Yöllä en saanut unta ja katsoin tallennettua dokumenttisarjaa ylipainoisista nuorista. He eivät jaksaneet kävellä edes käytävän päästä päähän, miltä minusta on myös tuntunut viime aikoina. Jotain yhteistä meillä onkin; henkisiä lukkoja. En jaksa, en pysty. Suurimpana syynä lienee loppunut uskomme itseemme. Pian asettelinkin jo patjaa lattialle eri lihaskuntoharjoituksia varten. Vatsoja, punnerruksia, askelkyykkyjä.. Minä en voi olla niin kuin nuo. En voi olla samanlainen.
Pienemmästä olemuksesta huolimatta, tajusin olevani samanlainen. Yrittämiseen ja välittämiseen väsynyt. Vihasin sitä ajatusta.
Aamulla huonosti nukutusta yöstä huolimatta herätyskello soi aikaisin. Olin yöllä päättänyt lähteä salille heti aamusta. Päänsärystä ja väsymyksestä huolimatta yritin vakuutella itselleni, että se menee ohi kun pääsen juoksemaan ja tekemään. Ajoinkin salille asti. Istuin autossa pahan olon painaessa rintaa. Yritin hengittää ja hokea itselleni, että kyllä minä pystyn, kyllä minä jaksan. Pystyn vielä palaamaan entiseen, pystyn kyllä kaikkeen kun vaan päätän niin. Enkä pystynyt. Luovutin. Niin paljon kuin sitä sanaa vihaankin, niin luovutin. Käänsin auton kohti kotia ajatuksen kanssa, että pystynhän jumppaamaan kotonakin, lenkillekin ehdin vielä illalla. Epäilin kuitenkin jo siinä kohtaa, etten tule mitään tuota tekemään.
Tällä hetkellä pitäisi kiirehtiä suihkuun ja sen jälkeen kauppaan hakemaan isälle lahjaa huomiseksi. Kuten tavanomaista, istun sohvalla miettien että ei vielä ole ihan pakko. Kaupatkin menevät kiinni vasta kuudelta. En tee mitään, ellei ole ihan pakko. Ja taas olen pettynyt siihen minääni, joka ei pysty parempaan. Taas olen siinä pisteessä, jossa en näe itsessäni juurikaan mitään hyvää. En oikeastaan tällä hetkellä mitään. Sekin ahdistaa. En tahtoisi olla tällainen, tahtoisin hymyillä ja olla joskus riittävän hyvä itselleni.
Minusta se kertoo liian paljon,
että on mahdotonta keksiä mitään,
mistä itsestään voisi pitää.
Ajatukseni ovat typeriä ja turhia. Vaatteeni ovat rumia ja tylsiä, mutta uusiakaan ei kannata hankkia, koska ei tämä kakku kuorrutteella kauniiksi muutu. Ryhti on huonontunut, lihakset ovat lähteneet oudoista kohdista ja näytän typerältä, jalat ovat yhtä lyllyä ja... Haluaisin kääntää tämän itseironiseksi valivalivali sepustukseksi, mutta surullisinta on, ettei tämä ole enää hauskaa. En jaksa enää edes nauraa itselleni.
Jossain pääni takimmaisessa nurkassa kuuluu ääni, joka kertoo että jaksaisin paremmin jos söisin paremmin. Tyhjässä vatsassa hapot polttelevat, mutta en voi koska ei tee mieli syödä. Ja ajatukset pyörivät siinä, että tulen vain rumemmaksi, lihon muodottomaksi kaikesta. Ihan kaikesta. Aivan varmasti. Vaakaa kohti en silti uskalla edes katsoa, pelkään hajoavani.
Huomenna käännän suunnan. Huomenna yritän enemmän pitää itsestäni. Pystyisinköhän kirjoittamaan pitkästä aikaa jonkin positiivisen kirjoituksen? Yrittämällä oikein kovasti?
Moi, mä löysin just sun blogin. Sun ajatukset on niiin samanlaisia kuin munkin oli, ettei tiedä kuka on ja miten missäkin tilanteessa pitää toimia ja ei tykännyt mistään osasta itsestään. Mulla itselläni auttoi, kun lopetin työt siinä työpaikassa, missä ahdisti olla. Sitten yksinkertaisesti hiljennyin ja aloin lukemaan kirjallisuutta, esimerkiksi tommy helstenin, tony dunderfeltin ja kata kärkkäisen tulikärpäsiä on hyvää kirjallisuutta, ja luulen että ne oikeasti jopa auttaa. Nyt olen alkanut näkemään valoa ja olo on onnellinen. Se on totta, ettei voi rakastaa muita, ennenkuin rakastaa itseään, ja vain itseään kuuntelemalla voi löytää sen OMAN ITSEN.
VastaaPoistaMä kannatan, ettet nyt pariin päivään tai viikkoon lue mitään negatiivista (esim kaikki iltalehti/iltasanomatyyppiset roskalehdet, etkä myöskään mitään sellaista, mistä voisit vertailla omaa vartaloasia joihinkin julkkisten vartaloihin.) Alat miettimään esim lapsuuttasi ja sieltä tulevia juttuja, millainen olit lapsena ja mistä sait iloa. Yksinkertaista asioita, älä mieti liian pitkälle, vaan poltat esim kynttilät ja mietit mistä voisit pitää.
Sä kyllä selviät, ja kohta susta tuntuu jo paremmalta. Mä sanon sen kokemuksen rintaäänellä. ITselläni ikää on 25-wee ja laihdutin pari vuotta sitten noin 20kiloa, nyt vasta ne tunteet kilojen takaa alkaa kunnolla tulla ja niitä on pakko alkaa käsittelemään, vaikka raskasta onkin välillä. Mutta sitten helpottaa. Paljon voimia sulle ja uskoa parempaan tulevaisuuteen<3
Kiitos, olen todella kiitollinen, että jaksoit kirjoittaa tämän kommentin. On aina yhtä piristävää, kun joku sanoo ajatuksiaan, joku välittää sen verran tuntemattomastakin, että antaa neuvon ja toivottaa parempaa. Kiitos, kiitos kovasti!
PoistaOsaa yritän toteuttaa, en ehkä tarpeeksi koska olen vähän pelkuri, mutta toivottavasti niin vielä käy. Kiitos ja toivottavasti sinullakin menee jatkossa vielä entistäkin paremmin, ihanaa että olet löytänyt hyvät asiat ja olet onnellinen. Pidä kiinni siitä onnesta, se ei ole itsestään selvyyksiä.