poikaystäväni lähtiessä kävelylle rauhoittumaan. Sinä aikana istuin tupakalla, mietin ja häpesin. Mietin, ettei se lapsellinen ja kiukutteleva tyttö ole minä.
Sunnuntaina poikaystävä ajoi minut ruokakaupan kautta kotiin. Nappasi hyllyiltä tavaraa ostoskoriini, kaikkea mitä en syö, siitäkin huolimatta että sanoin niin. "Minä tiedän ettet syö näitäkään ruokia. Tuntuu niin pahalta olla huolissaan koko ajan ja nähdä kuinka pahaa teet itsellesi. En ymmärrä yhtään miksi enkä osaa tehdä mitään. Pahoitan sinunkin mielesi ja kaikki tuntuu menevän vain väärin". Ääni väristen pyytelin anteeksi ja lupasin syödä jatkossa paremmin. Naiivia ehkä, mutta en ollut tajunnut kuinka läpinäkyvä olin ollut, ja kuinka paljon kaikki oli satuttanut poikaystävääni. Ahdistuen mietin, miten syödä ja olla syömättä samalla. Miten pienentyä mutta kaikkien huomaamatta.
Tämä viikko meni kuitenkin paremmin. Söin päivittäin tavallista enemmän, annoin itselleni luvan muutamin herkutteluhetkiinkin. Olen kohtalaisen vakuuttunut, että huomenna aamulla vaa'an lukema on aika shokki, mutta yritän silti pienentyä jatkossa hillitymmin. Itsekkäästi sanottuna en taida jaksaa sitä huonoa omatuntoa, minkä läheisteni huolen tunteminen aiheuttaa. En minä halua huolestuttaa, mutta en pysty vakuuttamaan heitä siitä, ettei siihen ole aihetta. Ehkä huoli on osittain johtunut aiemmasta väsymyksestäni, jonka varsinkin poikaystäväni ajattelin automaattisesti johtuvan syömättömyydestä. Osin ehkä, mutta enimmäkseen työ on ottanut veronsa. Monien on vaikea käsittää, miltä pitkään stressin alla oleminen tuntuu.
Tänä viikonloppuna olen ladannut akkuja. Kamalaa sanoa, mutta olin aika iloinen poikaystäväni oltua työmatkalla koko viikonlopun. Sain olla rauhassa, siivoilin vähän asuntoa ja kävin lenkillä. Kävin myös ystäväni kanssa syömässä ja höpöttelimme niitä näitä monta tuntia. Oli ihanaa nähdä rakasta ystävää pitkästä aikaa, eikä syöminenkään aiheuttanut aivan kammottavaa ahdistusta. Pakko myöntää, että hyvä olo on maailman mahtavin asia. Toivottavasti seuraava viikko sujuu tätäkin paremmin.
Halauksia teille kaikille lukijoille, yrittäkää pysyä iloisina harmaasta säästä huolimatta!
Aina asiat eivät vain ole niin yksinkertaisia, että voisi muuttua pelkällä kovalla tahdonvoimalla. Älä turhaan tunne syyllisyyttä, sillä et sinä tätä tahallasi tee.
VastaaPoistaJa siitä ilosta kun toinen on välillä poissa - se on täysin normaalia ja sallittua. Minä ainakin kaipaan paljonkin omaa tilaa ja aikaa, jatkuva poikaystävän kanssa kyhnääminen tukahduttaa, ei anna tilaa hengittää vapaasti, vaikka kyse ei ole siitä etteikö tahtoisi olla siinä. Oma aika on jokaisen oikeus :) Kiva, että sait mieluista tekemistä ja pystyit nauttimaan (?) ruuasta edes hieman.