Don't tell them and they'll never know

Vatsahapot polttelevat ja päätä särkee. Pimeys on välillä liikaa. Liikaa väsyneelle ja lannistuneelle mielelle. Voimat alkavat loppua, yrittäminen kaiken suhteen alkaa hiipua kun eteenpäin pääseminen tulee vaikeammaksi ja vaikeammaksi. Jaksan vain huutaa itselleni pääni sisällä. Eilen kävellessäni kotiin humalaisen askelin oli vain synkkiä sanoja. Kylmyys ei sattunut, ainoastaan pelko luovuttamisesta. Pelko siitä, että olen riittävän tyhmä kaivaakseni esiin kaikki pillerini kaappien pohjilta. Yritin ajatella muuta, yritin ajatella ettei mikään nyt ole niin huonosti. Eikä ollutkaan, sääli ettei se olisi ollut se syy. Syy olisi ollut väsymiseni itseeni. Väsymiseni pettymyksiin, pettymyksiin kaikkea kohtaan. Ei elämäni pitäisi olla tällaista, mutta se on. Se on synkkiä kuiskauksia, huutoja ja käskyjä pääni sisällä.

Joskus en tiedä, miksi en vain voi kävellä kirkkaisiin valoihin ja sanoa etten selviä yksin. Miksi minun pitää olla se, joka aina selviää jotenkin. Miksi "jotenkin" ei voisi olla "hyvin"? En voi olla ajattelematta, että tämäkin on syytäni. Miksi en vain voi olla joku muu.

Sana yksin kuulostaa niin pahalta, silti hyvin todelta. Pelottaa olla yksin, koska en pidä itseäni kasassa. Yksin en välitä, yksin ei millään ole merkitystä. Yritin tänään sanoa jotain, mutta se päätyi vain puolittaisiin ajatuksiin.

Olen väsynyt, olen vähän liian väsynyt vain. Älä kuitenkaan huolehdi.
En mä  nyt susta niin huolissaan ole, koska mä luotan siihen että sä pidät itses kasassa kaikesta huolimatta.

Toivon että itsekin luottaisin.