Eivät kaikki ymmärräkään, millaista se voi olla.

Pitkään työstressi oli niin voimakasta, etten tuntenut tai huomannut mitään muita ilmassa leijuvia tuntemuksia. En jaksanut välittää painosta tai liikunnasta, ainoa missio oli selviytyä. Selviytyä töihin, selviytyä seuraavaan viikkoon. Aivan sama miten, kunhan ei tarvitse ottaa sairaslomaa. Olon tuntuessa flunssaiselta paniikki kehittyi vauhdilla; en jaksan kipeänä, en selviä, en selviä.. Nyt tilanne on helpottunut, joten olenkin alkanut tuntea ihan muita asioita. Jaksan kiinnittää ihan liikaa huomiota eri vaatteiden istuvuuteen, siihen mitä söinkään eilen, aamulla, sen jälkeen, mikä on ohjelma tänään ja huomenna ja miten olen jälleen yli-ihminen, ainakin sen hetken jonka jälkeen voi vapaasti romahtaa.

Olen huomannut mielialojen heittelevän ennätystahtia. Aamulla saattaa kiukuttaa ja väsyttää, päivällä kaikki on loistavaa ja elämä ihanaa, viiden jälkeen tuleekin jo ahdistus siitä kaikesta mitä pitäisi tehdä, juosta, urheilla, kuntoilla, lenkkeillä, ehkä olla jotenkin sosiaalinenkin, edistyä, siivota, sisustaa.... illalla sängyssä ei uni tule ja ihmettelen miksi, vaikka muutamaa tuntia aiemmin olin niiiin väsynyt. Tyyny kostuu kyynelistä, enkä osaa selittää itselleni miksi. Päivällä kaikki oli niin hyvin.

En ole aiemmin tehnyt niin, katsonut selkääni peilistä suoraan takaapäin. Ainakaan moneen moneen vuoteen (olen oikeasti ihan mestari välttelemään peileihin katsomista). Ja niin typerältä kuin tämäkin tuntuu, niin mitämitä ihmettä sieltä puristuu kasaan! Kauhunsekaisesti nauroin itselleni, sitten itkin ja sitten... tunsin tyhjää. Voimattomuutta. Sitä miten tämä ei lopu ikinä.

Syöminen on viimepäivinä, oikeastaan jo pari viikkoa tuntunut taas erilaiselta. Siltä ettei mitään tee mieli, eikä se tunnu korjaavan enää mitään. Kyllä, olen tunnesyöjä. Hyi hitto. Ällöttävä, epähallittu, ahmatti. Syön väsyneenä hetken mielijohteesta, enkä ikinä jaksa tai välitä laskea kymmeneen ja miettiä uudestaan. Mutta nyt, tunnesyöminenkin on katkolla kaikessa tässä suunnattomuudessa. Syksy vaihtunut talveen ja pakkanen muistuttaa viimetalvesta. Kävelyistä kotiin kylmyydessä ja pimeydessä. Viiniä ja nappeja kurkusta alas aamuin illoin, välinpitämättömyyttä ja itsevihaa. Ja nyt syöminen tuntuu taas vaikealta.

Koko viikonloppu hetkellisine iloineen ja humalaisine kanssaihmisineen liian tutulta. Auringon laskettua ylös sängystä, vatsahapot tyhjässä vatsassa poltellen ystävän luokse, muutama lasi viiniä ja naurua. Yhtäkkiä olo tulee tukalaksi, kuin katsoisin kaikkia ulkopuolelta, kuin olisin täysin kaiken sen elämän ulkopuolella. Kävellen muutama kilometri, jalkojen ja sormien puutuessa kylmässä. Kirveleviä kyyneleitä ja kipua kaikkialla. Tyhjää ja pimeää. Kotiin tullessa mietin, kuinka paljon laatikossa on erinäköisiä nappuloita, onko riittävästi.

48,2kg.