Toivotaan että määränpää on oikea

Lounastauko (kyllä tähän aikaan) eli hyvä hetki uskotella itselleen, että voi nopeasti tehdä jotain muuta kuin töitä. Ahdistus painaa kun tiedän, että deadlinet puskevat päälle eikä olisi aikaa ihmetellä itseään ja ajatuksiaan. Tekee mieli pyytää anteeksi joltakulta mutta en oikeastaan tiedä keneltä pyytäisin sitä anteeksi. Hmph. Selkää ja hartioita särkee, kun en jaksa välittää epäryhdikkäästä asennosta tuolilla. Karhea istuin aiheuttaa kylmiä väreitä, kun kämmeneni ostuu reunaan. Hetken hivenen kellertävät kattovalot tuntuvat pohjattoman väsyttäviltä ja koko edessäni oleva kaoottinen työpöytä aiheuttaa pahoivointia.

Ollakseni täysin rehellinen, kulutettuani koko aamupäivän lähinnä kahvia, pahoinvointi taitaa enimmäkseen johtua siitä. Kaikki alkoi tuntua monin verroin raskaammalta, kun aloin turvottaa vatsaani lounaalla. Ehkä fyysinen olo kohta paranee, nyt se on monin verroin pahempi. Epäröin joka hetki ja ruoan osittain upottua mahaan kaduttaakin jo. Ripottelen suolaa lisää ja lisää, lisää ja lisää. Enää loppua ei voi syödä, vaikka tiedän että olisi pitänyt. Kai.

Ja kyllä, paino on vähemmän. Jaksan iloita siitä joka aamu vaa'alla, saman ajatuksen yritän pitää mielessäni iltaisin pahoinvoinnin vallatessa tunnekenttää. En silti tiedä yhtään mikä on oikein ja väärin, kaikki tuntuu olevan väärin. Salilla voimat tuntuvat nykyään aina olevan vähissä, vaikka minähän en halua olla pelkästään luisevan siro, eikä lihakseton ja ryhditön kroppa herätä minkäänlaista kateutta. Minä olen vain pilalla, enkä osaa mitään muuta.

Päivät ovat menneet aika pitkälti samaa rataa. Viikonloput eivät erotu arkipäivistä, aamulla herätään ja illalla mennään nukkumaan. Välissä on velvollisuuksia, hoidettavia tehtäviä, soitettavia puheluita, selvitettäviä asioita. Hoen itselleni että jaksan, jaksan, jaksan. Lyön itseni maahan vääristä ajatuksista. Kerran päivässä riittää, se on oikein. Eikä mikään voi olla täysin väärin, koska pitkästä aikaa asiat menevät oikeaan suuntaan, jotain tapahtuu. Ja pitkästä aikaa olen iloisempi, tunnen muuta kuin puutuneisuutta. Ehkä herään eloon, ehkä kun olen jotain muuta kuin kasa sietämätöntä liikanaisuutta. Pian, toivon, uskallan katsoa taas peiliin. Edes hetken. Tiedän etten saisi sanoa näin, mutta niin se menee.