Turhia toiveita ja tyhjiä lupauksia

Tänään on viimeinen päivä vuotta 2012. Olo on helpottunut, ehkä siksi että yksi elämäni turhimmista vuosista on vihdoin takana päin. Toisaalta juuri siksi on vähän surullisetkin tunnelmat: miksi annan vuosien valua läpi sormien? Miksi en tartu kiinni, tai edes yritä tarpeeksi?

Joka vuoden alussa vannon, että seuraavana vuonna yritän enemmän. Aloitan vihdoin elämisen ja unohdan kotini nurkkiin pölyttymisen. Varsinkin tämä vuosi on kuitenkin todistanut, ettei mikään muutu jos vain toivoo ihmettä tapahtuvaksi. Ei ole ihmeitä. On päättämistä, yrittämistä, uskomista, ja ennen kaikkea niiden kaikkien aloittamista.

Yritän aloittaa sillä, että alan uskoa itseeni ja siihen mahdollisuuteen, että minullakin voi olla tulevaisuus. Minullakin on edessä elämä, joka kestää tähdenlentoa pidempään. Minäkin selviän.

Hyvää Uutta Vuotta kaikille teille, alkakaa tekin uskoa.

Don't let it be too late, don't let it be the same

En ole halunnut tulla kirjoittamaan niitä samoja sanoja, samoja lauseita joita luen joka paikasta muutenkin. Poikaystävä on vanhempiensa luona aika kaukana pohjoisessa. Kai jouluna kuuluu olla perheensä kanssa. Aatonaattona autoni moottori sammui vanhempieni pihassa, siitä lähtien... Kyllä minä ajattelin, että ahdistus sen joskus lopettaa. Sen sijaan sain kokea sen kerran vuodessa tapahtuvan kauhun, kun olen liian koukussa lähteäkseni edes pois.

Tajusin sen kunnolla vasta pari päivää sitten, tyhjentäessäni jo toista suklaarasiaa. Ei tehnyt mieli, en halunnut, oksetti, silti oli pakko. Oli pakko päästä siitä kaikesta eroon. Pakko saada se kaikki katoamaan. Usein niin kuin muut, syytän itseäni ennen kaikkea siitä heikkoudesta, kun en pysty tekemään toisin. Se on jotain ällöttävää, ympärillä leijuvaa saastaa. Heikkous.En ole kuitenkaan halunnut lähteä sinne toiseen maailmaan, sinne todellisuuteen. Sinne yksinäisyyteen, sinne kylmyyteen. Sinne väsymyksen sotkemiin huoneisiin ja ummehtuneeseen ilmaan. Täällä voin vielä hetken pakoilla ihan kaikkea, tai niin luulin.

Pari tuntia sitten äiti kävi täydentämässä suklaavarastoamme lähikaupasta. Toin sitäkin suklaata, mistä sinä niin pidät! Äiti on iloinen kun syön, ostaa kaiken mitä olen maininnut ohimennen tekevän pitkästä aikaa mieli. Hän on muistanut kaiken, kaiken mistä olen lähinnä epäilyksiä poistaakseni puhunut himoiten. Tai ehkä ihan oikeasti, luulen olevani jo itsekin sekaisin kieltämisen ja kieltäytymisen keskellä. Ajatus ei kulkenut silläkään hetkellä kun rapistelin kääreet auki ja yritin taas päästä eroon yhdestä levystä, mahdollisimman pian. Huomenna, huomenna kaikki muuttuu, jälleen kerran. Kaikki palaa ennalleen, enkä edes muista näitä kammottavia päiviä. Enkä huomenna enää yhtä ajatuksettomasti tartu suklaisiin enkä huomenna enää juo mehua tai syö juustoja. Tästä ei jää jälkeäkään.

Rivi. Toinen. Minuutti. Kolmas. Puistatti, hermostutti, ajatus.

Mitä jos jotain peruuttamatonta onkin jo tapahtunut?

Heitin suklaat pöydälle ja juoksin peilin eteen katsomaan itseäni. Vannon vatsani kasvaneen sellaiseksi, sellaiseksi isoksi ja löysäksi, ihan vain näiden päivien aikana. Ja mitä jos, vastaava määrä päiviä tai edes kymmenen viikkoa ei sitä poista? Mitä jos nyt olen oikeasti sellainen jota säälien katsotaan? On tainnut tuohonkin vähän joulukiloja tarttua. Nyt se ehkä jo näkyy.

Yritän koko ajan hillitä pelkoa, mutta taustalla toistuu vain ajatus: et voi syödä kahteen viikkoon.

Don't tell them and they'll never know

Vatsahapot polttelevat ja päätä särkee. Pimeys on välillä liikaa. Liikaa väsyneelle ja lannistuneelle mielelle. Voimat alkavat loppua, yrittäminen kaiken suhteen alkaa hiipua kun eteenpäin pääseminen tulee vaikeammaksi ja vaikeammaksi. Jaksan vain huutaa itselleni pääni sisällä. Eilen kävellessäni kotiin humalaisen askelin oli vain synkkiä sanoja. Kylmyys ei sattunut, ainoastaan pelko luovuttamisesta. Pelko siitä, että olen riittävän tyhmä kaivaakseni esiin kaikki pillerini kaappien pohjilta. Yritin ajatella muuta, yritin ajatella ettei mikään nyt ole niin huonosti. Eikä ollutkaan, sääli ettei se olisi ollut se syy. Syy olisi ollut väsymiseni itseeni. Väsymiseni pettymyksiin, pettymyksiin kaikkea kohtaan. Ei elämäni pitäisi olla tällaista, mutta se on. Se on synkkiä kuiskauksia, huutoja ja käskyjä pääni sisällä.

Joskus en tiedä, miksi en vain voi kävellä kirkkaisiin valoihin ja sanoa etten selviä yksin. Miksi minun pitää olla se, joka aina selviää jotenkin. Miksi "jotenkin" ei voisi olla "hyvin"? En voi olla ajattelematta, että tämäkin on syytäni. Miksi en vain voi olla joku muu.

Sana yksin kuulostaa niin pahalta, silti hyvin todelta. Pelottaa olla yksin, koska en pidä itseäni kasassa. Yksin en välitä, yksin ei millään ole merkitystä. Yritin tänään sanoa jotain, mutta se päätyi vain puolittaisiin ajatuksiin.

Olen väsynyt, olen vähän liian väsynyt vain. Älä kuitenkaan huolehdi.
En mä  nyt susta niin huolissaan ole, koska mä luotan siihen että sä pidät itses kasassa kaikesta huolimatta.

Toivon että itsekin luottaisin.

Lets talk about something unusual.. whoooa food!

Kaksi kuppia kahvia ja mandariini. Unohdin lompakon kotiin  joten lounaaksi on vain hedelmä. Työkaveriltahan voisi lainata, mutta kevyempi lounas tuntui hyvältä idealta pitkästä aikaa. En melkein edes muista aikaa, jolloin en syönyt lounaaksi ikinä mitään. Aivan maksimissaan puoli purkkia raejuustoa. Sitten ihmettelen, miten tänä päivänä olen niin lihavalihavalihava. Toisaalta, lihakset voivat paremmin vaikka pää vähän kärsiikin. Monia muita ihan hölmöjä tapoja on silti jäänyt. Tuohon alle listasin eri ruokia ja miten niitä söin ennen ja miten nykyään.

Pähkinät, mantelit, siemenet
Monien mielestä kaikki näkyvä rasva on pahinta mitä voi olla, mutta mielestäni enemmän "piilossa" oleva rasva vasta kammottavaa onkin. Mitä jos kohta onkin tullut hotkittua rasvaa parin pähkinän myötä voipaketillisen verran, mutta en vain hahmota sitä? Kuulostaa ja tuntuu typerältä, mutta pähkinät ovat vihollinen numero yksi aina.

Hedelmät ja marjat
Ainoa mitä voin syödä kohtalaisella omatunnolla ja ennen pelkästään on vesimeloni. Nykyään syön kuitenkin aika usein hedelmän ennen treenejä välttyäkseni joltain muulta aterialta. Banaani on oikeasti kohtalaisen hyvä pitämään energiaa yllä kun pitäisi jaksaa vaikka ei ole mitään millä jaksaa. Hedelmiä ei voi kuitenkaan syödä "ilman syytä", joko sillä korvataan varsinaista ateriaa tai yritetään saada energiaa treenin ajaksi. Itse en söisi hedelmiä välipalana tai nälkään puhumattakaan muuten vaan ylimääräisesti, koska ne eivät oikeastaan vie nälkää vaan sokerien pian laskettua niiden syönnin jälkeen minulla on ainakin enemmän nälkä. Marjoista menevät kohtalaisen kivuttomasti mustikat.

Leipä
Leipä on aika kaksipiippuinen juttu. Toisaalta en ikinä osta kaupasta leipää, mutta joskus saatan vanhemmillani syödä ilman maailmanlopun tuntua. Ennen leipä kaikissa muodoissaan oli ehdottoman kiellettyä. Vaalea, tumma, hapan, kaikki. Nykyään ruisleivän syöminen silloin tällöin on ihan ok, levitteen totaalivaarallisuuteen en ole ikinä uskonut.

Juustot, levitteet, margariinit
Olen varmaan todella omituinen, mutta sämpylässä pahin tuska on leipä eikä se levite. Hiilarimössöt turvottavat, syön kuitenkin niin vähän rasvaa ettei se leivän päällä kaksi kertaa kuussa varmasti tapa, vaikka aina vähän mietityttääkin. Juustot menevät samaan kastiin: olkootkin rasvaa, mutta kun en syö oikeastaan melkein mitään muuta kuin salaatteja, niin sallin itseni pistää joukkoon fetaa tai jotain muuta salaattijuustoa. Juustot ovat pahe ja kiukuttaa suorastaan kun ne eivät niin ahdista; juustojen syömisen lopettamisella laihtuisin varmaan kuukaudessa viisi kiloa. Tässäkin ehkä jokin nykyisen muhkumaisuuden syy, vuosi sitten juustoista meni korkeintaan raejuusto, juhlapäivänä kerran kuukaudessa ehkä jotain muuta.

Puuro ja murot/mysli
Puurohiilarihiutalehirviö on vuoroittain totaalipannassa ja vuoroittain melkein ainoaa ravintoa. En osaa edes selittää miksi se välillä ahdistaa loputtomiin ja välillä taas ei; puuro pitää kuitenkin aina keittää veteen ja siihen saa laittaa vain suolaa. Muroja syön joskus puoli desiä puolen maitodesin kanssa pahimpaan makeanhimoon. Muro/maito on ainoa asia, jossa desimitan käyttö on elämää ja kuolemaa isompi juttu ja aina on pakko olla sama astia, muuten en niin paljon mittaile.

Pasta, peruna, riisi
Menkööt puurot ja leivät joskus, näitä en syö ikinä vapaaehtoisesti. En tiedä miksi ne ovat pahinta mitä voin ikinä kuvitella, mutta luulen turpoavani kymmenkertaiseksi yhdestäkin syöntikerrasta. Tämä kammo on ehkä kaikkein älyttömin, sillä yksikään kerta tällaisen syömistä ei ole kivutonta. Muuten näistä luopuminen ei olisi minkään asteinen ongelma, mutta rakastan sushia. Joskus parin kilon päästä syön hyvällä omatunnolla yhden annoksen. Ehkä.

Avokado
Monille tämä olisi mitä pahin painajainen, mutta itse taas syön avokadoa silloin tällöin ihan hyvälläkin omatunnolla. Tiedän elimistön tarvitsevan rasvaa, mutta tämä on lähesulkoon ainoaa rasvaa, jonka uskon olevan kohtalaisen hyväksi. Sen syöminen ei tuota tuskaa muuten kuin siinä kohdalla, että kaikkihan syöminen on välillä kammottavaa. Kuitenkin näitä tulee kulutettua noin kerran yhdessä-kahdessa viikossa.

Kala, liha
Syön melkein kaikkea proteiinipitoista hyvällä omatunnolla, paitsi nimenomaan sitä aina suositeltavaa rasvaista kalaa. Ei lohta edes salaatteihin, hyhhyh. Kaikki paistettu on pahasta, mutta uunissa valmistettavat tai kalasta raa'at lihatuotteet ovat ihan jees.

Maitotuotteet
Maitokahvi kuuluu jokaiseen aamuun ja päivään ja iltapäivään ja ja ja .. Lisäksi saatan elää pitkiäkin aikoja lähinnä raejuustolla, kuten jostain on ehkä käynyt ilmi. Rahkaa söisin mielelläni, jos olisin nyt tässä 25 vuodessa tottunut sen makuun, mutta en. Hyi. Jugurtti on myös ehdoton ei, ehkä kerran kahdessa kuukaudessa makeannälkään, mutta sitä kun ei tule ikinä ostettua niin ei tule syötyäkään. Poikkeuksena ne rasvattomat juotavat jugurtit, niitä kevyimpiä ehkä joskus. Jugurtti on sananakin ärsyttävä, kaikkein pahinta on kun jotkut kirjoittavat jukurtti.

Lisäravinteet
Lisäravinteista yms pillereistä/jauhoista kulutan ainoastaan vitamiineja silloin tällöin ja proteiinilisää. Proteiinilisäni on yli 90% proteiinia. Monille olisi totaalinen kauhu vetää 200kcal yhden vesilasillisen seassa, mutta parasta siinä mielestäni on nimenomaan se, ettei tarvitse syödä, eikä sen mukana tulee niitä kaikkialla piilossa olevia rasvoja ja hiilareita. Siis niitä, mitä ei paljain silmin voi nähdä, en tiedä miksi oletan jauhojen olevan niin paljon turvallisempia, ties mitä aivoja niihinkin on jauhettu. Ei pidä ajatella edes...

Vihannekset
Nykyään kaikki menee helposti, ennen salittuja olivat vain kurkku ja salaatti. Nykyään tuntuu absurdilta ajatella, ettei voinut syödä tomaattia.

Tuo vihannesjuttu perustuu siihen aikakauteen, kun sallittuja olivat kunkin ruokaryhmän kaksi-kolme suurin piirtein kevyintä vaihtoehtoa. Leivistä näkkäri ja riisikakku, vihanneksista kurkku ja salaatti, hedelmistä omena ja vesimeloni, juustoista raejuusto ja kevytfeta, lihatuotteista kevytkalkkuna ja niin edelleen. Tämä näkyy edelleen melkein kaikissa päivittäisissä valinnoissa, varsinkin lounassalaatteja hakiessa...

Onko teillä jotain erikoisia tai ihan tavallisia tapoja/suosikkeja/inhokkeja, mitä tuli tästä mieleen?

Mätäne vain nurkkaan, turha ruma rätti

Yritän sinnitellä ja olla antamatta valtaa väsymykselle. Päivän toinen salitreeni vielä edessä, kohta onkin jo kiire. En tiedä miksi on pakko, mutta on pakko. Tiedän jo, ettei vähempi riitä. Tiedän senkin, ettei tämäkään välttämättä riitä. Kenties ei tarvitse edes mainita, että tiedän etten todennäköisesti riitä itselleni jatkossakaan. Ehkä, koska täydellisyyttä ei ole olemassakaan, ja vaikka en siihen tietoisesti pyrikään, niin aina voi asiat tehdä vähän paremmin. Ja vielä paremmin.

Älä syö, älä syö, älä syö, älä syö, älä syö, älä syö, älä syö, älä syö.
Luulisi tuhansien hoettujen tuntien jälkeen oppivan, mutta ei.

Syöminen on pakkopullaa ja herättää lähinnä vihan ja ärtymyksen tunteita tällä hetkellä. Ei siksi, ettenkö pitäisi ruoasta, en ihan niin paljon osaa huijata itseäni. Juurikin siksi, että rakastan vaikka mitä ruokaa, mutta mitään ei saa syödä. Silti koko ajan on pakko syödä. Vihaan sitä, koska tiedän että ympyrä vain jatkuu ja jatkuu. Ei kulmia tai avonaisia kohtia, se on suljettu pienipieni piiri. Sisällään suuri lihava minäni.

Täysi syömättömyys olisikin helppoa, jos ei tarvitsisi jaksaa eikä liikkua. Sen tien olen kuitenkin jo kulkenut ja nähnyt, eikä lopussa ollut kuin tyhjää. Yritän malttaa ja uskoa, että pitkällä, sinnikkäällä yrittämisellä pääsee parempaan lopputulokseen kuin kärsimättömällä hutiloinnilla. Silti kärsivällisyys on vähissä, kun kaavin lautaselta raejuuston ja lesepuuron loppuja, jaksaakseni vielä tunnin ja puolikkaan yrittää ja laittaa itseni koetukselle.

Miksi kaikki on paremmin vasta, kun sattuu jo liikaa?

Eivät kaikki ymmärräkään, millaista se voi olla.

Pitkään työstressi oli niin voimakasta, etten tuntenut tai huomannut mitään muita ilmassa leijuvia tuntemuksia. En jaksanut välittää painosta tai liikunnasta, ainoa missio oli selviytyä. Selviytyä töihin, selviytyä seuraavaan viikkoon. Aivan sama miten, kunhan ei tarvitse ottaa sairaslomaa. Olon tuntuessa flunssaiselta paniikki kehittyi vauhdilla; en jaksan kipeänä, en selviä, en selviä.. Nyt tilanne on helpottunut, joten olenkin alkanut tuntea ihan muita asioita. Jaksan kiinnittää ihan liikaa huomiota eri vaatteiden istuvuuteen, siihen mitä söinkään eilen, aamulla, sen jälkeen, mikä on ohjelma tänään ja huomenna ja miten olen jälleen yli-ihminen, ainakin sen hetken jonka jälkeen voi vapaasti romahtaa.

Olen huomannut mielialojen heittelevän ennätystahtia. Aamulla saattaa kiukuttaa ja väsyttää, päivällä kaikki on loistavaa ja elämä ihanaa, viiden jälkeen tuleekin jo ahdistus siitä kaikesta mitä pitäisi tehdä, juosta, urheilla, kuntoilla, lenkkeillä, ehkä olla jotenkin sosiaalinenkin, edistyä, siivota, sisustaa.... illalla sängyssä ei uni tule ja ihmettelen miksi, vaikka muutamaa tuntia aiemmin olin niiiin väsynyt. Tyyny kostuu kyynelistä, enkä osaa selittää itselleni miksi. Päivällä kaikki oli niin hyvin.

En ole aiemmin tehnyt niin, katsonut selkääni peilistä suoraan takaapäin. Ainakaan moneen moneen vuoteen (olen oikeasti ihan mestari välttelemään peileihin katsomista). Ja niin typerältä kuin tämäkin tuntuu, niin mitämitä ihmettä sieltä puristuu kasaan! Kauhunsekaisesti nauroin itselleni, sitten itkin ja sitten... tunsin tyhjää. Voimattomuutta. Sitä miten tämä ei lopu ikinä.

Syöminen on viimepäivinä, oikeastaan jo pari viikkoa tuntunut taas erilaiselta. Siltä ettei mitään tee mieli, eikä se tunnu korjaavan enää mitään. Kyllä, olen tunnesyöjä. Hyi hitto. Ällöttävä, epähallittu, ahmatti. Syön väsyneenä hetken mielijohteesta, enkä ikinä jaksa tai välitä laskea kymmeneen ja miettiä uudestaan. Mutta nyt, tunnesyöminenkin on katkolla kaikessa tässä suunnattomuudessa. Syksy vaihtunut talveen ja pakkanen muistuttaa viimetalvesta. Kävelyistä kotiin kylmyydessä ja pimeydessä. Viiniä ja nappeja kurkusta alas aamuin illoin, välinpitämättömyyttä ja itsevihaa. Ja nyt syöminen tuntuu taas vaikealta.

Koko viikonloppu hetkellisine iloineen ja humalaisine kanssaihmisineen liian tutulta. Auringon laskettua ylös sängystä, vatsahapot tyhjässä vatsassa poltellen ystävän luokse, muutama lasi viiniä ja naurua. Yhtäkkiä olo tulee tukalaksi, kuin katsoisin kaikkia ulkopuolelta, kuin olisin täysin kaiken sen elämän ulkopuolella. Kävellen muutama kilometri, jalkojen ja sormien puutuessa kylmässä. Kirveleviä kyyneleitä ja kipua kaikkialla. Tyhjää ja pimeää. Kotiin tullessa mietin, kuinka paljon laatikossa on erinäköisiä nappuloita, onko riittävästi.

48,2kg.