Only girls without courage pull the trigger

Eilisaamuinen ilo lumesta on aivan tiessään. Aamulla harjatessani lunta autonkatolta sormet umpijäässä ja viimassa lentelevien pienten lumihiukkasten tuiskutessa takkini sisään manasin koko suomeen syntymistä. Joululaulut työpaikalla ja glögin tuoksu tekivät olosta tukalan, mietin vain joulupöytää, jouluporsasta (itseäni) ja sitä kaikkea, kultaiseen paperiin käärittyä rasvaa.

En ole negatiivinen ihminen.

Aamussa oli silti paljon hyvääkin. Vaikka herätyskellon soidessa itkin itsekseni lupaustani mennä ystävän kanssa treenaamaan heti aamusta, tiesin että kyllä sen kahdentoista tunnin nukkumisen pitäisi riittää. Salilla valot olivat kirkkaat, muutama yli-innokas superliikkuja olikin jo laitteissa häärimässä. Sitähän minäkin olen mielikuvissani, aamuväsymys poisti kuitenkin välittömästä sen kuvitelman.

Ystäväni oli silti ehkä maailman ihanin. Fysioterapeutiksi valmistuvana hän yritti kärsivällisesti neuvoa, miten kuntouttaa rasitusvammasta kärsivää olkapäätä ja lopuksi totesi tilanteen olevan jo huikeasti parempi kuin pari viikkoa sitten. Tottahan se on, välillä ei kaikessa negatiivisuudessa ja itsesäälissä rypiessä edes huomaa joidenkin asioiden tolan paranemista. Hymyilin hänen innolleen ja pirteydelleen ja rutistin halaukseen treenin päätteeksi sanoin "jokaisella pitäisi olla yksi tuollainen ystävä"! Ystäväni on sitä komeampaa sukupuolta ja taisi hivenen hölmistyä ja punastua, mutta kiitteli ujosti kuitenkin.

Miehet ovat hassuja, olkootkin kuinka maanläheisiä ja ronskeja niin menevät aina sekaisin muutamasta hymystä, vaikka kavereita ollaankin. Toisaalta vaihtaisin itsekriittisyyteni ja ailahtelevaisuuteni koska tahansa pieneen sosiaaliseen kömpelyyteen naisseurassa.

Mainitsin jo viimeksi, että maanantaina saattaa vaaka järkyttää, ja niinhän se tekikin. Sitä en tiedä, miksi sillä hetkellä se yksi kilo tuntui maailman lopulta ja kaikki täysin turhalta, mutta parissa päivässä tästäkin on onneksi jo toettu. Enemmän mietityttää, mikä loppujen lopuksi onkaan kaiken arvoista. Tiedän mitä haluan, mutta silti epäröin joka hetki. Ehkä koska keinot ovat väärin? Hyshys, kyllä minä tiedän ettei ole helppoja reittejä.

Silti, jos aiemmin pystyin helpommin vakuuttamaan itseni siitä, etten tarvitse, on se nykyään paljon vaikeampaa. On vaikeampi ymmärtää, miksi pitäisi olla syömättä kun muutkin syövät eivätkä siltikään liho. Ja minä tietysti luulosairauksieni kanssa olen maailman ainoa ihminen, joka normaalista syömisestä lihoo. Tai, ehkä vain kuvittelen sen olevan normaalia. Ehkä normaali ihminen ei lähtisi lumituiskussa hakemaan kaupasta ruokaa kun illalla riittäisi teekuppi television äärellä. Tai ehkä normaali ihminen ei järkyttyisi pohjattomasti kilon painonnoususta. (joka onneksi on jo suurimmalti osin kadonnut)

Normaali on tyhmä sana.