Don't let it be too late, don't let it be the same

En ole halunnut tulla kirjoittamaan niitä samoja sanoja, samoja lauseita joita luen joka paikasta muutenkin. Poikaystävä on vanhempiensa luona aika kaukana pohjoisessa. Kai jouluna kuuluu olla perheensä kanssa. Aatonaattona autoni moottori sammui vanhempieni pihassa, siitä lähtien... Kyllä minä ajattelin, että ahdistus sen joskus lopettaa. Sen sijaan sain kokea sen kerran vuodessa tapahtuvan kauhun, kun olen liian koukussa lähteäkseni edes pois.

Tajusin sen kunnolla vasta pari päivää sitten, tyhjentäessäni jo toista suklaarasiaa. Ei tehnyt mieli, en halunnut, oksetti, silti oli pakko. Oli pakko päästä siitä kaikesta eroon. Pakko saada se kaikki katoamaan. Usein niin kuin muut, syytän itseäni ennen kaikkea siitä heikkoudesta, kun en pysty tekemään toisin. Se on jotain ällöttävää, ympärillä leijuvaa saastaa. Heikkous.En ole kuitenkaan halunnut lähteä sinne toiseen maailmaan, sinne todellisuuteen. Sinne yksinäisyyteen, sinne kylmyyteen. Sinne väsymyksen sotkemiin huoneisiin ja ummehtuneeseen ilmaan. Täällä voin vielä hetken pakoilla ihan kaikkea, tai niin luulin.

Pari tuntia sitten äiti kävi täydentämässä suklaavarastoamme lähikaupasta. Toin sitäkin suklaata, mistä sinä niin pidät! Äiti on iloinen kun syön, ostaa kaiken mitä olen maininnut ohimennen tekevän pitkästä aikaa mieli. Hän on muistanut kaiken, kaiken mistä olen lähinnä epäilyksiä poistaakseni puhunut himoiten. Tai ehkä ihan oikeasti, luulen olevani jo itsekin sekaisin kieltämisen ja kieltäytymisen keskellä. Ajatus ei kulkenut silläkään hetkellä kun rapistelin kääreet auki ja yritin taas päästä eroon yhdestä levystä, mahdollisimman pian. Huomenna, huomenna kaikki muuttuu, jälleen kerran. Kaikki palaa ennalleen, enkä edes muista näitä kammottavia päiviä. Enkä huomenna enää yhtä ajatuksettomasti tartu suklaisiin enkä huomenna enää juo mehua tai syö juustoja. Tästä ei jää jälkeäkään.

Rivi. Toinen. Minuutti. Kolmas. Puistatti, hermostutti, ajatus.

Mitä jos jotain peruuttamatonta onkin jo tapahtunut?

Heitin suklaat pöydälle ja juoksin peilin eteen katsomaan itseäni. Vannon vatsani kasvaneen sellaiseksi, sellaiseksi isoksi ja löysäksi, ihan vain näiden päivien aikana. Ja mitä jos, vastaava määrä päiviä tai edes kymmenen viikkoa ei sitä poista? Mitä jos nyt olen oikeasti sellainen jota säälien katsotaan? On tainnut tuohonkin vähän joulukiloja tarttua. Nyt se ehkä jo näkyy.

Yritän koko ajan hillitä pelkoa, mutta taustalla toistuu vain ajatus: et voi syödä kahteen viikkoon.